Anna Karenina -kimppaluku, osat 3-4: karhoja ja kurkkuprinssi!

Anna Kareninan kimppaluvun haasteen emäntä häpeilee saamattomuuttaan päivitysten suhteen, mutta yrittää ryhdistäytyä vielä loppuvuoden aikana! Kuten lupailin, jäljellä olevia osia käsitellään aina kaksi osiota kerrallaan ja nyt ovat siis vuorossa 3. ja 4. osat. Kirjoittelen 5. ja 6. osista vielä vuoden loppuun mennessä ja 7. ja 8. osista luultavasti ensi vuoden alussa, kun kaikki (myös minä!) ovat toivottavasti ehtineet lukea opuksen loppuun. 

Seuraavassa on myös spoilereita:

Palataan siis vielä 3. osaan, jota luin hyyyyyvin hitaasti. Tapahtumat jotenkin junnasivat aika paljon paikoillaan. Levinin maatilalla vietetään paljon aikaa, tehdään heinätöitä ja puhutaan politiikkaa. Levinin velipuoli Sergei yrittää saada Leviniä osallistumaan kunnalliseen päätöksentekoon, mutta Levin - varsinainen populisti ja kansanmies - lähtee mieluummin talonpoikien kanssa niittämään heinää pelloiltaan. Heinäntekoa kuvaillaan kirjassa hyvinkin yksityiskohtaisesti ja mukana oli myös runsaasti sanastoa, joka oli ainakin tällaiselle luonnosta vieraantuneelle kaupungin kasvatille täysin vierasta. Esimerkiksi tämä kohta meni jokseenkin yli hilseen:

...levällään olevasta luo'osta muodostui nopeasti vaaleanvihreälle heinäsängelle harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita rukoja. 

Tuossa on jo yhteensä neljä sanaa, joiden merkityksestä en ole täysin varma... :)

Toisaalla taas Aleksei Aleksandrovitš päättää, ettei Anna tule saamaan avioeroa vaan avioliiton kulisseja pidetään yllä keinolla millä hyvänsä. Yllättävän julmaksi ja kostonhimoiseksi osoittautuva Aleksei haluaisi myös - ainakin alitajuisesti - rankaista Annaa jotenkin:

Ja harkittuaan uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erossaelämisen eri puolia ja hylättyään ne uudelleen tuli Aleksei Aleksandrovitš vakuuttuneeksi siitä, että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea - sitä Aleksei Aleksandrovitš ei myöntänyt itselleen - vaimonsa rankaisemiseksi.

Vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku

Neljäs osa alkaa siitä, kun Vronski joutuu harmikseen viihdyttämään Pietarilla vierailulla olevaa ulkomaalaista prinssiä. Hymyilin hämmentyneenä eräälle metaforalle: prinssin terveyttä kehutaan ja sanotaan, että huolimatta liiallisuuksista, joitten valtaan hän huvitteluissaan antautui, hän näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku. Kaipa hollantilaiskurkut ovat marketin vihannesosastolla vihreitä ja kiiltäviä nykyäänkin, mutta harvemmin niitä rinnastaa ihmisen ulkonäköön. :)

Neljännen osan V luku oli yllättäen kuin komediasta! Aleksei päättää lopulta hakea laillista avioeroa ja käy sen vuoksi tapaamassa kuuluisaa pietarilaista asianajajaa. Asianajaja on Aleksein tilanteesta lähinnä huvittunut ja hätistelee toimistossaan hyöriviä koiperhosia. Ihanan piristävä kohtaus muuten melko synkän juonen keskellä! 

Romantiikkaa on myös luvassa, kun Levinin ja Kittyn suhteen tapahtuu lopultakin se väistämätön, jota on taidettu odottaa romaanin alusta lähtien, eli jälleennäkeminen ja kihlaus. Anna puolestaan synkistelee omassa masennuksessaan ja tuntee olonsa yhä epätoivoisemmaksi. Hän jopa näkee enneunen, jonka mukaan hän kuolee synnytykseen.

Muutenkin 4. osa päättyy draamaan, kun Anna tosiaan on kuolemaisillaan synnytettyään tyttövauvan. Surun murtama Aleksei saapuu hänen luokseen antamaan hänelle anteeksi. Vronski ampuu itseään epätoivoissaan, muttei kuole. Aleksei vetkuttelee avioeron kanssa vielä lisää: tällä kertaa hän taas ei halua antaa Annalle eroa nimenomaan Annan itsensä vuoksi, ettei tämä menetä oikeuksiaan lapsiinsa ja joudu perikatoon.

Erityisesti Anna-Aleksei-Vronski -kolmiodraama muuttui monimutkaiseksi 3. ja 4. osan aikana. Voi vain hämmästellä, miten vähän oikeuksia ja vaihtoehtoja naisella tuon ajan yhteiskunnassa oli - erityisesti jos nainen itse oli se aviorikokseen syyllistynyt osapuoli. Romaanin alkupuolellahan jo esiteltiin toinen pettämistilanne, kun Stepan Arkadjevitš petti vaimoaan. Draamaahan siitäkin syntyi, mutta tilanteen dynamiikka oli täysin erilainen. Kaikki vain odottivat ja olettivat, että Dolly antaa lopulta anteeksi ja Dollyhan antoi. Anna taas on vaarassa menettää koko omaisuutensa, asemansa ja jopa lapsensa sen vuoksi, mitä hän on tehnyt. Tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta...

Mitä ajatuksia, kommentteja ja mielikuvia teille muille tuli mieleen näistä osista?

Joel Haahtela: Elena

Haluaisin puhua jostain muusta, mutta maailmassa ei mikään liiku. Päivät kuluvat ja kaikissa puissa on jo lehdet. Joka päivä on valoisampaa ja iltaisin täytyy sulkea verhot. Maanantaina Elena oli vaihtanut kevyemmän takin, tiistaina hän ei tullut lainkaan. Keskiviikkona sateenvarjo peitti hänen kasvonsa, mutta torstaina hän oli ajatuksissaan ja hänen ilmeensä poissaoleva.

Seisoin kirjastossa jonkin aikaa H:n kohdalla, selailin Joel Haahtelan teoksia ja yritin päättää, minkä niistä lukisin seuraavaksi. Naiset katsovat vastavaloon oli niin hämmentävän vaikuttava kokemus, että oli pakko saada lisää. Lopulta taisin turvautua vanhaan kunnon entten-tentten-menetelmään, ja Elena tarttui mukaan.

Elena on kaunis, pieni tarina yksinäisestä miehestä, joka seisoo päivittäin puistossa ja odottaa tummatukkaista naista. Useimmiten Elena tulee ja kulkee miehen ohi askeleet katukivetyksellä kaikuen. Joskus hän ei tule; silloin mies odottaa iltapäivään ja menee sitten kotiinsa viettämään hiljaista iltaa sanomalehden ääressä. Kesällä mies kadottaa Elenan, kun tämä lähtee kaupungista. Mies päättää lähteä pakkomielteensä perään.

Romaanin tarina on vähäeleinen, hauras, aivan kuin sen päähenkilö. Pienet yksityiskohdat kuljettavat tarinaa eteenpäin ja niiden joukosta lukija löytää vinkkejä päässä pyöriviin kysymyksiin: mikä juuri Elenassa on sattumalta kiinnittänyt miehen huomion? Kuka tämä mies on, mistä hän on tullut, mitä hänelle on sattunut?

Haahtelan kieltä ei taas voi kuin ihastella ja ihmetellä. Miten niin pienillä lauseilla voi sanoa niin suuria asioita? Vastavaloon verrattuna Elena on jotenkin tiiviimpi, intiimimpi, runollisempi. Ehkä jollain tavalla haastavampi lukea ja käsittää. Myös vaimoni luki tämän(kin) ja hänen mukaansa siinä missä Vastavalon lukeminen oli kuin olisi kuunnellut rantaan lyöviä järven aaltoja, Elena oli kuin laineiden hiljaista liplatusta, jonka jälkeen tulee odottamaton hyökyaalto. Että näin. :)

Elenaan ovat ihastuneet myös Susa, Katja/Lumiomena, kirsimaria, Sara, Elma Ilona ja Booksy; Satu ei ollut aivan yhtä vakuuttunut.

Elenassa on muuten yksi kiehtovimmista omistuskirjoituksista, jonka olen lukenut: Tämä kirja on omistettu yksijalkaiselle arabille, joka lauloi 20. huhtikuuta 2002 Louvre-Rivolin metroasemalla. Sinä päivänä syntyi tämä tarina.

Joel Haahtela: Elena. Otava. 2003. 126 sivua.

Otava: Joel Haahtela
HS kirjat: "Menetyksen kestävyys" < En suosittele lukemaan, jos haluaa välttyä spoilereilta!

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

"Minä olen jo alkanut ajatella Karachia paikkana, jolle täytyy sanoa hyvästit; joka päivä sanon hyvästit jollekin osalle kaupunkia, ja kun sitten parin päivän päästä näen sen uudestaan, olen hurjan helpottunut mutta toisaalta en, koska sitten minun pitää sanoa hyvästit uudestaan. Siltä varmaan tuntuu kun kuolee."
Se poika osasi totisesti pilata tunnelman.

Kamila Shamsien Karachi on rönsyliljamainen kaupunki, jossa romaanin pakistanilaiset ystävykset, Karim ja Raheen, viettävät huoletonta lapsuutta keräilemällä fossiileja ja juomalla appelsiinimehua rottinkituoleissa kivipuutarhassa. He ottavat suuren, sekavan ja väkivaltaisen kaupungin sekä sen kielen omakseen, leikittelevät katujen vaaroilla ja puhuvat anagrammein toisilleen. Karimin ja Raheenin ystävät Zia ja Sonia täydentävät kaverinelikon. Myös Karimin ja Raheemin vanhemmat muodostavat oman, salaperäisen nelikkonsa, jonka menneisyys on lapsilta salattu.

Karim haluaa olla kartanpiirtäjä ja on erityisen kiinnostunut kartoittamaan rönsyilevän, elävän ja alati muotoaan muuttavan Karachin ääriviivoja. Kun Karimin perhe muuttaa Englantiin pakoon Pakistanin levottomuuksia, Raheem ja Karim joutuvat eroon toisistaan vuosikausiksi.

Kaipasin tältä romaanilta enemmän pakistanilaisuutta, enemmän Karachia. Nyt kaupunki on kyllä olemassa koko ajan tarinan taustalla, mutta aina vain taustalla. Karachista ei saa kunnon otetta kirjan sivuilta; sitä ei voi maistaa, haistaa tai tuntea iholla. Muutenkin Shamsien romaanin ylimpään eliittiin kuuluvien henkilöhahmojen Pakistan on hyvin erilainen kuin se, minkä itse tunsin, kun asuin ko. maassa. Tämäkin puoli on tietenkin totta - ei kaikki ole eksoottisesti värittynyttä tai kurjaa köyhyyttä - mutta Shamsien kuvailema kaupunki on silti jotenkin... kliininen ja etäinen. Pienoinen pettymys siis. Kirjan nuoret ajelevat Karachin kaduilla isukin luksusautolla ja käyttävät suuren osan romaanin sivuista pohtimalla omia suhdesotkujaan ja tunnemyrskyjään.

Lukiessa tuli jossain vaiheessa mieleen David Nichollsin One Day (Sinä päivänä) - lähinnä sen vuoksi, että tämänkin romaanin pääpari kiersi toisiaan kuin kaksi samanapaista magneettikenttää. Parin suhde tuntui väistämättömältä, mutta eteni kuin pumpulipallo tervassa. Siihen yhtäläisyydet tämän ja Nichollsin romaanin välillä loppuivatkin; en halua paljastaa, miten Karimin ja Raheenin lopulta käy. :)

"Vielä-yksi-sivu" -ilmiö oli kuitenkin vahvasti läsnä kirjaa lukiessa, mutta jälkimaku on vähän pettynyt. Toivoin jotain ihan muuta... Ehkä myös kirjan upea kansi nosti odotuksia korkealle ja antoi ymmärtää, että tässä olisi enemmänkin pakistanilaista kulttuuria. Pidin tästä silti enemmän kuin Poltetuista varjoista, jonka loppupuolen sekavuus ja epäuskottavuus häiritsi.

Sen sijaan kirjan sanoma oli hieno ja ajankohtainen: mitä oikeastaan tarkoittaa olla kotoisin jostain? Onko ihminen ikuisesti sidottu syntyperäänsä tai kotikaupunkiinsa, vai onko koti jokin abstraktimpi käsite? Kuinka koti muodostuu - kaduista ja paikoista, vai muistoista ja hetkistä? Ja onko kenelläkään oikeus arvottaa ihmisiä syntyperän tai kodin perusteella?

Kannattaa lukea myös mitä anni.m, Mari A., Sanna ja Carmelita ovat pitäneet kirjasta.

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä. Gummerus. 2011.
Englanninkielinen alkuteos: Kartography
Suomentaja: Kristiina Drews

Gummerus: Kartanpiirtäjä
Gummerus: Kamila Shamsie
Kiiltomato/Seija Vilén: "Enkeleitä, selät vastakkain"

Marraskuun luetut (ja kesken jääneet)

Marraskuu oli outo kuukausi monella tapaa. Blogeissa pyöriminen jäi ennätyksellisen vähälle ja tuntuu, että motivaatio sekä lukemisen että bloggaamisen suhteen on vähän alamaissa. Mitä lie kaamosmasennusta... ;)

Marraskuun aikana ostin/sain/hankin vain kolme kirjaa (vrt. lokakuun ennätyshankinnat):
Annie Proulx: Nyt on hyvä (kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä!)
Jennifer Egan: The Keep (voitin Satun arvonnasta)
Emma Juslin: Frida ja Frida (sain takaisin lainasta)

Marraskuun luetut:
Jari Tervo: Layla
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Joel Haahtela: Elena

Mukaan mahtui siis vähän kaikenlaista sorttia: nykykirjallisuutta ensimmäisen lukemani Tervon muodossa, nuortenkirjallisuutta, Intiaa ja Pakistania sekä toinen Haahtelani.

Tämän lisäksi päätin osallistua Satun minihaasteeseen, jossa tarkoituksena oli lukea pienkustantamon julkaisema kirja. Ajattelin alun perin lukea Maaria Päivisen romaanin Silja ja Mai (ntamo, 2010), mutta se jäi kesken. Kirja kertoo kahden naisen välisestä, jokseenkin epätasapainoisesta suhteesta, mutta tyyli on sen verran kokeellinen, että luovutin sivulla 94. Tässä hieman esimerkkiä:

Mai pelästyi vitivalkoista kosketusta ennen matkaa; uuni sammunut kohdussa kaikki hyvin, Silja nauroi; nauru oli tyhjää yhä, salakavalaa uskotonta, talven unta; tältäkö tämä nyt tuntuu, naurunkolke kouri taas; potkivat hälyäänet, tulivat vuodot; Silja synnytti kasan kissoja; hän oli kissa pelkästään, nainen hän oli eikä naista lainkaan; kissa eikä kissaa milloinkaan.

Niinpä... Välillä tosin huomasin imeytyväni virtaavan, vellovan kielen mukaan, kun yritin suhtautua siihen kuin proosarunouteen, mutta 255-sivuinen kirja tuntui kuitenkin turhan pitkältä proosarunoksi ja yksinkertaisesti väsyin etsimään kielikuvien merkityksiä sanojen tajunnanvirrasta.

Mutta ei se mitään, ajattelin. Voin osallistua minihaasteeseen Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -esseekokoelmalla (Teos, 2011). Silfverberg on ollut lukulistallani jo pitkään, ja Luonto tuntui sopivalta kirjalta varsinkin Eläinten syömisestä -teoksen lukemisen jälkeen. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että pääsin peräti sivulle 41 ennen kuin halusin heittää kirjalla vesilintua. Jo heti ensimmäisissä kolumneissa huomasin ärsyyntyväni Silfverbergin ajattelutapaan ja kaikkitietävään tyyliin niin, että luin tekstejä tavallaan "vastakarvaan" - oikein halusin olla asioista eri mieltä! Minua ärsyttivät ne mustavalkoiset argumentit, joiden perusteella eläintarhat tuomittiin ja rotukoirien jalostusta moitittiin. Ei niin, ettenkö olisi Silfverbergin kanssa periaatteessa samoilla linjoilla, mutta jokin kolumnien kirjoitustyylissä sai minut ajattelemaan aika ilkeästi, että tämä kirja kiteyttää sen, miksi eläintensuojelijat ja kasvissyöjät leimataan todellisuudesta vieraantuneiksi viherpiipertäjähipeiksi. Näin jyrkästi ilmaistuna... :)

Silfverberg ei siis vakuuttanut, mutta onnistuin silti suorittamaan minihaasteen. Luin nimittäin tässä joulukuun alussa Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 2011). Siitä kuitenkin lisää vasta myöhemmin...

Mitä tulee Anna Kareninaan, lupaan ryhdistäytyä haasteen emäntänä ja kirjoitella lähiaikoina jonkinlaisia yhteenvetoja siitä, mitä kuuluu ja missä mennään. :) Kuudes osa on nyt luettu, eli jäljellä on enää joulukuun lyhyt loppurutistus: 7. ja 8. osat!