Mary McCarthy: Memories of a Catholic Girlhood

This is an example of 'story-telling'; I arranged actual events so as to make 'a good story' out of them. It is hard to overcome this temptation if you are in the habit of writing fiction; one does it almost automatically.

The most interesting thing about Mary McCarthy's autobiographical work, to me, is not her tragic orphanhood and unhappy childhood among oppressingly religious relatives and grandparents, but rather her method of writing. The novel includes not only short stories and collections of anecdotes from her early years, but each one is followed by a brief commentary, analysing her methods and the process of remembering, the unreliability of memory, and the fictionalisation of certain sections for the sake of filling gaps or dramatising.

Personally, I find it fascinating that an autobiographer (and especially someone who is also a fictional writer and well-known novelist) is willing to elaborate and explain her personal writing technique so openly. She readily confesses that she does not remember everything, or is not sure what really happened, who is telling the truth and so on. She also reveals which parts in her autobiographical sections are fictional, or simply events that "could have happened, but didn't really". While some readers may find that this explicit, detailed honesty ruins their reading experience, it should be remembered that autobiographies should not and cannot be read in a similar, escapist way to fictional novels. Usually they aim, at least to some extent, for a realistic, historically accurate depiction of what really happened - a task which is obviously made more difficult due to the subjective, selective and unreliable nature of memory, and the impossibility of recalling let alone telling "everything".

In Mary McCarthy's case, the problems of memory and reconstructing the past are even more concrete. Both her parents died within days of each other when she was very young and her grandparents and relatives rarely spoke of them (or anything related to personal history for that matter). McCarthy attempts to wade her way through her misty childhood atmosphere of secrecy and silence to find out as much as she can about a past she feels she doesn't truly possess and an identity with no existing origins.

Mary McCarthy: Memories of a Catholic Girlhood. Penguin Books. 1957.

Links:
NY Times review: Memories of a Catholic Girlhood
Authors' calendar: Mary McCarthy
Buy Memories of a Catholic Girlhood from The Book Depository

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti

Yhtäkkiä minä näin! Tai aistin koko olemuksellani kirkkaan siteen, joka yhdisti tämän sateenkaaren väreissä välkehtivän hetken toisiin hetkiin, jotka olin aikoinani saanut kokea: kaukaisen illan Charlotten kanssa, Kukuškan surumielisen vihellyksen ja pariisilaisaamun, joka minun mielikuvituksessani verhoutui aurinkoiseen sumuun, yöllisen hetken lossilla ensimmäisen rakastettuni kanssa, kun suuri matkustajalaiva nousi syleilevien vartaloidemme viereen, ja lapsuuteni illanistujaiset, jotka jo nyt tuntuivat kuuluvan toiseen elämään... Näin yhdistettyinä nuo hetket muodostivat yksityisen maailmansa, jolla oli ikioma rytmi, erityinen ilma ja aurinko. Melkein eri planeetan.

Andreï Makinen Ranskalainen testamentti nosti hänet kuuluisuuteen asuinmaassaan Ranskassa. Alun perin venäläissyntyisen kirjailijan romaani seuraa venäläisen pojan vaiheita lapsuudesta aikuisuuteen ja erityisesti hänen läheistä suhdettaan Siperiassa asuvaan ranskalaiseen isoäitiinsä. Kesävierailuilla isoäiti viihdyttää poikaa taianomaisilla kertomuksilla kotimaansa Ranskan sodista, Pariisin tulvista ja ihmisistä. Poika kasvaa kaksikieliseksi kahden maan kansalaiseksi.

Romaanin takakansi ilmoittaa, että romaanin pohjana ovat kirjailijan omat vaiheet. Omaelämäkerrallisuutta mainostetaan ilmeisesti puhtaasti markkinointisyistä. Romaania on nimittäin paljon mielenkiintoisempaa lukea pelkkänä fiktiona. Minäkertoja maalaa lukijalle kuvaa isoäidistään Charlottesta ja yrittää selvittää itselleenkin tämän elämänvaiheita. Fiktiivisenä hahmona Charlotte on loistavasti rakennettu, moniulotteinen ja syvä. Kertojan henkilöhahmon ristiriitaiset tunteet tätä kohtaa tuntuvat todellisemmilta. Isoäitinsä tarinan kerronnan ohella kertoja tulee rakentaneeksi omaa identiteettiäänkin.

Romaanin kieli on kaunista, runollista ja aisteihin vetoavaa. Se tuntuu ammentavan inspiraationsa, romaanin aiheelle sopivasti, sekä suurten venäläisten klassikoiden yksityiskohtaisesta ympäristön ja ihmismielen liikkeiden kuvauksesta, että kuuluisten ranskalaisten historian klassikoiden ylitsevuotavan tunteikkaan rönsyilevästä kielestä. Muistojen katkelmista, verkostoista ja mielikuvista rakennettu nostalgisen historiallinen romaani osoittaakin kyyniselle nykylukijalle, että vielä nykyäänkin osataan jäljitellä suurten eurooppalaisten romaaniklassikoiden tyyliä ja tunnelmaa.

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti. WSOY. 1996.
Ranskankielinen alkuteos: Le testament francais
Suomentaja: Annikki Suni

Linkkejä:
HS kirjat: "Klassikko jo syntyessään"
n&n 4/97 Kolumni: Ranskalainen testamentti
WSOY: Andreï Makine

Marja Björk: Posliini

Kurre kuunteli minua ja jutteli minulle enemmän kuin kotona kukaan. Hän oli minun ystäväni ja opetti minulle kaikenlaisia asioita, joista kotona ei kukaan tiennyt. Tänä kesänä olin oppinut spåran ja kakkuhaarukan ja tiesin, mikä on yökerho, vaikka Anita sanoi, että olen liian pieni tietämään yökerhoa, mutta Kurre kertoi kuitenkin. Yökerhossa oli pleipoi ja puputyttöjä. Kurre sanoi, että minun piti isona varoa pleipoita.

Marja Björkin esikoisromaani käsittelee vaikeaa asiaa, pedofiliaa. Aihe on jo itsessään niin suuri tabu, että kulttuuri on hyvin tarkkaan määritellyt miten sitä ylipäänsä saisi käsitellä. Suuri osa ihmisistä on varmasti sitä mieltä, että olisi parempi kun ei käsittelisi ollenkaan. Mutta se, että jostakin vaietaan täysin tai sitä uskalletaan kuvata vain kiertoilmaisuin ja vihjailuin ei poista sen olemassaoloa todellisuudessa.

Marja Björk ravistelee hieman pedofiliatabun häkin kaltereita tuomalla asiaan uudenlaisia näkökulmia. Posliini kertoo pohjoiskarjalaisen nuoren tytön, Jaanan, lapsuudesta ja nuoruudesta. Oma perhe on köyhä, koti on väkivaltainen ja alkoholin kyllästämä paikka. Jaana pitääkin itseään onnekkaana ja onnellisena päästessään vierailuille rikkaan helsingintädin, Anitan, ja hänen miehensä, Kurtin, eli Kurren, luo. Kurren aluksi viattomalta vaikuttanut kiintymys Jaanaan muuttaa kuitenkin hyvin pian luonnettaan.

Erona moneen muuhun saamaa aihetta käsitelleeseen romaaniin on se, että Kurt ei suinkaan ole suhteen ainoa aktiivinen osapuoli. Jaana tuntee saavansa Kurtilta läheisyyttä ja rakkautta, mitä hän ei kotoa ja omilta vanhemmiltaan koskaan voi toivoa. Jaanan eräänlainen seksuaalinen Tukholma-syndrooma hyväksikäyttäjänsä kanssa onkin lukijasta ehkä häiritsevämpää kuin itse hyväksikäytön yksityiskohtainen kuvailu. Kokemusten negatiivisimmat vaikutukset tulevat esiin vasta Jaanan teini-iän jälkeen.

Romaanin kerronta perustuu pitkälti dialogiin, joka on hyvin rikasta ja monipuolista. Osa henkilöhahmoista jää kuitenkin dialoginsa varjoon - sen takaa ei paljastukaan syvällisiä hahmoja, vaan ennalta arvattavia karikatyyrejä. Juoni on myös yritetty kertoa Jaanan lapsensilmien kautta: kaikkea Jaana ei ymmärrä, vaan pelkästään raportoi näkemäänsä ja kuulemaansa. Vastuu lopullisesta analysoinnista ja moralisoinnista jätetään pitkälti lukijan käsiin.

Marja Björk: Posliini. Like. 2008.

Linkit:
Like Kustannus: Posliini
Kiiltomato: "Särkyykö posliini?"
HS kirjat: "Sosiaalierotiikkaa vaietusta pedofiliasta"

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Taivas on kuin mustikasta turskahtava mehu.

[...]
Hullujen karkaamisesta ei ole huolta, koska he eivät ymmärrä tämän paikan lopullista tarkoitusta. Me, joilla päässä kulkevat kirkkaat ajatukset, tiedämme, että olemme tulleet tänne kuolemaamme odottamaan. Meitä ei kukaan siedä tavallisessa maailmassa silmissään, joten meidät pidetään piilossa lähimmäistemme häpeältä.

Tyhjien sielujen saari on Hanna Haurun ensimmäinen romaani. Se on tyyliltään ja tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin Haurun aikaisemmatkin lyhytproosakokoelmat: inhimillisyydessään raadollinen, jopa inhorealistinen.

Romaani kertoo spitaalia sairastavasta naisesta, joka erotetaan vastasyntyneestä lapsestaan ja karkotetaan hullujen ja sairaiden saarelle. Saarella on lisäksi Pappi ja Sisaria, jotka hoitavat karkotettuja heidän viimeisinä kuukausinaan ennen väistämätöntä kuolemaa.

Kirjan Jumala on julma, luonto on kaunis ja voimallinen, ja ihmiset ovat vielä elämänsä viime hetkillä omien alkukantaisten, seksuaalisten viettiensä orjia. Ihmisruumis on mätänevä, kauhistuttava, väliaikainen. Romaanin tarinasta paistaa läpi loputon lohduttomuus, kuoleman väistämättömyys ja se itsetuhoisuus, joka paljastuu juuri ennen loppua, kun ei enää olekaan mitään menetettävää.

Haurun kieli on rikasta ja kuvaavaa. Hän leikittelee väreillä, aisteilla ja tuntemuksilla. Monista yksittäisistä lauseista tulee mieleen värikäs akvarellimaalaus.

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari. Like. 2005.

Linkkejä:
Kiiltomato: "Ei vain synkkä sielunmessu"
Like Kustannus: Tyhjien sielujen saari
Wikipedia: Hanna Hauru