Kirjanurkkaus

Blogistanian Globalia

2012-02-01T10:00:00.002+02:00

Karoliinan innoittamana osallistun minäkin Blogistanian Globalian äänestykseen. Tässä siis ne vuonna 2011 Suomessa ilmestynyttä käännettyä kaunokirjallista teosta, jotka mielestäni ansaitsisivat palkinnon, sekä lyhyet perustelut:

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon (Otava)
Kiihkeänkaunis, tunteellinen romaani siitä, mikä on kahden ihmisen suhteessa syvintä ja haurainta.

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar)
Sympaattinen romaani, joka antaa Iranin kulttuurista ja uskonnosta monipuolisen ja värikkään kuvan mustavalkoisen sijaan. Erityisen onnistunut suomennos.

Chris Cleave: Little Been tarina (Gummerus)
Epäilenpä, että tämä ylsi Blogistanian viime vuoden luetuimpien kirjojen joukkoon - eikä syyttä. Taidokkaasti rakennettu romaani, jossa pienet lauseet, pienet teot saavat elämää suuremman merkityksen.

Colm Tóibín: Brooklyn (Tammi)
Samastuttava tarina irlantilaisen Eilisin muutosta Amerikkaan. Jää mieleen myös kansien sulkemisen jälkeen.

Tammikuun luetut (ja kootut selitykset)

2012-01-31T20:05:00.005+02:00

Tammikuu oli taas vähän kummallisempi lukukuukausi. Luin kirjoja vaihtelevalla innostuksella, sykäyksittäin. Välillä saattoi mennä useampikin päivä ilman että aukaisin yhdenkään kirjan kansia (harvinaista!) ja toisaalta luin Julian Barnesin ja Joel Haahtelan lyhyet romaanit yhden viikonlopun aikana. Tammikuun lukusaldoksi tuli kuitenkin lopulta vain viisi kirjaa:

Tammikuun luetut:
Haruki Murakami: 1Q84
Colm Tóibín: The Heather Blazing
Markus Nummi: Kadonnut Pariisi
Julian Barnes: The Sense of an Ending
Joel Haahtela: Traumbach

Näistä Haruki Murakamin 1Q84 nousi suvereenisti ylitse muiden. Barnesin viime vuoden Booker-voittaja yllätti positiivisesti. Haahtelan uutuus oli ehkä pienoinen pettymys, koska se muistutti minusta häiritsevän paljon Elenaa. Colm Tóibínin romaani ja sen kyläyhteisö Irlannin rannikolla muistuttivat myös toisesta saman herran teoksesta, eli The Blackwater Lightship -romaanista. Markus Nummen Kadonnut Pariisi meni täysin yli ymmärryksen.

Sitten seuraa osio nimeltä Kootut selitykset - eli miksi en ole kirjoittanut mistään näistä kirjoista vielä tämän kummempaa arviota. ;)

Ensinnäkin syytän Haruki Murakamia, kuinkas muuten. 1Q84 oli uskomattoman koukuttava, vaikuttava ja hämmentävä lukukokemus. Luin kirjaa pitkään ja hartaasti ja loppua kohden hidastin tahtia tahallani, koska en halunnut kirjan vielä loppuvan. Näinkin voi itseään huijata. :) Mutta kaikki loppuu aikanaan ja niin myös ichi-kyu-hachi-yon (kirjan nimi vain kuulostaa kauniimmalta japaniksi kuin esim. englanniksi tai suomeksi!). 1Q84:n lukeminen tuntui kuin olisi syönyt kymmenen ruokalajin aterian - se nyt vain vaatii hieman sulattelua...

Toiseksi syytän työkiireitä, mikä on tylsä selitys, joten ei siitä sen enempää.

Viimeistä vaan ei vähäisintä syytä käytän myös häpeilemättä selityksenä siihen, miksi olen viime kuukausina päivittänyt blogiani tavallista vähemmän ja vieraillut muiden blogeissa vieläkin harvemmin. On nimittäin käynyt niin hassusti, että olen raskaana. :) Sen lisäksi, että vatsassani elelevä olio on aiheuttanut paljon iloa ja onnea, se on myös tuonut mukanaan harmillisia lieveilmiöitä. Kuten esimerkiksi sen, että ensimmäiset raskauskuukaudet kuluivat aamupahoinvoinnin merkeissä. Joka on mielestäni hyvin hämäävästi nimetty raskausoire: itselläni "aamu"pahoinvointi koski nimittäin aamua, päivää, iltapäivää ja pahimmillaan myös iltaa. Tästä syystä päivärytmini muuttui niin, että vietin illat ja iltayöt töiden parissa. :P Nyt pahoinvointi on onneksi helpottanut, joten tilanne "normalisoituu" ainakin hetkeksi. :) Mutta blogimaailma on saanut siis jäädä taustalle, kun olion olemassaolon ihmettely ja kummalliset oireet ovat vieneet mukanaan.

Ylläolevasta tilityksestä huolimatta kirjablogi pysyy jatkossakin kirjablogina - raskaus- ja vauvablogi nimeltä "Eloa pellossa" on erikseen. Päivitämme sitä yhdessä vaimoni kanssa. Tavoitteena oli kertoa mahdollisimman totuudenmukaisesti hedelmöityshoidoista ja siitä, kuinka naisparin perhe muodostuu, joten blogissa on käsitelty melko henkilökohtaisia ja intiimejäkin asioita - vaikka piiloudummekin nimimerkkien taakse. Tästä syystä päätimme pitää blogin suljettuna kaikilta paitsi kutsutuilta lukijoilta. Mutta jos jotakuta siis kiinnostaa seurata raskaus- ja vauvakuulumisia tai ylipäätään sitä, miten sateenkaariperhe tästä muotoutuu, niin kommentoikaa tähän tai lähettäkää vaikka sähköpostia tuohon gmail-osoitteeseeni, niin lisään teidät lukijoiksi. :)

Aurinkoisia pakkaspäiviä! Brr... :)

Geraldine Brooks: March

2012-01-26T21:42:00.000+02:00

If war can ever be said to be just, then this war is so; it is action for a moral cause, with the most rigorous of intellectual underpinnings. And yet everywhere I turn, I see injustice done in the waging of it. And every day, as I turn to what should be the happy obligation of opening my mind to my wife, I grope in vain for words with which to convey to her even a part of what I have witnessed, what I have felt.

Geraldine Brooks has taken one of the classics of American literature, Louisa May Alcott's Little Women, and re-written the story from an entirely different perspective. This time, the main character is Mr. March, the father of the four "little women" who is absent for most of Alcott's novel as he is off fighting in the American Civil War.

I have never read Little Women, but I have watched the film with Winona Ryder, Claire Danes etc. dozens of times. I remember wondering about the missing father who always seems distant although the girls read his letters from the war. Near the end of the film, Mr. March is injured in the war and his wife, Marmee, leaves the girls to go and take care of him in a military hospital. And finally, the father returns home for Christmas.

Alcott's story is hopeful and optimistic, but the character of Mr. March remains a mystery. He just seems like an affectionate, but distant father who is never at home. Geraldine Brooks sheds light on this mysterious, somewhat black-and-white character by giving March a history, a voice and a complex personality of his own.

March is a book about the American Civil War, but it is not a book about fighting and shooting and armies. Mr. March leaves his family in the North, because he sincerely believes that the main cause of the war (to abolish slavery in the South) is morally just and righteous. He quite sincerely believes that the Union cause is worth fighting for - although he himself is going to the war as a man of the church, a chaplain, and refuses to fire his gun.

The reality that March faces shatters his illusions about the glories and righteousness of war. The quote above just about sums up the impossible situation that he finds himself in. While he sets off with the naïve belief that the North is doing what is morally right, he soon finds himself questioning this belief over and over again. He meets slaves who are willing to die for their former masters, Union men who take over the southern plantations and treat the slaves (now, officially, "free") just as brutally as their former slave-owners, Union soldiers and Confederate forces who attack and murder each other ruthlessly for the sake of revenge... March writes loving letters home to his wife and daughters, but he struggles with the idea that he has to protect them from the harsh reality of the situation and censor his true experiences.

March not only gives voice to the absent father of Little Women, but also imagines something beyond the loving, happy family life and marriage that Alcott describes. March and his wife, Marmee, have their own hidden secrets and doubts about their relationship. I noticed that many online reviews were especially critical of the way that Brooks portrays Marmee - not quite as motherly, loving and tender as in Alcott's novel. But March is obviously an interpretation, so it's not even meant to be totally loyal to Alcott's original work.

Despite the somewhat old-fashioned language and complicated sentences, I really enjoyed the novel and couldn't stop turning the pages. I recommend this for all fans of Alcott - but with a warning: after reading this, the March family won't feel the same as it did before.

Geraldine Brooks: March. Penguin. 2005. 280 pages.

GeraldineBrooks.com
Wikipedia: March

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

2012-01-25T18:49:00.001+02:00

Kansi: Jenni Noponen

Minut pitää joka aamu vetää avaimella. Muuten saatan nukahtaa ikiuneen.
Äitini sanoo, että näytän suurelta lumihiutaleelta, jonka sakarat sojottavat törröllä. Madeleine vastaa, että niinpä minut on helppo löytää lumimyrskyn sattuessa.

Mathias Malzieun romaani kiinnosti minua sen vuoksi, että kustantamon myyntikuvaus upposi kerrankin minuun täysin. Maagisia sanoja olivat ensisijaisesti synkänkaunis, vinksahtanut ja timburtonmainen. Muiden blogien arviot viime vuoden loppupuolella eivät kuitenkaan olleet täysin vakuuttuneita. Kirjan luettuani minunkin täytyy todeta, että upea kansi ei tässä tapauksessa onnistu korvaamaan kansien välissä olevan tekstin höttöisyyttä.

Sydämen mekaniikka on kyllä timburtonmainen - tavallaan. Tunnelmasta tuli vähän mieleen Corpse Bride. Kirjan päähenkilö, Jack, syntyy Edinburghissa maailman kylmimpänä päivänä vuonna 1874. Tohtori Madeleine pelastaa vastasyntyneen vauvan kiinnittämällä tämän sydämen avuksi pienen käkikellon. Äitinsä hylkäämä Jack kasvaa Madeleinen hoivassa, koska kukaan ei halua adoptoida poikaa, jonka rinnassa törröttää kellotaulu. Koulussa Jackia kiusataan ja Madeleine varoittaa, ettei Jack saa suuttua, koska hänen herkkä kellosydämensä ei kestä suuria tunnekuohuja. Ennen kaikkea Jack ei saisi koskaan rakastua. Eräänä päivänä Jack näkee kadulla laulavan tytön ja ihastuu. Kun laulajatar, Miss Acacia, katoaa, Jack lähtee etsimään tätä.

Romaani on hyvin sadunomainen, mutta sisälsi silti paljon synkkyyttä ja yllättävän paljon erotiikkaa. Erityisesti seksikohtaukset pistivät lukiessa silmään, kun ne olivat jotenkin täysin odottamattomia. Mikään lastensatu ei tosiaankaan ole kyseessä. Ja kyllä Tim Burton osaa olla synkänkaunis ja vinksahtanut paljon paremmin...

Kannattaa lukea myös Lauran, Susan, Jum-Jumin, Saran ja Lumiomenan arviot kirjasta.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka. Gummerus. 2011. 221 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: La Mécanique du cœur
Suomentaja: Lotta Toivanen

Gummerus: Sydämen mekaniikka
Gummerus: Mathias Malzieu

Kevään 2012 kirjat

2012-01-14T21:36:00.000+02:00

Useissa blogeissa on jo esitelty kevään uutuuskirjojen listoja ja olen jo bongaillut niistä muutamia kiinnostavia uutuuksia. Kevät ei ehkä vedä vertoja viime syksyn listalle (jolta minulla tosin on edelleen n. 2/3 lukematta...), mutta mukaan mahtuu silti vaikka mitä, mm. yllättävän paljon kiinnostavia novellikokoelmia!

Tammi:
Emma Donoghue: Huone (01/2012). Haluan lukea suomennoksen osittain sen vuoksi, että minua kiinnostaa, miten Jackin käyttämä eriskummallinen kieli on onnistuttu kääntämään. Ja osittain siksi, että tämä on niitä kirjoja, jotka tekee mieli lukea uudestaan. :)
Haruki Murakami: Norwegian Wood (01/2012). Olen lukenut tämän englanniksi vuosia sitten ja katsoin äskettäin elokuvan. Leffa ei vakuuttanut, mutta kirjan tunnelma olisi kiva palauttaa mieleen.

Avain:
Seija Vilén: Pohjan akka (02/2012). Vilén ei vielä saanut minusta vannoutunutta fania Mangopuun alla -romaanin myötä, mutta uuden romaanin Kalevala-aihe kiinnostaa. Kuulostaa tosin vähän Johanna Sinisalon Sankareilta...
Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (03/2012). Aloitin tämän Pakistaniin sijoittuvan novellikokoelman jo englanniksi, mutta taidan odotella suomennosta ja lukea sen sitten loppun.

Otava:
Anne Swärd: Kesällä kerran (03/2012). Tätä odotan kevään kirjoista ylivoimaisesti eniten! Viime vuonna suomennettu Viimeiseen hengenvetoon oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, joten odotukset uudelle suomennokselle ovat ainakin jo valmiiksi korkealla.
Joel Haahtela: Traumbach (01/2012). Odottelee jo yöpöydällä vuoroaan...

WSOY:
Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia (06/2012). Novellikokoelma Makinelta!
Tuuve Aro: Himokone (03/2012). Uusi kokoelma yhdeltä kotimaisista suosikkikirjailijoistani novellikokoelmien piiristä.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (04/2012). Tuleekohan Mielensäpahoittajasta oikein kirjasarja..?
Annika Idström: Veljeni Sebastian (03/2012). Tämä on ilmestynyt alun perin jo vuonna 1985, mutta en ole lukenut sitä. Vaikutti tutustumisen arvoiselta kuvauksen perusteella.
Amor Towles: Seuraelämän säännöt (05/2012). Kuulosti ainakin lievästi kiinnostavalta, joten päätyy luultavasti vähintään selailtavaksi. ;)

Gummerus:
Turkka Hautala: Kansalliskirja (03/2012). Harkintalistalle, vaikka Paluu ja Salo ovat vielä lukematta.
Claire Castillon: Kuplissa (02/2012). Koska Castillonin aiempien novellikokoelmien häiriintyneet ihmissuhteet ovat jääneet mieleen kummittelemaan...
Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä (01/2012). Sopisikohan tämä jälkiruuaksi Anna Kareninan jälkeen? :)

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

2012-01-08T20:30:00.000+02:00

Hän näki reseptejä ja valokuvia ruoista, kuten keittokirjoissa yleensäkin, sekä kuvauksia annosten valmistusmenetelmistä, mutta hän näki myös valokuvia Nigellasta häärimässä keittiössään, aina eri vaatteissa, haistelemassa ruoka-aineita, sekoittamassa, hämmentämässä, kaatamassa, esimerkiksi maitoa pienestä kulhosta isompaan, ja työntämässä jotain suuhunsa tai aikomassa työntää jotain suuhunsa. Joissakin kuvissa Nigellan katse on pelkästään suloinen, toisissa taas ilkikurinen tai suorastaan hävytön.

Päivitystahti sen kuin hidastuu vain... Blogiyhteisö on jäänyt elämässäni viime aikoina valitettavasti taka-alalle muiden juttujen varjoon. En ehtinyt osallistua Blogistanian Finlandian valintaan (vaikka Kätilö tekisi nyt kyllä mieli lukea!), enkä ole edes tehnyt mitään yhteenvetoa joulukuun saati viime vuoden luetuista. Ja Anna K. -kimppaluku pitäisi vielä lähiaikoina saada kunnialla päätetyksi. Noh, olen päättänyt etten ota bloggaamisesta nyt mitään stressiä, joten päivityksiä saattaa tulla hieman harvemmin. Uskon ja toivon, että te lukijat ymmärrätte. :)

Tartuin Erlend Loen uusimpaan suomennettuun teokseen, kun halusin joulukuussa jotain kevyttä ja helppoa luettavaa Murakamin 1Q84-järkäleen rinnalle (jonka viimeinen sivu häämöttää jo, mutta en haluaisi antaa vielä kirjan päättyä!). Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa oli nimenomaan kevyttä ja helppoa Murakamin rinnalla, ja myös sen kirjalliset ansiot jäivät reilusti rinnakkaisteoksen varjoon. Hieman epäreilua nostaa näin erilaisia teoksia rinnakkain, tiedän. Mutta yöpöydällä ne viihtyivät ihan sulassa sovussa. :P

Loen romaanissa norjalainen pariskunta, Bror ja Nina, vuokraavat loma-asunnon Garmisch-Partenkirchenistä Baderien saksalaisperheeltä. Kärsivä taiteilija Bror yrittää kirjoittaa näytelmäkäsikirjoitusta, mutta unelmoi vain päivät pitkät TV-kokki Nigella Lawsonista.

Voin kokemuksesta sanoa, ettei Nigellan kokkausohjelmia voi katsoa hämmentymättä. Tumma, kaunis nainen ei tosiaankaan ole mikään Martha Stewart, vaan tekee ruoanlaitosta oudon eroottista ja flirttailee estottomasti katsojien kanssa samalla kun valmistaa rasvan-, sokerin- ja suklaantäyteisiä herkkuja. Kirjan päähenkilö Bror ihastuu Nigellaan pakkomielteisesti samalla kun Brorin perhe hajoilee ja sekoilee tahoillaan.

Lainausmerkit loistavat poissaolollaan myös tämän romaanin dialogista, mikä on Loelle ilmeisesti aika tyypillistä. Eri puhujien sanomiset on vain erotettu eri riveille, mutta se, kuka puhuu, jää usein epäselväksi. Minua ärsytti, kun jouduin välillä palaamaan taaksepäin pitkissä dialogeissa yrittäessäni selvittää, puhuuko tässä nyt Nina vai Bror.

Välipalakirja, joka ei lopulta ollut kovin hauska eikä varmaankaan jää mieleen pitkäksi aikaa.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa. Johnny Kniga. 2011. 203 sivua.
Norjankielinen alkuteos: Stille dager i Mixing Part
Suomentaja: Outi Menna

WSOY: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa
Kirjavinkit: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Anna Karenina -kimppaluku, osat 3-4: karhoja ja kurkkuprinssi!

2011-12-18T21:21:00.001+02:00

Anna Kareninan kimppaluvun haasteen emäntä häpeilee saamattomuuttaan päivitysten suhteen, mutta yrittää ryhdistäytyä vielä loppuvuoden aikana! Kuten lupailin, jäljellä olevia osia käsitellään aina kaksi osiota kerrallaan ja nyt ovat siis vuorossa 3. ja 4. osat. Kirjoittelen 5. ja 6. osista vielä vuoden loppuun mennessä ja 7. ja 8. osista luultavasti ensi vuoden alussa, kun kaikki (myös minä!) ovat toivottavasti ehtineet lukea opuksen loppuun.

Seuraavassa on myös spoilereita:

Palataan siis vielä 3. osaan, jota luin hyyyyyvin hitaasti. Tapahtumat jotenkin junnasivat aika paljon paikoillaan. Levinin maatilalla vietetään paljon aikaa, tehdään heinätöitä ja puhutaan politiikkaa. Levinin velipuoli Sergei yrittää saada Leviniä osallistumaan kunnalliseen päätöksentekoon, mutta Levin - varsinainen populisti ja kansanmies - lähtee mieluummin talonpoikien kanssa niittämään heinää pelloiltaan. Heinäntekoa kuvaillaan kirjassa hyvinkin yksityiskohtaisesti ja mukana oli myös runsaasti sanastoa, joka oli ainakin tällaiselle luonnosta vieraantuneelle kaupungin kasvatille täysin vierasta. Esimerkiksi tämä kohta meni jokseenkin yli hilseen:

...levällään olevasta luo'osta muodostui nopeasti vaaleanvihreälle heinäsängelle harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita rukoja.

Tuossa on jo yhteensä neljä sanaa, joiden merkityksestä en ole täysin varma... :)

Toisaalla taas Aleksei Aleksandrovitš päättää, ettei Anna tule saamaan avioeroa vaan avioliiton kulisseja pidetään yllä keinolla millä hyvänsä. Yllättävän julmaksi ja kostonhimoiseksi osoittautuva Aleksei haluaisi myös - ainakin alitajuisesti - rankaista Annaa jotenkin:

Ja harkittuaan uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erossaelämisen eri puolia ja hylättyään ne uudelleen tuli Aleksei Aleksandrovitš vakuuttuneeksi siitä, että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea - sitä Aleksei Aleksandrovitš ei myöntänyt itselleen - vaimonsa rankaisemiseksi.

Vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku

Neljäs osa alkaa siitä, kun Vronski joutuu harmikseen viihdyttämään Pietarilla vierailulla olevaa ulkomaalaista prinssiä. Hymyilin hämmentyneenä eräälle metaforalle: prinssin terveyttä kehutaan ja sanotaan, että huolimatta liiallisuuksista, joitten valtaan hän huvitteluissaan antautui, hän näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku. Kaipa hollantilaiskurkut ovat marketin vihannesosastolla vihreitä ja kiiltäviä nykyäänkin, mutta harvemmin niitä rinnastaa ihmisen ulkonäköön. :)

Neljännen osan V luku oli yllättäen kuin komediasta! Aleksei päättää lopulta hakea laillista avioeroa ja käy sen vuoksi tapaamassa kuuluisaa pietarilaista asianajajaa. Asianajaja on Aleksein tilanteesta lähinnä huvittunut ja hätistelee toimistossaan hyöriviä koiperhosia. Ihanan piristävä kohtaus muuten melko synkän juonen keskellä!

Romantiikkaa on myös luvassa, kun Levinin ja Kittyn suhteen tapahtuu lopultakin se väistämätön, jota on taidettu odottaa romaanin alusta lähtien, eli jälleennäkeminen ja kihlaus. Anna puolestaan synkistelee omassa masennuksessaan ja tuntee olonsa yhä epätoivoisemmaksi. Hän jopa näkee enneunen, jonka mukaan hän kuolee synnytykseen.

Muutenkin 4. osa päättyy draamaan, kun Anna tosiaan on kuolemaisillaan synnytettyään tyttövauvan. Surun murtama Aleksei saapuu hänen luokseen antamaan hänelle anteeksi. Vronski ampuu itseään epätoivoissaan, muttei kuole. Aleksei vetkuttelee avioeron kanssa vielä lisää: tällä kertaa hän taas ei halua antaa Annalle eroa nimenomaan Annan itsensä vuoksi, ettei tämä menetä oikeuksiaan lapsiinsa ja joudu perikatoon.

Erityisesti Anna-Aleksei-Vronski -kolmiodraama muuttui monimutkaiseksi 3. ja 4. osan aikana. Voi vain hämmästellä, miten vähän oikeuksia ja vaihtoehtoja naisella tuon ajan yhteiskunnassa oli - erityisesti jos nainen itse oli se aviorikokseen syyllistynyt osapuoli. Romaanin alkupuolellahan jo esiteltiin toinen pettämistilanne, kun Stepan Arkadjevitš petti vaimoaan. Draamaahan siitäkin syntyi, mutta tilanteen dynamiikka oli täysin erilainen. Kaikki vain odottivat ja olettivat, että Dolly antaa lopulta anteeksi ja Dollyhan antoi. Anna taas on vaarassa menettää koko omaisuutensa, asemansa ja jopa lapsensa sen vuoksi, mitä hän on tehnyt. Tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta...

Mitä ajatuksia, kommentteja ja mielikuvia teille muille tuli mieleen näistä osista?

Joel Haahtela: Elena

2011-12-13T21:34:00.002+02:00

Haluaisin puhua jostain muusta, mutta maailmassa ei mikään liiku. Päivät kuluvat ja kaikissa puissa on jo lehdet. Joka päivä on valoisampaa ja iltaisin täytyy sulkea verhot. Maanantaina Elena oli vaihtanut kevyemmän takin, tiistaina hän ei tullut lainkaan. Keskiviikkona sateenvarjo peitti hänen kasvonsa, mutta torstaina hän oli ajatuksissaan ja hänen ilmeensä poissaoleva.

Seisoin kirjastossa jonkin aikaa H:n kohdalla, selailin Joel Haahtelan teoksia ja yritin päättää, minkä niistä lukisin seuraavaksi. Naiset katsovat vastavaloon oli niin hämmentävän vaikuttava kokemus, että oli pakko saada lisää. Lopulta taisin turvautua vanhaan kunnon entten-tentten-menetelmään, ja Elena tarttui mukaan.

Elena on kaunis, pieni tarina yksinäisestä miehestä, joka seisoo päivittäin puistossa ja odottaa tummatukkaista naista. Useimmiten Elena tulee ja kulkee miehen ohi askeleet katukivetyksellä kaikuen. Joskus hän ei tule; silloin mies odottaa iltapäivään ja menee sitten kotiinsa viettämään hiljaista iltaa sanomalehden ääressä. Kesällä mies kadottaa Elenan, kun tämä lähtee kaupungista. Mies päättää lähteä pakkomielteensä perään.

Romaanin tarina on vähäeleinen, hauras, aivan kuin sen päähenkilö. Pienet yksityiskohdat kuljettavat tarinaa eteenpäin ja niiden joukosta lukija löytää vinkkejä päässä pyöriviin kysymyksiin: mikä juuri Elenassa on sattumalta kiinnittänyt miehen huomion? Kuka tämä mies on, mistä hän on tullut, mitä hänelle on sattunut?

Haahtelan kieltä ei taas voi kuin ihastella ja ihmetellä. Miten niin pienillä lauseilla voi sanoa niin suuria asioita? Vastavaloon verrattuna Elena on jotenkin tiiviimpi, intiimimpi, runollisempi. Ehkä jollain tavalla haastavampi lukea ja käsittää. Myös vaimoni luki tämän(kin) ja hänen mukaansa siinä missä Vastavalon lukeminen oli kuin olisi kuunnellut rantaan lyöviä järven aaltoja, Elena oli kuin laineiden hiljaista liplatusta, jonka jälkeen tulee odottamaton hyökyaalto. Että näin. :)

Elenaan ovat ihastuneet myös Susa, Katja/Lumiomena, kirsimaria, Sara, Elma Ilona ja Booksy; Satu ei ollut aivan yhtä vakuuttunut.

Elenassa on muuten yksi kiehtovimmista omistuskirjoituksista, jonka olen lukenut: Tämä kirja on omistettu yksijalkaiselle arabille, joka lauloi 20. huhtikuuta 2002 Louvre-Rivolin metroasemalla. Sinä päivänä syntyi tämä tarina.

Joel Haahtela: Elena. Otava. 2003. 126 sivua.

Otava: Joel Haahtela
HS kirjat: "Menetyksen kestävyys" < En suosittele lukemaan, jos haluaa välttyä spoilereilta!

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

2011-12-08T19:13:00.002+02:00

"Minä olen jo alkanut ajatella Karachia paikkana, jolle täytyy sanoa hyvästit; joka päivä sanon hyvästit jollekin osalle kaupunkia, ja kun sitten parin päivän päästä näen sen uudestaan, olen hurjan helpottunut mutta toisaalta en, koska sitten minun pitää sanoa hyvästit uudestaan. Siltä varmaan tuntuu kun kuolee."
Se poika osasi totisesti pilata tunnelman.

Kamila Shamsien Karachi on rönsyliljamainen kaupunki, jossa romaanin pakistanilaiset ystävykset, Karim ja Raheen, viettävät huoletonta lapsuutta keräilemällä fossiileja ja juomalla appelsiinimehua rottinkituoleissa kivipuutarhassa. He ottavat suuren, sekavan ja väkivaltaisen kaupungin sekä sen kielen omakseen, leikittelevät katujen vaaroilla ja puhuvat anagrammein toisilleen. Karimin ja Raheenin ystävät Zia ja Sonia täydentävät kaverinelikon. Myös Karimin ja Raheemin vanhemmat muodostavat oman, salaperäisen nelikkonsa, jonka menneisyys on lapsilta salattu.

Karim haluaa olla kartanpiirtäjä ja on erityisen kiinnostunut kartoittamaan rönsyilevän, elävän ja alati muotoaan muuttavan Karachin ääriviivoja. Kun Karimin perhe muuttaa Englantiin pakoon Pakistanin levottomuuksia, Raheem ja Karim joutuvat eroon toisistaan vuosikausiksi.

Kaipasin tältä romaanilta enemmän pakistanilaisuutta, enemmän Karachia. Nyt kaupunki on kyllä olemassa koko ajan tarinan taustalla, mutta aina vain taustalla. Karachista ei saa kunnon otetta kirjan sivuilta; sitä ei voi maistaa, haistaa tai tuntea iholla. Muutenkin Shamsien romaanin ylimpään eliittiin kuuluvien henkilöhahmojen Pakistan on hyvin erilainen kuin se, minkä itse tunsin, kun asuin ko. maassa. Tämäkin puoli on tietenkin totta - ei kaikki ole eksoottisesti värittynyttä tai kurjaa köyhyyttä - mutta Shamsien kuvailema kaupunki on silti jotenkin... kliininen ja etäinen. Pienoinen pettymys siis. Kirjan nuoret ajelevat Karachin kaduilla isukin luksusautolla ja käyttävät suuren osan romaanin sivuista pohtimalla omia suhdesotkujaan ja tunnemyrskyjään.

Lukiessa tuli jossain vaiheessa mieleen David Nichollsin One Day (Sinä päivänä) - lähinnä sen vuoksi, että tämänkin romaanin pääpari kiersi toisiaan kuin kaksi samanapaista magneettikenttää. Parin suhde tuntui väistämättömältä, mutta eteni kuin pumpulipallo tervassa. Siihen yhtäläisyydet tämän ja Nichollsin romaanin välillä loppuivatkin; en halua paljastaa, miten Karimin ja Raheenin lopulta käy. :)

"Vielä-yksi-sivu" -ilmiö oli kuitenkin vahvasti läsnä kirjaa lukiessa, mutta jälkimaku on vähän pettynyt. Toivoin jotain ihan muuta... Ehkä myös kirjan upea kansi nosti odotuksia korkealle ja antoi ymmärtää, että tässä olisi enemmänkin pakistanilaista kulttuuria. Pidin tästä silti enemmän kuin Poltetuista varjoista, jonka loppupuolen sekavuus ja epäuskottavuus häiritsi.

Sen sijaan kirjan sanoma oli hieno ja ajankohtainen: mitä oikeastaan tarkoittaa olla kotoisin jostain? Onko ihminen ikuisesti sidottu syntyperäänsä tai kotikaupunkiinsa, vai onko koti jokin abstraktimpi käsite? Kuinka koti muodostuu - kaduista ja paikoista, vai muistoista ja hetkistä? Ja onko kenelläkään oikeus arvottaa ihmisiä syntyperän tai kodin perusteella?

Kannattaa lukea myös mitä anni.m, Mari A., Sanna ja Carmelita ovat pitäneet kirjasta.

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä. Gummerus. 2011.
Englanninkielinen alkuteos: Kartography
Suomentaja: Kristiina Drews

Gummerus: Kartanpiirtäjä
Gummerus: Kamila Shamsie

Marraskuun luetut (ja kesken jääneet)

2011-12-03T21:11:00.004+02:00

Marraskuu oli outo kuukausi monella tapaa. Blogeissa pyöriminen jäi ennätyksellisen vähälle ja tuntuu, että motivaatio sekä lukemisen että bloggaamisen suhteen on vähän alamaissa. Mitä lie kaamosmasennusta... ;)

Marraskuun aikana ostin/sain/hankin vain kolme kirjaa (vrt. lokakuun ennätyshankinnat):
Annie Proulx: Nyt on hyvä (kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä!)
Jennifer Egan: The Keep (voitin Satun arvonnasta)
Emma Juslin: Frida ja Frida (sain takaisin lainasta)

Marraskuun luetut:
Jari Tervo: Layla
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Joel Haahtela: Elena

Mukaan mahtui siis vähän kaikenlaista sorttia: nykykirjallisuutta ensimmäisen lukemani Tervon muodossa, nuortenkirjallisuutta, Intiaa ja Pakistania sekä toinen Haahtelani.

Tämän lisäksi päätin osallistua Satun minihaasteeseen, jossa tarkoituksena oli lukea pienkustantamon julkaisema kirja. Ajattelin alun perin lukea Maaria Päivisen romaanin Silja ja Mai (ntamo, 2010), mutta se jäi kesken. Kirja kertoo kahden naisen välisestä, jokseenkin epätasapainoisesta suhteesta, mutta tyyli on sen verran kokeellinen, että luovutin sivulla 94. Tässä hieman esimerkkiä:

Mai pelästyi vitivalkoista kosketusta ennen matkaa; uuni sammunut kohdussa kaikki hyvin, Silja nauroi; nauru oli tyhjää yhä, salakavalaa uskotonta, talven unta; tältäkö tämä nyt tuntuu, naurunkolke kouri taas; potkivat hälyäänet, tulivat vuodot; Silja synnytti kasan kissoja; hän oli kissa pelkästään, nainen hän oli eikä naista lainkaan; kissa eikä kissaa milloinkaan.

Niinpä... Välillä tosin huomasin imeytyväni virtaavan, vellovan kielen mukaan, kun yritin suhtautua siihen kuin proosarunouteen, mutta 255-sivuinen kirja tuntui kuitenkin turhan pitkältä proosarunoksi ja yksinkertaisesti väsyin etsimään kielikuvien merkityksiä sanojen tajunnanvirrasta.

Mutta ei se mitään, ajattelin. Voin osallistua minihaasteeseen Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -esseekokoelmalla (Teos, 2011). Silfverberg on ollut lukulistallani jo pitkään, ja Luonto tuntui sopivalta kirjalta varsinkin Eläinten syömisestä -teoksen lukemisen jälkeen. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että pääsin peräti sivulle 41 ennen kuin halusin heittää kirjalla vesilintua. Jo heti ensimmäisissä kolumneissa huomasin ärsyyntyväni Silfverbergin ajattelutapaan ja kaikkitietävään tyyliin niin, että luin tekstejä tavallaan "vastakarvaan" - oikein halusin olla asioista eri mieltä! Minua ärsyttivät ne mustavalkoiset argumentit, joiden perusteella eläintarhat tuomittiin ja rotukoirien jalostusta moitittiin. Ei niin, ettenkö olisi Silfverbergin kanssa periaatteessa samoilla linjoilla, mutta jokin kolumnien kirjoitustyylissä sai minut ajattelemaan aika ilkeästi, että tämä kirja kiteyttää sen, miksi eläintensuojelijat ja kasvissyöjät leimataan todellisuudesta vieraantuneiksi viherpiipertäjähipeiksi. Näin jyrkästi ilmaistuna... :)

Silfverberg ei siis vakuuttanut, mutta onnistuin silti suorittamaan minihaasteen. Luin nimittäin tässä joulukuun alussa Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 2011). Siitä kuitenkin lisää vasta myöhemmin...

Mitä tulee Anna Kareninaan, lupaan ryhdistäytyä haasteen emäntänä ja kirjoitella lähiaikoina jonkinlaisia yhteenvetoja siitä, mitä kuuluu ja missä mennään. :) Kuudes osa on nyt luettu, eli jäljellä on enää joulukuun lyhyt loppurutistus: 7. ja 8. osat!

Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust

2011-11-30T22:26:00.001+02:00

There are many ways of loving India, many things to love her for - the scenery, the history, the poetry, the music, and indeed the physical beauty of the men and women - but all, said the Major, are dangerous for the European who allows himself to love too much. India always, he said, finds out the weak spot and presses on it.

I read Heat and Dust for my Booker challenge; the novel won the Booker Prize in 1975. It seems like a very typical Booker winner: a critical portrayal of the British Empire, race and Englishness.

It was strange reading this book, because it took quite a long time for me to find out or decide whether the main character and narrator of the novel was a man or woman. Although I don't know why that is so important to know... :) The narrator's name is never mentioned and she (yes, it turns out that she is a she) doesn't tell much about herself - at first. Also, after I finished reading the book and googled Ruth Prawer Jhabvala, I was astonished to find out that she is not an Indian author (which I stupidly assumed from her name and the fact that the novel is set in India), but a German-born British author (who has lived in India). So all in all, this novel certainly caused a lot of gender/nationality confusion. :)

I don't remember the last time I've enjoyed the way a story unfolds as much as I did when I read this. The novel contains two parallel storylines that alternate within the narrative. The un-named narrator, a young English woman, travels to India in the 1970s (the present of the novel) in search of the true story of her great-aunt Olivia. The parallel narrative naturally tells the story of Olivia, wife of an English civil servant in India in 1923. We learn on page 2 that Olivia has caused a scandal in her time by eloping with an Indian prince. The reasons behind this elopement are quietly and subtly revealed during the course of the novel.

The structure of the novel is somehow magical. The present and the past, the narrator and Olivia, India during the British Empire and India in the 1970s, are all intertwined together in a colourful mix of memories. The character of Olivia fascinates the narrator (and the reader!) who is struggling to understand Olivia's choice to leave her husband and live with Nawab, an impulsive Indian royal with an extravagant lifestyle. Meanwhile, the narrator begins to find herself deeper immersed in the culture of India - loving and hating it at the same time.

The novel reminded me of George Orwell's Burmese Days, which also describes the last days of the British Empire - in Burma, which was then part of India. Burmese Days also has characters like Major Minnies in the quote above, who sacrifice their entire lives for the British Raj in India, but who never allow themselves to forget the social and cultural gap between themselves and the "others", i.e. the natives: He who loved India so much, knew her so well, chose to spend the end of his days here! But she always remained for him an opponent, even sometimes an enemy, to be guarded and if necessary fought against from without and, especially, from within: from within one's own being.

Then there are Indians, like Nawab, who are highly educated, cultured and rich, but who can never hope to be treated as equals when socialising with the British in their own country. And finally, there are those stuck in-between: like Olivia, who cannot understand the other Brits' need to draw clear boundaries between themselves and the locals.

This was a surprising novel, much better than I expected. Highly recommended for anyone interested in the British Empire and its aftermath in India.

... and in Finnish: Kirja on suomennettu nimellä Kuumuus ja kiihko, mikä saa sen kuulostamaan lähinnä romanttiselta hömpältä. :) Rakkaus ja romantiikka eivät minusta olleet kirjan kantavia teemoja millään tavalla, joten siinäkin mielessä suomenkielinen nimi on aika harhaanjohtava.

Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust. John Murray. 1975. 181 pages.

Wikipedia: Heat and Dust
Wikipedia: Ruth Prawer Jhabvala

Jari Tervo: Layla

2011-11-29T22:20:00.001+02:00

Päällys: Tuula Mäkiä

Minut kihlattiin kehdossa.
Tätä Layla ajatteli unessaan viimeiseksi. Hän havahtui hääyön jälkeisenä aamuna aviomiehensä Muratin liikkeisiin. Tämä sytytti valon ja käski Laylan nousta patjalta.

Edellisestä päivityksestä on kulunut aikaa. Syytän kummallista ja kiireistä päivärytmiäni, joka on erinäisistä syistä johtuen muuttunut viime aikoina melko radikaalisti. Tuntuu että lukemiseen on vähemmän aikaa, eikä blogikirjoitusten laatiminen ole viime aikoina hirveästi innostanut. Muiden blogien lukemiset ja kommentoimiset ovat myös jääneet vähemmälle. Mutta täällä ollaan ja pysytään edelleen, enemmän tai vähemmän tiiviisti! :)

Laylan lukemisesta on jo kulunut jonkin aikaa ja tuo aika on hämärtänyt lukumuistojen ääriviivat sumeiksi ja epämääräisiksi. Layla oli ensimmäinen Jari Tervon kirja, jonka luin (kuten muutamalle muullekin bloggaajalle!). Eniten lukuintoon vaikutti ehkä Jorin arvostelu kirjasta. Pidin etukäteen Tervon kirjoja jonain, joka ei vain ollut minua varten. Ajattelin, että ne oli suunnattu ensisijaisesti bestsellereiden suurkuluttajille ja ehkä ennemmin mieslukijoille. Muista Tervon kirjoista en siis tämän perusteella osaa sanoa (ne ovat ilmeisesti aika erilaisia kuin tämä?), mutta Layla sai minut heittämään ainakin osan ennakkoluuloistani romukoppaan.

Romaanissa seurataan siis kurdityttö Laylan tarinaa hänen paetessaan suvun miesten vihaa. Turkissa Laylaa uhkaa kunniamurha, joten hän lähtee laittomana maahanmuuttajana Kreikan kautta Saksaan ja sieltä Suomeen, jossa hän päätyy parittajien kynsiin. Laylan tarinan rinnalla kulkee Helenan tarina prostituoituna.

Tervon romaani on jopa yllättävän feministinen. Kirjan miehet ovat kaikki omalla tavallaan jotenkin ehdottomia, jyrkkiä, maailman mustavalkoisena näkeviä. Naiset taas ovat usein uhreja ja kärsivät kirjassa eniten.

Kurdiyhteisöt ovat kritisoineet kulttuurinsa kuvausta Tervon romaanissa aina päähenkilön nimen kirjoitusasua myöten, mikä tuntuu aika kohtuuttomalta. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Tietenkin sen perusteella moni lukija vetää johtopäätöksiä ja oppii uutta vieraasta kulttuurista, sen tavoista ja käytännöistä - ja toki, jos kirjailija on tehnyt taustatyönsä kunnolla, romaanin "luotettavuus" paranee. Ehkä kirjailijoita kuitenkin herkemmin kritisoidaan tietyn kulttuurin vääristelystä erityisesti silloin, kun he tuovat esiin kulttuurin pimeimpiä puolia, kuten Tervo. Toisaalta myös Anja Snellmanin Parvekejumalia kritisoitiin islamin yksipuolisesta kuvauksesta, mistä olen kyllä osittain ihan samaa mieltä.

Layla kannatti kyllä lukea ja ahmin kirjan loppupuolen ihan urakalla. Vaikka Finlandia-ehdokkuutta ei Tervolle suotukaan, Laylaa löytyy varmasti lahjapaketeista tänä jouluna.

Laylaa on luettu ahkerasti blogeissa. Jo mainitun Jorin lisäksi tämän ovat lukeneet myös ainakin Kirsi, Susa, Ina, Joana, Tessa, Amma, Booksy, Erja, Norkku ja Minna.

Jari Tervo: Layla. WSOY. 2011. 362 sivua.

WSOY: Layla
WSOY: Jari Tervo
Parnasso: "Toisiamme me myymme"
Kirjavinkit: Layla

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

2011-11-21T18:23:00.000+02:00

Being a reader is sort of like being president, except reading involves fewer state dinners, usually. You have this agenda you want to get through, but you get distracted by life events, e.g., books arriving in the mail/World War III, and you are temporarily deflected from your chosen path.

Nick Hornby's The Complete Polysyllabic Spree is The Diary of an Occasionally Exasperated But Ever Hopeful Reader. The book is a collection of columns, written for a literary magazine, The Believer, in 2003 - 2004. Basically, it's Hornby's personal reading log where he lists the books he's bought and read each month and writes something - inevitably humorous - about them.

Reading about someone else's reading might sound a bit boring, but since it's Nick Hornby, who has a reputation of being both funny and entertaining, I naturally expected the book to make me laugh and entertain me. Plus I was hoping to get a few good book tips along the way.

Unfortunately the humour of the book just didn't work for me. The writing was witty and clever, yes. It's interesting to read what Hornby has to say about some of the other contemporary British and American authors (and not all of the things he says are very nice, by the way). But I didn't burst into any giggles or chuckles or anything like that...

The book was entertaining enough to read, although Hornby's lists of "what I read this month" were not that interesting for a Finnish reader. Almost all the books he reads (and I do mean something like 99%) are by British and American authors. I think there were only one or two books during his entire year of reading that were translated into English from another language! And I thought I was limited when it comes to genres and authors! ;)

I know that Finland is somewhat of an exception when it comes to the share of translated literature vs. literature written in Finnish, but I'm still a bit shocked at the small number of non-Anglo-American authors that someone who calls themselves an active reader and literary person reads. The full list of books that Hornby read during the year and wrote about in The Polysyllabic Spree can be seen here.

Inevitably, the fact that many of the books were written by British or American authors who are not that widely known also meant that there were quite a few that I've never heard of. So one of my expectations for this book was fulfilled in that I got some interesting book tips. For example, Hornby makes Amanda Eyre Ward's novel, How To Be Lost, sound like a must-read: melancholy, wry, apparently (but only apparently) artless, perched on the balls of its feet and ready to jump either towards humour or towards heartbreak, with no run-up and no effort.

Also, Hornby has convinced me to finally read something by Marilynne Robinson. I've read a lot of positive things about her books from other blogs, but still haven't touched any of her books. Hornby's praise leaves no doubt: Marilynne Robinson is one of America's greatest living writers, and certainly there's no one else like her. I think I am using that phrase literally: I have never come across a mind like this one, in literature or anywhere else, for that matter.

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree. The Diary of an Occasionally Exasperated But Ever Hopeful Reader. Penguin. 2007. 278 pages.

NickHornby.co.uk
Wikipedia: The Polysyllabic Spree
Wikipedia: Nick Hornby

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

2011-11-16T20:50:00.002+02:00


Kansi: Hannu Mänttäri

Sydän ottaa nyt laukka-askeleita. Lasken savuttimen kädestäni ja väännän pesätaltalla katon irti. Nostan sen maahan ja alan nostella kennokehiä pesälaatikosta yksi kerrallaan kattolevyn päälle.
Työmehiläiset ovat poissa.
Joka ikinen.

Johanna Sinisalo yrittää säikytellä. Jo Einsteinin väitetään ennustaneen, että jos mehiläiset katoaisivat maapallolta, ihmiskunnalla olisi noin neljä vuotta elinaikaa jäljellä. Niin riippuvaisia ovat maailman viljelykasvit ja hedelmät niitä pölyttävistä pörriäisistä. Myös lihantuotanto lakkaisi vähitellen, koska karjalta loppuisi ruoka.

Romaanissa tämä dystooppinen tulevaisuudenkuva on käymässä toteen. Ympäri maailmaa raportoidaan ns. pesäautioista, eli mehiläisyhdyskuntien hylätyistä pesistä. Mehiläiset katoavat mystisestä, eivätkä enää palaa. Ravintoketjun yksi olennainen osa yksinkertaisesti lakkaa olemasta ja ketju katkeaa.

Se, mikä lukiessa hätkähdyttää, on tieto siitä, että pesäautiot ovat todellinen ilmiö, ei vain Sinisalon romaaniin kehittelemä tulevaisuuden uhkakuva. Niitä esiintyy jo ainakin Yhdysvalloissa.

Sinisalon edellinen romaani, Linnunaivot, oli puolustuspuhe ympäristönsuojelun ja luonnon koskemattomuuden puolesta. Enkelten verta taas hyökkää erityisesti tehotuotantoa ja ihmisten piittaamattomuutta vastaan. Siinä missä Linnunaivoissa retkeili eri aallonpituuksilla oleva pariskunta, Enkelten veren päähenkilöt ovat eri aallonpituuksilla olevat isä ja poika, mehiläistenhoitaja Orvo ja hänen poikansa, ympäristöaktivisti Eero. Verkkaiset kuvaukset Orvon arkisesta mehiläistenhoidosta ja Eeron vimmaiset, lihansyöntiä ja tehotuotantoa vastustavat blogikirjoitukset vuorottelevat romaanissa. Orvo on hiljainen uurastaja, Eero kovaääninen paasaaja.

Romaanista tuli ihan pakosta mieleen Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä, joka on vielä melko tuoreena mielessä. Sinisalo pistää Eeron siteeraamaan ko. teosta myös suoraan. Siinä missä Foerin tietokirja esittää perusteltuja faktoja lihansyönnin järjettömyydestä, Eeron blogipäivitykset ovat paljon fanaattisempia ja ehdottomampia (esim. pohdinnat siitä, saako itikoita ja kärpäsiä läiskiä hengiltä, jos kerran eläimiä ei saisi tappaa...). Minulle tuli tunne, että romaanissa kuvailtu ympäristöaktivismin fanaattisuus (puhumattakaan tarinan yliluonnollisista elementeistä) veivät turhan paljon huomiota sen perusviestiltä: luonnonsuojelulta ja tehotuotannon mahdottomuudelta. Siinä mielessä Sinisalon ideologinen kannanotto ei vakuuttanut minua samalla tavalla kuin Foerin.

Toisaalta Sinisalo ei olisi Sinisalo ilman tätä suomikummaa: yliluonnollisuutta ja muinaisten myyttien sekoittumista nykypäivän elämään. Romaanin mielenkiintoisinta antia olivat tarinat mehiläisten merkityksestä ja symboliikasta eri mytologioissa ja kulttuureissa. Jännää, että mehiläiset on ympäri maailmaa yhdistetty jonkinlaiseen tuonpuoleiseen maailmaan. Muuten romaanista ei tullut mitään erityistä wau-elämystä. Luennointi Eeron kautta lähinnä ärsytti, Orvon arki oli välillä liiankin hidastempoista ja loppupuolen draama tuntui päälleliimatulta.

Mutta lopuksi täytyy lainata erästä kohtaa, joka jotenkin kolahti. Orvo muistelee erästä kertaa, kun pieni Eero on isänsä kanssa lapsena ruokakaupan lihatiskillä. Tässä jotenkin tiivistyy se olennainen kuilu niiden eri tapojen välillä, miten lihansyöntiin suhtaudutaan:

Lasikot olivat kukkuroillaan nautaa porsasta lammasta, oli hirveä poroa antilooppia. Punainen röykkiö toisensa jälkeen, valtaisia kekoja, melkein vitriinien lakea hipovia, yltäkylläisiä vuoria, niitä oli silmänkantamattomiin, niistä valui verta tai pakastuksen jälkeistä lihanestettä, nestelammikoista ne peilasivat kuuliaisesti omaa lopullista tuhoutumistaan. Luullisina, luuttomina, paistina, fileinä, kyljyksinä, potkana ne poseerasivat.
[...]
Eero pysähtyi lasikon eteen.
"Kuolleen eläimen palasia."
Hän sanoi sen kovaa, melkein uhmakkaasti.
En ehtinyt sanoa mitään, kun vieressämme valkoista pakettiaan myyjältä vastaanottava rouva käännähti meihin päin.
"Hyi. Eihän noin sanota."
Eero katsoi häntä, silmät kirkkaina, viattomina.
"Miten niin ei?" Eero kysyi.
Nainen ei katsonut Eeroa, vaan minua.
"Voisitte vähän opettaa pojalle miten puhutaan ruoasta."

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos. 2011. 275 sivua.

Teos: Enkelten verta
HS kirjat: "Kun mettiäinen maailman jätti"

Lisää paljastuksia!

2011-11-15T20:31:00.001+02:00

Monen muun bloggaajan tavoin päätin avautua kertomalla hieman itsestäni, lukemisesta ja bloggaamisesta yleensä. Laitoin sekalaiset mietintäni erilliselle välilehdelle, "Kuka olen". Sieltä voi siis käydä lukemassa vähän enemmän siitä, millainen tapaus täällä nimimerkin takana piileskelee ja muuta höpinää. Huom! sisältää myös pakollisen "arvostelukappaleet-ja-minä" -osion. :)

300. postaus tunnustuksen merkeissä

2011-11-15T14:09:00.000+02:00

Vuorossa on blogini 300. postaus! Sain Ankilta tämän tunnustuksen, kiitos!! Tässä vastauksia tunnustuksen mukana kulkeviin kysymyksiin:

1. Lempiväri?
Riippuu ihan tilanteesta ja mielialasta. Armeijanvihreä, musta ja turkoosi hivelevät ainakin silmiä.
2. Lempieläin?
Lapsuuden koirafanius on vanhemmiten muuntautunut salakavalasti kissaihmisyydeksi...
3. Onnennumero?
Ei ole, vaikka joukkueurheilussa nuorempana halusin aina välttämättä olla pelaaja nro 15.
4. Alkoholiton lempijuomasi?
Mansikkamehu, A&W Root Beer sekä intialainen chai.
5. Facebook vai Twitter?
FB
6. Mistä pidät?
Hyvistä kirjoista, kiireettömistä päivistä, illanvietoista ystävien kanssa, uusiin kaupunkeihin eksymisestä, antikvariaateista ja kesästä.
7. Lahjojen antaminen vai saaminen?
Molemmat. Lahjojen paketoiminen on parasta! :)
8. Lempimuotosi?
No enpä ole tullut ajatelleeksi... Varmaan joku outo spiraali (kai sekin on muoto?). ;)
9. Lempipäiväsi?
Lauantai.
10. Lempikukkasi?
Hajuherneet (jotka kasvavat edelleen yöpakkasista välittämättä!) sekä valkoiset ruusut.

En lähetä tätä eteenpäin, napatkoon tästä itselleen ken tahtoo. :)

Finlandia-ehdokkaat 2011

2011-11-10T11:25:00.003+02:00

Vastikään julkistetut Finlandia-ehdokkaat ovat kaikki itselleni suht tuntemattomia - minkä otan tietenkin haasteena! :) Ainoa ehdokas, jolta olen lukenut edes jotain, on Kristina Carlson; tosin Herra Darwinin puutarhuri aiheutti minussa lähinnä hämmennystä ja turhautumista.

Tämän vuoden palkinnosta kilpailevat siis seuraavat ehdokkaat:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)
Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)
Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY)
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Vaikka ehdokkaiden naisvaltaisuus ihastuttaa ja ihmetyttää, minua harmittaa eniten se, että kaksi nuorta naiskirjailijaa - Iida Rauma ja Essi Henriksson - jäivät nyt listan ulkopuolelle. Tietenkin joka vuosi moni hyvä kirja jää väistämättä ulkopuolelle, ja valintoja voidaan tietenkin ruotia (ja perinteisesti niin myös tehdään!) vaikka kuinka perusteellisesti. Tänä vuonna mieskirjailijoiden loistaminen poissaolollaan varmaankin puhututtaa.

Luen varmasti ainakin osan ehdokkaista. Erityisesti Huorasatu kiinnostaa provosoivalla nimellään (Olympokselta nykyaikaan astuneita jumalia? Enkös minä vasta lukenut jotain vastaavaa..?).

Mitä mieltä olette ehdokkaista? Oletteko jo lukeneet näitä ja aiotteko lukea? Ja uskallatteko veikata jo voittajaa? :)

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

2011-11-08T20:30:00.001+02:00

Tämä on ensimmäinen keittokirja, josta kirjoitan blogiini. Keittokirjojen vähäinen edustus ei suinkaan johdu siitä, ettenkö käyttäisi niitä. Päinvastoin: en osaa valmistaa edes pizzapohjaa ilman reseptiä! Olen ruuanvalmistuksessa melkoinen tumpelo, joten kokkailen aika harvoin enkä yleensä silloinkaan uskalla kokeilla mitään uutta. ;)

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville on kuitenkin niin loistava kirja, että sitä täytyy hehkuttaa täälläkin. Keittokirja kannustaa suosimaan kausiruokaa - eli niitä raaka-aineita ja sesonkituotteita, jotka ovat kaikista ilmastoystävällisimpiä ja eettisimpiä valintoja tiettynä vuodenaikana. Kesällä siis suositaan kotimaisia kasviksia ja juureksia, syksyllä siirrytään käyttämään enemmän marjoja ja sieniä jne.

Kirjan alussa on kattava tietoisku elintarviketuotannon ja erilaisten ruokien ja raaka-aineiden hiilidioksidipäästöistä. Näitä oli ihan mielenkiintoista verrata ja peilata omiin valintoihin lähikaupassa. Esim. onko ympäristöystävällisempää ostaa talvisaikaan lämmitetyssä kasvihuoneessa kasvatettua kotimaista kurkkua vai sitä Espanjasta asti rahdattua avomaankurkkua? (Vastaus: sitä jälkimmäistä).

Paras keino todeta keittokirja toimivaksi on tietenkin testata sen reseptejä käytännössä. Niinpä päätin kokkailla illalliseksi seuraavaa:

Kesäkurpitsafrittata (neljälle)

1 kesäkurpitsa
6 kananmunaa
3/4 dl soijamaitoa
2 valkosipulinkynttä
1/2 dl silputtua persiljaa tai basilikaa
1/2 tl mustapippuria
3/4 tl suolaa
1/2 dl oliiviöljyä paistamiseen

Raasta kesäkurpitsa ja hienonna valkosipulinkynnet. Paista kesäkurpitsaa, valkosipulia, suolaa ja mustapippuria pannulla öljyssä muutama minuutti ja anna seoksen jäähtyä hetki.

Sekoita rikotut kananmunat, soijamaito, yrtit ja kesäkurpitsaraaste keskenään.

Soijamaidon korvasi tavallinen luomukevytmaito. Yrtit koostuivat sekä tuoreesta persiljasta että kuivatusta basilikasta.

Paista seoksesta pikkumunakkaita lettupannulla. Voit paistaa myös yhden suuren munakkaan.

Ei mitään pikkumunakkaita, suuri munakas sen olla pitää!

Ja kuinkas sitten kävikään? Suuruudenhulluus kostautui siinä vaiheessa, kun jättiläismunakas piti kääntää ja se hieman kärsi ja kärähti (ja osa tippui lattialle) siinä hötinässä:

Toim. huom. Se, että allekirjoittanut on avuton kokki ja että lopputulos saattaa näyttää vähemmän herkulliselta, ei tietenkään vähennä Kausiruoka-kirjan ansioita tippaakaan! :) Sitä paitsi munakas maistui oikein hyvältä. Yleisen mielipiteen mukaan mausteita olisi voinut olla enemmänkin. Seuraavalla kerralla voisi lisätä esim. tuoretta chiliä...

Kausiruoka-kirjasta on pitänyt myös Karoliina ja sen herkkuja on soveltanut (toivottavasti suuremmalla menestyksellä) myös marjis.

Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Saija-Riitta Sadeoja, Anna Talasniemi: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville. Teos. 2011. 276 sivua.

Teos: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista

2011-11-06T20:50:00.000+02:00

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Kolme päivää lasket paljonko antaa tippiä. Viisikymmentä päivää mietit, mitä laittaisit päällesi. Yhdeksän päivää teeskentelet tietäväsi, mistä puhutaan. Kaksi viikkoa lasket rahoja. Kahdeksantoista päivää tuijotat jääkaappiin. Kolmekymmentäneljä päivää tunnet kaipuuta. Puoli vuotta katsot mainoksia. Kuukauden verran istut miettien, voisitko käyttää aikasi jotenkin paremmin.

David Eaglemanin nerokas kokoelma sisältää 40 kertomusta siitä, millainen tuonpuoleinen voisi olla. Perinteiset uskomukset on otettu ja käännetty päälaelleen. Enkeleiden harput ovat ruosteessa ja Jumala lukee Mary Shelleyn Frankensteinia. Erään Taivaan tasangoilla käydään sotaa, koska Jumala on poistunut paikalta aikoja sitten. Toisessa tuonpuoleisessa taas odottaa Teknikkojen joukko, jotka antavat jokaiselle vallan muuttaa mikä tahansa asia maailmassa ja elää sitten elämä uudelleen.

Tarinoita tuonpuoleisista sisältää useita kiehtovia, mielikuvituksellisia näkemyksiä siitä, millaista kuoleman tuolla puolen tosiaan voisi olla. Minusta paras oli monen muunkin mainitsema, kokoelman aloittava kertomus, "Summa". Sen kuvailemassa tuonpuoleisessa pääsee elämään kaikki kokemuksensa uudelleen, mutta samankaltaiset hetket on ryhmitelty yhteen. Tästä syystä päivät kuluvat yllä olevan lainauksen tavoin...

Moneen kertomukseen sisältyi jokin filosofinen ajatus tai oivallus, joka pisti pohtimaan. Toiset taas jäivät vähän mitäänsanomattomiksi; osan olisi voinut karsia poiskin. Erityisesti scifin rajoja kolkuttelevat, luonnontieteisiin perustuvat tuonpuoleiset alkoivat minusta jo toistaa itseään. Eaglemanin neurotieteilijyys tunkeutui siis esiin vähän turhan usein. :) Muuten hän on kehittänyt ja kuvitellut ihailtavan monipuolisia ja keskenään erilaisia skenaarioita.

Osasyy sille, miksi halusin lukea tämän, oli kokoelman suomentajat: joukko Itä-Suomen yliopiston käännöstieteen opiskelijoita. Omista opiskeluajoistani samaisessa yliopistossa ei ole vuottakaan ja - nyt täytyy taas kehuskella, että olin tunnistavani suomentajien listalta muutamia tuttuja nimiä. :) Minusta suomennos oli erinomainen ja hienoa, että opiskelijoille on annettu tällainen tilaisuus!

Pakko vielä sanoa, että olen täysin kirjan kannen pauloissa: synkkää pimeyttä ja juuria mullan alla, mutta ylhäältä on mystinen, loistava väylä jonnekin tuntemattomaan...

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Avain. 2011. 127 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Sum - Forty Tales from the Afterlives
Suomentajat: Kaunokirjallisuuden kääntäminen -kurssilla keväällä 2011 Itä-Suomen yliopiston opiskelijat

Avain: Tarinoita tuonpuoleisista
Kiiltomato: "Metafyysiset ajatusleikit tekevät uskonnot tarpeettomiksi"

Lokakuun luetut

2011-11-03T21:16:00.004+02:00

Tyrnien paljoutta.

Ajattelin Nick Hornbyn esimerkin innoittamana (aiheesta lisää myöhemmässä päivityksessä...) listata luettujen kirjojen lisäksi myös kuukausittain ostamani/hankkimani/saamani kirjat. Tosin lokakuu on siinä mielessä vähän epätavallinen kuukausi nimenomaan kirjahankintojen suhteen, että kirjamessut vetävät pakosta hankittujen kirjojen lukumäärää ylöspäin. Normaalisti suurin osa luettavista kirjoistani on kirjastolainoja, ja kirjat, jotka ostan omaan hyllyyn asti, ovat yleensä sellaisia, jotka olen jo lukenut ja jotka haluan myös omistaa. Tämä ei tosin selitä sitä mystistä tosiasiaa, että lähes puolet kirjahyllyni kirjoista on minulta vielä lukematta! :D

Lokakuun hankinnat:
Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World
Jean Kwok: Girl in Translation
Jari Tervo: Layla
Katri Merikallio & Tapani Ruokanen: Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina
Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta
Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo
John Rechy: Kaupunkien yössä
Iida Rauma: Katoamisten kirja
Haruki Murakami: 1Q84
Haruki Murakami: Hard-Boiled Wonderland and the End of the World
Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

Näistä Geisha löysi tiensä matkalaukkuuni eräässä kreikkalaisessa hostellissa, Kwok ja Tervo tarttuivat mukaan ihan perinteisesti kirjakaupasta ja loput hankin kirjamessujen yhteydessä joko messuilta tai kirjakaupasta. Huomautettakoon vielä, että en yleensä osta näin montaa kirjaa kuussa. :)

Lokakuun luetut:
Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World
Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat
David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Yhteensä siis 5 kirjaa tuli kahlattua läpi tässä kuussa, eli vähemmän kuin yleensä. Syytän, jälleen, työkiireitä. :)

Kolmesta keskenään hyvin erilaisesta kirjasta on siis vielä tulossa arvio. Eaglemanin hengästyttävän kertomuskokoelman visiot olivat oivaltavia, Sinisalon romaani oli ehdottomasti parempi kuin edellinen (Linnunaivot) ja Hornby... no, Hornby on Hornby. :P Mikään viidestä ei kuitenkaan säväyttänyt tai ihastuttanut erityisen paljon. Kaikki olivat omalla tavallaan (ehkä Phillipsiä lukuun ottamatta) hyviä.

Lisäksi luin Anna Kareninan kolmannen osan loppuun ja neljäs on menossa. Ja opin sen, ettei Anna K. ole sopiva ääneen luettavaksi pitkällä automatkalla (autossamme ei ole minkäänlaisia stereoita, joten äänikirjan korvaa tylsänpuoleisilla matkoilla pelkääjän paikalla istuvan henkilön ääneenluku). :) Anna K:n rönsyilevät lauserakenteet ja henkilöhahmojen paljous dialogeja lukiessa (ei kaikille voi keksiä erilaisia ääniä ja aksentteja!) aiheutti hämmennystä ja hervotonta hihitystä. :)

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

2011-11-02T20:58:00.002+02:00

Dionysos kierteli täyttämässä laseja vahvimmalla viinillään. Tunnelma oli hilpeä. Hera ja Zeus eivät tietenkään olleet paikalla, eivät myöskään ne jumalat, joiden toimipaikat olivat toisaalla - esimerkiksi Haades ja Persefone olivat manalassa ja Poseidon pienessä merenrantatönössään, joka haisi kalalta kuten hänkin - mutta sana oli varmasti levinnyt, ja hekin kaiketi nököttivät televisioidensa ääressä valmiina katsomaan ohjelmaa. Harva asia huvittaa jumalaa niin paljon kuin se, että saa nähdä toisen jumalan nolaavan itsensä.

Kreikkalaiset jumalat ovat kuolemattomia, mutta kukaan modernissa maailmassa ei enää palvo heitä. He ovat paenneet turistien valloittamalta Olympokselta ja asettuneet asumaan rähjäiseen kimppakämppään Lontooseen. Kukin yrittää tulla toimeen niillä vahvuuksilla, joita hänellä on. Apollon juontaa meedio-ohjelmaa TV:ssä, Afrodite myy puhelinseksiä, Artemis ulkoiluttaa koiria, Dionysos toimii baarinpitäjänä, Athene tekee tutkimusta ja Eros on - hämmentävää kyllä - tullut uskoon. Jumalia vaivaa sanoinkuvaamaton kyllästymisen tunne, ja kaiken kukkuraksi heidän voimansa ovat alkaneet mystisesti hiipua.

Kurittomat ja juonittelevat jumalat ärsyttävät toisiaan ja tekevät toisistaan julmaa pilaa. Kun mukaan saadaan vielä kaksi kuolevaista, pahaa-aavistamaton siivooja Alice ja tämän ujo poikaystävä Neil, soppa on valmis. Jumalat vetävät kuolevaiset mukaan koston ja rakkauden kierteeseen, jossa seikkaillaan aina manalassa asti.

Kirja toimi ainakin minulla hyvänä pikakurssina kreikkalaisiin jumaliin. Antiikin Kreikan jumalat ovat siinä mielessä inhimillisinä, että he oikuttelevat, juonittelevat ja riitelevät keskenään kuin uhmaikäiset lapset. Silti jokaisella on yliluonnollisia voimia. Tästä kombinaatiosta ei tietenkään voi syntyä muuta kuin ongelmia tavallisille kuolevaisille, vaikka pohjimmiltaan huonosti käyttäytyvät jumalatkin tarkoittavat - kai - hyvää.

Romaanin perusidea on hyvä, vaikka ei ole ensimmäinen kerta, kun jumaltarustoja ja mytologioita on tuotu nykypäivään sijoittuvaan tarinaan (esim. Johanna Sinisalon Sankarit...). Silti minua jäi kaihertamaan tunne, että ideasta olisi voinut saada paljon enemmänkin irti. Kirjavinkkien arvostelussa kehutaan kirjan sisältävän "ehtaa brittiläistä huumoria", mutta kyllä saarivaltiossa on hauskempiakin kirjoja kirjoitettu. Tämä ei siis ollut mikään maailmoja mullistava tai erityisen mieleenpainuva lukukokemus, mutta kevyenä viihdepläjäyksenä ihan ok.

Muista tämän lukeneista bloggaajista Morre ei myöskään innostunut, Inka, peikkoneito ja anni.m sen sijaan ovat pitäneet kirjasta enemmän. Marjis suosittelee tätä lomakirjaksi vaikkapa rannalle. :)

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat. Bazar. 301 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Gods Behaving Badly
Suomentaja: Titia Schuurman

Bazar: Huonosti käyttäytyvät jumalat
Kirjavinkit: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World

2011-10-31T20:27:00.002+02:00

Cover photo: Hideki Fujii

People often told me that the geisha embodied everything that made Japan Japan. At their most elevated the geisha lived lives dedicated to beauty. They were human works of art, an absurdly anachronistic notion in an aggressively modern society like Japan. If they disappeared, that whole exquisite world - in which every detail, from the placement of the fan in the tea ceremony to the line of a mothwing eyebrow and the intricate weave of an obi, was studied and perfected with loving attention - would die out with them.

Some hostels and hotels have a bookshelf where travellers can leave their old books and take new books along. That's how I snatched this book: from the bookshelf of a hostel apartment in Greece. I replaced it with David Nicholls' One Day and hopefully someone staying in the same place will find that and enjoy it as much as I did. :)

I haven't read much about the geisha - fictional or otherwise - but I've watched the film Memoirs of a Geisha quite a few times, because something about the geisha and the mystery and taboos that surround them are fascinating.

Lesley Downer lived among the geisha for many years and got to know many of them personally. The first 200+ pages of her book focus on the history of Japan, which is also closely related to the history of the geisha. This was - to me - the most interesting part of the book. Japan was isolated for centuries with no foreign contact, until in 1853 an American commander stepped ashore and demanded that the country be opened for foreign trade. Stories about the first confused and culture-shocked foreigners in Japan and their encounters and affairs with famous geisha sound like the screenplay of a soap opera...

The latter parts of the book mostly describe Downer's own experiences among the geisha, including personal anecdotes from different hana-machi, or geisha districts, especially in Tokyo and Kyoto. I found the book a bit confusing towards the end, because there wasn't a clear thematic structure or outline - just random stories of different geisha and their clothes, training, customs and behaviour. These were all interesting facts, but the book could have used with a more coherent structure and less repetition.

But I certainly learned a lot of strange and fascinating things. For example, I didn't know that the first geisha, taikomochi, were actually male and it caused quite an outrage when women began to perform on stage as geisha. Or that Richard Nixon, Jean Paul Sartre and Simone de Beauvoir are some of the foreign guests that the geisha entertained. Or that kissing is one of the most erotic things that a geisha could do and was - until very recently - considered so shockingly pornographic and taboo that it was never shown in drawings of the geisha.

The ultimate question that Lesley Downer tries to answer is: are the traditional geisha vanishing, becoming extinct, because they cannot survive in the modern world? Is there any way to preserve their ancient customs? The paradox of the situation is that the geisha culture depends on a certain degree of mystery, isolation and secrecy. The geisha are not meant to interact freely with the outside world. They are not supposed to fall in love, get married (although if they are lucky, they might get a danna, a patron) or ever forget that they are geisha, 24/7.

At the same time, fewer and fewer girls and women in Japan are interested in the traditional geisha training. Fewer men are able to or willing to pay the enormous amounts of money that geisha entertainment costs. So in the end, the geisha simply cannot make a living by doing what they traditionally do. So should they modernise their act, open their doors to curious tourists and forget the ancient rules of secrecy? It's a difficult question and Downer doesn't provide a simple answer.

After reading this I know a lot more about geisha and their history, but I'm even more intrigued by what it means to be a woman in contemporary Japan. The descriptions of marriage - where the couple can lead entirely separate and independent lives even in modern Japan - sound so completely different from what I'm used to that it would be interesting to read more about that.

Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World. Headline. 2000. 434 pages.

LesleyDowner.com
JapanReview.net: Geisha - The Secret History of a Vanishing World

Kirjanurkkauksen messuraportti

2011-10-30T20:59:00.002+02:00

Kirjamessut ovat onnellisesti ohi ja on virallisen jälkipuinnin aika. Etukäteen kynän kanssa merkkailtu messuohjelma unohtui melko pian, kun hulinassa tuntui järkevämmältä vain kulkea virran mukana ja pysähdellä spontaanisti aina kiinnostavannäköisten tai -kuuloisten kirjojen ja kirjailijoiden luo.

Perjantaina iltapäivällä jäin kuuntelemaan Jarmo Papinniemen haastattelemaa kuutta esikoiskirjailijaa, joista erityisesti Marisha-Rasi Koskisen Katariina ja Saara Henrikssonin Moby Doll kiinnostivat jo etukäteen. Haastattelussa kävi aika hyvin ilmi se, miten kirjailijan esiintymistaito ja markkinointiosaaminen voivat vaikuttaa yleisön mielikuvaan kirjasta. Hyvä kirjailija ei välttämättä ole hyvä puhuja, mutta hyvä puhuja saattaa saada huononkin kirjan kuulostamaan lukemisen arvoiselta. Tästä tietenkin päästään taas siihen ajankohtaiseen kysymykseen, että missä määrin kirjailijoilta vaaditaan tai tulisi vaatia markkinointia ja itsensä likoon laittamista omien "tuotteidensa" myynnin eteen.

Haastattelusta jäi kaiken kaikkiaan hieman huono maku suuhun, koska kysymykset tuntuivat jotenkin... oudoilta. Jos istun yleisössä miettimässä, kannattaisikohan tämä tai tuo kirja ostaa ja lukea, olen henkilökohtaisesti kiinnostuneempi sellaisista "tylsistä" perusasioista kuin juonesta, teemoista ja tyylistä kuin esim. siitä, mitä kirja kertoo rakkaudesta! Kirjojen perusesittelyn unohtamisen lisäksi kritisoin myös haastattelijan epäkohteliasta tapaa kysyä kirjailijoilta kysymyksiä ja katsella sen jälkeen yleisöön/katonrajaan/taakseen/minne tahansa muualle kuin vastaajaan.

Lauantaina kiiruhdin heti klo 10 jälkeen aamupäivällä kääntäjä Kersti Juvan haastatteluun. Juvaa haastatellut kääntäjätoveri Kaijamari Sivill (joka on suomentanut äskettäin mm. Colm Tóibínin Brooklynin!) kyseli Juvalle tärkeistä kirjoista ja kääntäjän työstä. Juva (joka taas on juuri suomentanut A. S. Byattin Lasten kirjan) peräänkuulutti vanhojen suomalaisten klassikoiden ja niiden suomen kielen perään. Hänen mukaansa hyvän suomentajan pitää tuntea nimenomaan se suomen kieli mitä käytetään vaikkapa Aleksis Kiven ja Juhani Ahon teoksissa voidakseen kääntää nykykirjallisuutta nykysuomeksi.

Juvan jälkeen riensin kuulemaan Martti ja Eeva Ahtisaaren haastattelua Matkalla-elämäkerran tiimoilta. Opettavaisen ja kiinnostavan haastattelun jälkeen tarjoutui mahdollisuus hakea signeeraus kirjaan, joten liityin nimmarijonon jatkoksi. Kävi kuitenkin ilmi, että jonossa myytäviä kirjoja ei voinut ostaa kortilla. Käteistilanteeni oli sen verran kehno, että passitin paremman puoliskoni juoksemaan Don Rosan vuoksi kerääntyneessä ihmispaljoudessa Otavan pisteelle elämäkerran perässä (tätä on rakkaus! <3). Pysyttelin järkähtämättä nimmarijonossa, vaikka presidentin lähestyessä mietin jo kuumeisesti, mihin kehtaisin pyytää signeerausta, jos puolisoni ei ehtisi takaisin ajoissa (öh... olisiko käsivarsi ollut ehkä sopimaton?) :D Lopulta jänistin ja siirryin jonon hännille, josta hengästynyt puoliso minut lopulta löysi ja sain kuin sainkin Ahtisaaren nimmarin kirjaani!

Iltapäivällä ehdin vielä Avaimen järjestämään kirjabloggaajatapaamiseen, jossa oli hämmentävää ja samalla mahtavaa saada vihdoin kasvot monelle jo tutuksi tulleelle blogille! Kirjailijat Annelies Verbeke ja Annabel Lyon kertoivat vastikään suomennetuista kirjoistaan. Erityisesti Lyonin Aleksanterin opettaja jäi kummittelemaan mieleeni sen verran vahvasti, että se täytyy varmasti jossain välissä lukea. Samassa tilaisuudessa ehdimme myös kuulla kustannusalan uusista tuulista sekä kippistellä kirjabloggaajille - erityisesti viidelle heistä - myönnetylle hienolle palkinnolle!

Se tärkein, eli messujen kirjasaldo, "jäi" tällä kertaa kymmeneen kirjaan, joista kaksi on puolison ostamia tietokirjoja. Ja jäljelle jäävästä kahdeksasta kolme on itse asiassa ostettu kirjakaupasta eikä messuilta... Voitin nimittäin ikuisuus sitten Morren järjestämässä arvonnassa Akateemisen kirjakaupan lahjakortin, mutta koska asun - sadly - akateemittömällä seudulla, en ole päässyt vinguttamaan korttia ennen kuin nyt.

Kaupasta tarttui siis mukaan kolme englanninkielistä Murakamia. Hard-boiled Wonderland and the End of the World ja The Wind-Up Bird Chronicle -romaanit olen lukenut ja erinomaiseksi todennut jo vuosia sitten, mutta ne piti saada kirjahyllyyn mahdollista tulevaa uusintalukua varten. Taisin hihkaista ääneen, kun näin hyllyssä Murakamin uusimman 1Q84-romaanin, jota hypetin jo helmikuussa. Aah, tälle tiiliskivelle on varattava aikaa! (voi Anna Karenina, sinut syrjäyttää ainakin väliaikaisesti nuori tokiolainen Aomame!)

Messuilta ostin Ahtisaaren elämäkerran lisäksi Iida Rauman Katoamisten kirjan ja Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon (3€ Basam Booksilla!). Basamilta löysin myös John Rechyn Kaupunkien yössä, jonka nimi on hämärästi tuttu ja joka vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta. Antikvariaattien puolelta etsin mm. Simone de Beauvoirin Mandariinien 1. osaa (2. osa on jo ja puuttuvan osan surullinen tarina löytyy täältä) ja Markus Nummen Kiinalaista puutarhaa. Edellistä myytiin kalliiseen hintaan vain 2. osan kanssa ja jälkimmäistä ei sattunut silmiin. Heli Krugerin Olen koskettanut taivasta tarttui kuitenkin mukaan.

Kokonaisuutena messut olivat jälleen kerran antoisat. Sain paljon enemmän irti kuin viime vuoden ekalla käynnillä, kun tuntui siltä, että kaikki aika menee ihmettelyyn ja epämääräiseen haahuiluun. Tai kyllä tuota jälkimmäistä riitti tälläkin kerralla. :) Päällimmäisenä jäi mieleen lämminhenkinen blogimiitti ja Murakamin 1Q84:n löytäminen.

Nyt uppoudun viimeksi mainitun tunnelmaan: Chapter 1. The taxi's radio was tuned to a classical FM broadcast.....

Blogisynttärit ja messuhöpinää

2011-10-27T21:53:00.003+03:00

Edellisestä päivityksestä on kulunut luvattoman pitkä aika - taitaa olla pisin tauko blogini historiassa! Mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut; kirjallisen maailman ulkopuoliset kiireet ovat vain vieneet tuhottomasti aikaa viime viikkoina. Tänään on kuitenkin kulunut tasan ~~neljä~~ (korjaan: KOLME! - syytän messuhypetystä matikkapääni sekoittamisesta) vuotta siitä, kun kirjoitin ensimmäisen arvosteluni Kirjanurkkaukseen! :) Tuntuu, että aloitin vasta aivan äskettäin! Oikeastaan blogi on päässyt kunnolla vauhtiin vasta parin viime vuoden aikana, kun olen löytänyt muut kirjablogit ja saanut myös itse uusia lukijoita ja kommentoijia. Kiitos teille kaikille!

Huomenna minulla onkin vakaa aikomus asettaa työ- ja muut kiireet sivuun ja keskittyä täysin Helsingin kirjamessujen hulinaan. Kävin vasta viime vuonna ensimmäistä kertaa messuilla, mutta päätin jo silloin lähteä tänä vuonna uudestaan. Kirjabloggaajat saivat jo tämän vuoden messuilla tunnustusta, kun viidelle bloggaajalle myönnettiin Rakkaudesta kirjaan -palkinto (lisätietoja mm. täällä). Aivan mahtava juttu ja kaikki viisi blogia olivat palkintonsa ehdottomasti ansainneet! :)

Perjantaina olisi tarkoitus käydä kuuntelemassa ainakin Riikka Pulkkisen ja Totta-romaanin viroksi kääntäneen Jan Kausin keskustelu klo 13. Myös Anu Silfverbergin haastattelu klo 14.30 kiinnostaa, koska Silfverbergin esseekokoelma, Luonto pakastimessa, on minulla juuri kesken (vaikka huomaankin olevani Silfverbergin kanssa vähän eri mieltä monesta asiasta!).

Lauantaina aion ehdottomasti käydä kuuntelemassa Kersti Juvan haastattelun klo 10.30. Olen ollut Juvaa kuulemassa ennenkin ja hän on mielenkiintoinen puhuja - siis sen lisäksi, että hän on loistava kääntäjä! Samana päivänä voisi bongata myös Don Rosan puolenpäivän aikoihin. :) Ja ehkä pääsen mukaan myös bloggaajien tapaamiseen, vaikka ilmoittautumisyritykseni taisi olla myöhässä. (Minä olen sitten se, joka tulee kurkkimaan anteeksipyytelevän näköisenä sinne kokoustilan ovelle, josko tilaisuudessa olisi vielä yksi ylimääräinen paikka.) :D

Käyn ehkä messuilla myös sunnuntaina, mutta samana päivänä pitäisi vielä ajaa takaisin Itä-Suomeen, joten ainakin iltapäivän ohjelma jää vähemmälle. Eniten ehkä harmittaa se, etten taida ehtiä näkemään Johanna Sinisalon haastattelua klo 16. Enkelten verta -romaani herätti monia ajatuksia, joista en ole vielä ehtinyt blogiinkaan asti avautua...

Kaikista eniten odotan lukutoukkana ja kirjahamstraajana kuitenkin sitä, että pääsen hypistelemään kirjapinoja sekä antikvariaattien että kustantamojen osastojen puolella. Ennustan lisäystä kirjahyllyyn. :)

David Nicholls: One Day

2011-10-17T21:58:00.001+03:00

At twenty-three, Dexter Mayhew's vision of his future was no clearer than Emma Morley's. He hoped to be successful, to make his parents proud and to sleep with more than one woman at the same time, but how to make all these compatible? [...] He wanted to live life to the extreme, but without any mess or complications. He wanted to live life in such a way that if a photograph were taken at random, it would be a cool photograph. Things should look right. Fun; there should be a lot of fun and no more sadness than absolutely necessary.

I first heard - or read - about this novel from other book blogs and since the majority of the reviews seemed to be full of positive adjectives in superlative forms, I figured that the book just couldn't be a bad one. I bought an English paperback from a bookstore, because someone - I forget who - mentioned that this was worth reading in the original language instead of as a translation. I'm glad I did read it in English, because the novel itself is so very, very, very English. In a good way, I might add. :)

Even if you've never watched Cold Feet (like me) and don't know that David Nicholls writes screenplays and scripts for TV and film, it becomes pretty obvious in the very first pages of the novel that this guy knows what he's doing when he's writing dialogue. You can almost hear the characters speaking inside your head (and hopefully this does not mean that you've gone crazy). You can practically hear their English accents, the way they say "S'alright, I suppose" and "Thirty quid this cost me" and "Bloody 'ell" - these are just some random examples for the first few pages. Oh, I miss those accents, maybe it's just me, I should visit England again or see more English films and TV shows. :)

As I mentioned earlier, I took this book along on my honeymoon. It turned out to be both a great choice and a terrible mistake. Great - because it was the perfect book to get addicted to and keep me content and occupied whilst sitting on uncomfortable airport chairs, or trying not to get annoyed at the obsessive-peanut-crunching-man sitting next to me on the airplane, or relaxing on a hotel balcony, listening to the waves (at what was, coincidentally, a Greek island - much like the one Em and Dex visit near the beginning of the novel!). But choosing this book was a terrible mistake as well - because only pathetically unromantic people would rather spend their honeymoon evenings reading while their partners are trying to get them to go on a walk along a moonlit beach. Right? :)

Well, luckily I married an understanding person who was actually more than happy to read the book after me and enjoyed it too, despite it being "too predictable at the end". Personally, I liked the naïve Em and Dex in the beginning of the novel the most. The story lost some of its intensity somewhere in the middle of the novel, when Emma started to sound a bit too dull and ordinary, and Dexter was just plain irritating, but the pace picked up again near the end.

I can see why so many people like this book, and I can understand why it has become a best-seller. Emma and Dexter are both likeable, relatable and very real, although their relationship isn't always totally realistic or believable (why on earth would someone as sensible as Emma keep in touch with someone like Dex when he's doing that horrible TV-presenter/king-of-the-world/everyone-else-is-an-ignorant-idiot act near the middle of the book?!).

Anyway, to sum up this review that isn't really a proper review, just me rambling on... I highly recommend this book. Read it. Immediately. Or read it over the Christmas holidays when you have nothing to do and you're feeling a bit disappointed, because you didn't get the books you wanted for Christmas. This'll cheer you up. :)

David Nicholls: One Day. Hodder & Stoughton. 2011. 437 pages.

NY Times: "The Love Not Taken"
The Telegraph: "David Nicholls' One Day: Seize the book of the moment
The Guardian: "Days of our Lives"

Anna Karenina -kimppaluku, osa 2: lehtokurppia!

2011-10-13T18:05:00.002+03:00

Anna Kareninan toisen osan ja kolmannen osan alun lukeminen ei ole edennyt yhtä jouhevasti kuin ensimmäisen osan. Alkuinnostukseni taisi hieman hiipua. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo aiemmin astuneet näyttämölle ja esitelleet vuoroin hyviä ja huonoja puoliaan. Tapahtumien tahti on jotenkin hidastunut. Kitty, Vronski, Levin ja Anna - romaanin päänelikolta vaikuttava porukka - ovat kukin tahollaan, eri paikoissa tekemässä omia juttujaan, vaikka toki Vronski ja Anna tapaavat toisiaan säännöllisesti.

Seuraava sisältää myös spoilereita 2. osasta (siis toinen kahdeksasta!). Teitä on varoitettu! :)

Vronskin ja Annan suhde tuntuu kehittyvän melkein vaivihkaa jossain taka-alalla; siitä ei kerrota kovin yksityiskohtaisesti. Annan omantunnontuskat vaivaavat häntä välillä - erityisesti hänen poikansa suhteen - mutta Vronski puolestaan uskoo, ettei rakkaus, joka sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten suurmaailman salaiset lemmensuhteet. Hmm... minä en ole vielä täysin vakuuttunut.

Annan mies, Aleksei, herättää minussa jo enemmän säälin- kuin inhontunteita. Vaikka oudon välinpitämättömältä hän edelleen vaikuttaa:

Aleksei Aleksandrovitš ei ollut nähnyt mitään erikoista ja säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa oli istunut Vronskin kanssa eri pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti; mutta hän oli huomannut toisten salissa olijain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän päätti sanoa siitä vaimolleen.

Onko Aleksei siis yksinkertaisesti niitä miehiä, jotka eivät tunne mustasukkaisuutta tai jotka luottavat vaimoonsa täydellisesti? Vai eikö hänelle tule mieleenkään, että Annan ja Vronskin välillä saattaisi olla jotain? Vai onko hän Annan suhteen niin välinpitämätön ja tunteeton, ettei häntä edes kiinnosta (järkiavioliiton kirouksia?). Ainakin Anna itse ajattelee näin myöhemmin, kun Aleksei puhuu hänelle asiasta: "Hänelle se on yhdentekevää", - ajatteli hän [siis Anna]. - "Mutta seurassa ovat huomanneet ja se vaivaa häntä."

Muiden ihmisten mielipiteet ja jonkinlaisen kulissin ylläpitäminen ovat epäilemättä Alekseille tärkeitä. Kun Anna saa tietää olevansa raskaana ja paljastaa miehelleen olevansa Vronskin rakastajatar, hänen miehensä vastaa, - Vai niin! Mutta minä vaadin ulkonaisten säädyllisyysmuotojen noudattamista siihen asti, - ja hänen äänensä värähteli, - kunnes olen ryhtynyt toimenpiteisiin kunniani turvaamiseksi ja ilmoittanut ne teille.

Aleksei siis yrittää peittää tunteensa tässäkin tilanteessa, vaikka tuo äänen värähtäminen kertoo varmasti siitä, että kylmän kuoren alla sykkii pieni, järkyttynyt sydän. ;) Silti tuossa julkisen kunnian varjelemisessa on jotain hyvin... shakespearemäistä. Kunnia muun maailman silmissä tuntuu olevan romaanin yhteiskunnassa yksi (miehen) tärkeimmistä ominaisuuksista, josta pidetään kiinni kynsin hampain. Oma vaimo ei niinkään... Kuinka eri tavalla suhtautuikaan Dolly miehensä uskottomuuteen romaanin alussa kuin Aleksei Annan uskottomuuteen!

Vronski taas laskee leikkiä rykmenttinsä miesten kanssa ja osallistuu kilparatsastukseen huippuhevosella. Luin kilparatsastuskohtausta yhtä suurella jännityksellä kuin jos olisin ollut paikan päällä sitä seuraamassa. Lopputulos sai ainakin eläinrakkaan puoleni kauhistumaan. Viis Vronskin loukatusta kunniasta!

Lehtokurppa

Levin taas parantelee rukkasten saannin jälkeen miehistä egoaan äksyilemällä tilustensa saamattomille työmiehille ja käymällä Stepan Arkadjevitšin kanssa ampumassa lehtokurppia. Off-topic: lehtokurppa on minusta ihana sana. :D

Kitty puolestaan parantelee sydänsurujaan hienostuneemmin saksalaisessa kylpylässä, jota kansoittavat saksalaiset prinsessat ja kreivittäret, englantilaiset ladyt ja moskovalaiset everstit. Kittyä kiehtoo erityisesti nuori tyttö, Varjenka, joka hoitaa venäläistä madame Stahlia. En oikein saanut tästä ystävyyssuhteesta mitään tolkkua, enkä myöskään siitä draamanpoikasesta, jonka Kitty sai jotenkin tahattomasti aikaiseksi vielä aivan toisen osan lopussa. Onko teillä muilla lukijoilla tarjota jonkinlaista valaistusta asiaan? :) Muuten luotan siihen, että kylpyläsessio oli vain kummallinen sivujuoni, jonka aikana Kitty parani suruistaan ja kasvoi hiukan ihmisenä, muuten sillä ei ehkä ole suurta merkitystä romaanin loppujuonen kannalta..?

Bloggaaja paljastaa todellisen värinsä!

2011-10-11T21:06:00.002+03:00

Sain Liisalta, Suketukselta ja Ankilta tämän tunnustuksen, kiitos! :) Tunnustukseen liittyy kahdeksan satunnaisen asian kertominen itsestään, joten tässä paljastukseni:

1. Olen koukussa tv-sarjaan Moderni perhe.

2. Olen oikeasti blondi, mutta olen värjännyt hiuskuontaloani punaiseksi jo niin monen vuoden ajan, että en osaa enää kuvitella itseäni muuten kuin punatukkaisena. :)

3. Haluaisin oppia tekemään intialaisia päähierontoja.

4. Inhoan lakua, salmiakista puhumattakaan. Olen huomannut, että tätä pidetään joskus jopa epäisänmaallisena ominaisuutena. :P

5. Omistan kaksi hullua kissaa. Toinen on liian tyhmä osatakseen käyttää raksupalloa, toinen taas "käkättää" kuvitteellisille linnuille ikkunan toisella puolella.

6. Olen hirvittävän huono ostamaan kenkiä ja omistan vain muutaman parin, joista niistäkin osa on revenneitä/hajonneita tai muuten vain huonoja. :)

7. Minulla on parhaillaan viisi kirjaa kesken, joista yksi ei ole romaani ja yksi on nuortenkirja.

8. Aion mennä Helsingin kirjamessuille (onkohan kirjabloggaajien tapaamista luvassa?).

Jaan tunnustuksen eteenpäin niille Anna Karenina -kimppalukuun osallistuville, jotka eivät ole siihen vielä vastanneet, eli:
Riina
Réa
Maisie
Auringon Palvoja
Hreathemus
Karoliina
Satu

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

2011-10-10T20:31:00.001+03:00

Kansi: Päivi Puustinen

Miehen nimi on Klaus ja hänen vaimonsa on Lilian. He palaavat häämatkaltaan Firenzestä ja Italian rannikolta Livornosta. Heidän matkalaukuissaan on rantaan huuhtoutuneita simpukoita ja alumiininen espressokeitin, joka on harvinaisuus Suomessa. Lilianilla on jalassaan korkokengät ja mahtavat rakot. Vaikka ulkona sataa vettä ja upea nahka saattaa pilaantua, Lilian ei ole halunnut vaihtaa kenkiä lentoasemalla. Hän rakastaa kenkiään. Hän rakastaa tuoksua, joka lähtee uusien kenkien nahkapinnasta.

Aleksis Kiven päivän ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi täytyy tietenkin kirjoittaa jostain kotimaisesta teoksesta, joten päivitys Anna Kareninan -kimppaluvun edistymisestä saa nyt jäädä vielä odottelemaan vuoroaan. Joel Haahtela sopii päivään senkin takia, että hän kuuluu niihin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka "löysin" vasta äskettäin (kanssabloggaajien avustuksella toki) :) ja Finlandia-ehdokkaana edustaa myös kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiä. Naiset katsovat vastavaloon -romaanin saamisesta saan kiittää Pekkaa, joka järjesti Haahtela-päivityksensä yhteydessä arvonnan.

Romaani alkaa tilanteesta, jossa tuore aviopari, suomentaja Lilian ja arkkitehti Klaus, palaavat häämatkaltaan uuteen, yhteiseen unelmakotiinsa. Rakastuneiden arki alkaa asettua uomiinsa ja hetken heitä yhdistää myös eksentrisen naapuripariskunnan, Emman ja Jimin, puuhien vakoileminen. Jokin Emmassa vetää sekä Liliania että Klausia puoleensa, jokin salaperäinen, mystinen, jopa seksuaalinen voima. Vuodenajan vaihtuvat ja jännitteet avioparin välillä kasvavat hitaasti.

Minulle tuli tästä romaanista hyvin vahvasti mieleen Kreetta Onkeli, vaikka Onkeliltakaan en ole lukenut muuta kuin Kotirouvan. Tyyli oli jotenkin samanlainen: arkinen ja mutkaton. Lauseet olivat tässäkin lyhyitä ja selkeän yksinkertaisia, mutta paljon myös jätettiin sanomatta, piilotettiin rivien väliin. Tunnelma siitä, että jotain vielä tapahtuu, tai on tapahtumassa romaanin näennäisen tylsässä ja arkisessa todellisuudessa, on koko ajan vahvasti läsnä.

Vertailkaapa muuten vielä huviksenne Onkelin romaanin kantta Haahtelan kanteen tuossa ylempänä: molemmissa roikkuvat suomalaista designia edustavat valaisimet! Hmm, hämmentävä yhteensattuma... :)

Oikeastaan Haahtelan kirjan lukeminen muistutti myös siitä, että Onkelaltakin voisi lukea jotain muuta. Mutta Haahtelan muut teokset menevät siis myös ehdottomasti lukulistalle!

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon. Otava. 2001. 199 sivua.

Kiiltomato: "Joel Haahtela, kirjallisuutemme Kultahattu"
HS kirjat: "Idyllin sisällä"
Kirjavinkit: Naiset katsovat vastavaloon

Marcel Proust: Swannin tie: Combray

2011-10-06T22:01:00.002+03:00

Äiti lähettää hakemaan pullean pikku leivonnaisen, jota kutsutaan nimellä "Petite Madeleine" ja joka on kuin simpukan uurteisessa kuoressa valettu. Ja kohta minä konemaisesti, synkän tämän päivän ja ikävän huomispäivän lannistamana vein huulilleni lusikallisen teetä, jossa olin pehmittänyt "madeleinen" palasta. Mutta heti kun kakunmurut ja tee koskettivat kitalakeani, minä hätkähdin, jännityin ja tarkkasin mitä eriskummallista minussa tapahtui. Minut oli vallannut, eristänyt suloinen nautinnon tunne, ja ilman mitään näkyvää syytä.

Huh, huh... Sain kuin sainkin viime kuussa luettua Saran Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteen ensimmäisen osan, Combrayn. Mitään hienoa kirjallista analyysiä en uskalla lähteä romaanista tekemään vaan kuvailen vain vähän lukukokemusta.

Marcel Proustin lukeminen ei itse asiassa ollut ihan niin haastavaa kuin odotin, vaikka rönsyily, pikkutarkat kuvaukset, toisiinsa iloisesti sekoittuvat muistot ja ylipitkät lauseet kävivät välillä hermoille. Jossain vaiheessa huomasin, että romaani vaati selvästi hitaampaa ja kärsivällisempää lukutapaa kuin suurin osa kirjoista. Mielikuviin olisi pitänyt paneutua huolella, muistoihin heittäytyä ja keskittyä kokonaisvaltaisesti... varmaan niinkuin Proust teki kirjoittaessaan. Minulla uhkasi kärsivällisyys loppua välillä kesken. Tätä oli vaikea lukea vain pari sivua kerrallaan, koska vei aina jonkin aikaa ennen kuin kirjan tunnelmaan pääsi sisälle. Minkäänlaista selkeää, yksittäistä juonta en koskaan löytänyt ja jossain vaiheessa tajusin olla sellaista edes hakematta. :)

Proust itse - kirjailijajana, kertojana, päähenkilönä - aiheutti aika ristiriitaisia tunteita. Romaanin alussa hän kuvailee rakkauttaan ja riippuvuuttaan äitiinsä; hänessä taisi olla melkoisesti mammanpojan vikaa... :) Myös yläluokkaisuus ja snobismi nostivat välillä päätään, vaikka toisaalta hän kirjoittaa perheensä ja sukunsa ylimielisistä tavoista myös aika kriittisesti. Välillä tuskastuin romaanin tyylin lisäksi sen päähenkilön uskomattomaan itsekeskeisyyteen. Kaikki tuntui pyörivän vain ja ainoastaan Proustin ympärillä - vaikka se kai on koko romaanisarjan pointti. Toki mukaan mahtui myös kiinnostavia sivuhenkilöitä. Mielenkiintoisin tapaus oli ehdottomasti Proustin täti, joka viettää päivänsä seuraillen kylän asukkaiden tulemisia ja menemisiä huoneensa ikkunasta ja juoruilee samalla Françoise-palvelijattarensa kanssa.

Nuoren Proustin näkemä omituinen seksi(?)kohtaus kahden naisen välillä kirjan loppupuolella yllätti täysin. Päähenkilö oli siihen asti vaikuttanut jotenkin lapsellisen viattomalta ja yhtäkkiä hän päättikin kuvailla eroottista tirkistelykohtausta. Ehkä se kuvasi jotain murrosiän alkamista tai ehkä sekin oli vain yksi mieleenjäänyt lapsuus/nuoruusmuisto...

Kirjan loppupuolella Proust myös muistelee vaikeuksiaan kirjailijauran alkupuolella:
[...] koska aioin tulla kirjailijaksi, oli korkea aika tietää, mistä kirjoittaisin. Mutta heti kun aloin miettiä, kun yritin keksiä aiheen johon voisi kätkeä loputtoman arvokkaan filosofisen sisällön, järkeni lakkasi toimimasta, näin edessäni pelkkää tyhjää, tunsin että minussa ei ollut neronkipinää, tai sitten jokin aivosairaus esti sitä syttymästä.
En tiedä vitsaileeko tai liioitteleeko hän tässä tahallaan (aivosairaus?!), mutta kunnianhimoa tuntuu ainakin olevan. :)

Jälkimaku: ihailu suomentajia kohtaan, jotka ovat tehneet hienon työn varmasti vaikean romaanin parissa ja säälinhäivähdys Proustia kohtaan hurjan etunimirimpsun (Valentin Louis Georges Eugène Marcel) takia.

Haasteen jatko-osiin en uskalla tarttua, kun lukupino on jo muutenkin korkea, mutta ainakin voin nyt kehuskella lukeneeni hyvin pienen osan Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa! :)

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1. Swannin tie: Combray. Otava. 1984.
Ranskankielinen alkuteos: A la recherche du temps perdu: Do côté de chez Swann
Suomentajat: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Wikipedia: Kadonnutta aikaa etsimässä
Kirjasto.sci.fi: Marcel Proust (in English)

Paluu arkeen ja syyskuun luetut

2011-10-04T19:15:00.003+03:00

Kiitos ihanista kommenteista edelliseen päivitykseen!! :) Matka oli ikimuistoinen, Välimeri odotetusti turkoosi ja kreikan kieltä - myös odotetusti - mahdoton ymmärtää. ;) Kaikki sujui hyvin lukuun ottamatta pieniä vaikeuksia päästä takaisin Suomeen Ateenan lentokentän lakkojen takia... Kotona kuitenkin ollaan, ja lokakuu on jossain välissä päässyt alkamaan eli on aika taas tehdä yhteenvetoa viime kuun luetuista. Syyskuu oli taas hyvä lukukuukausi ja matkalla oli myös aikaa lukea eri kulkuvälineissä ja lentokentillä odotellessa...

Syyskuun luetut:

romaanit:
Damon Galgut: In a Strange Room
Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1. Swannin tie: Combray
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
David Nicholls: One Day
Theodor Kallifatides: Pitkä päivä Ateenassa

tietokirja/muu:
Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä
Jaana Kapari-Jatta: Vaarille pala haitaria

Useampi romaani odottelee siis vielä arviointivuoroaan. Kapari-Jatan harmittavasti vähän mitäänsanomaton pakinakokoelma ei oikein taida inspiroida kirjoittamaan siitä mitään...

Saran Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteeseen osallistuin sarjan ensimmäisellä osalla, joka oli yllättävän nopealukuinen, mutta silti sen verran haastava tapaus, että taidan jättää muut osat vielä suosiolla lukematta. Romaanista siis lisää vielä myöhemmin...

Voitin viime kuussa Pekan Haahtela-arvonnassa Naiset katsovat vastavaloon -romaanin ja luin sen saman tien ja pistin puolisonkin lukemaan! Luulen, että hipsin lähiaikoina kirjastossa H:n kohdalle hakemaan lisää samanlaista... :)

David Nichollsin One Day eli Sinä päivänä on saanut jo useamman kuukauden ajan melkoisia blogisavuja, joten pitihän se vihdoin lukea. Kirja oli mukana matkalla ja oli jopa vähän liian koukuttava, koska välillä teki mieli vain jatkaa lukemista sen sijaan että olisi esim. lähtenyt romanttiselle iltakävelylle rantahietikoille! Romaanin kannessa olisikin pitänyt olla varoitusteksti: saattaa aiheuttaa elämän prioriteettien järjestäytymistä uudelleen. ;)

Theodor Kallifatidesin Pitkä päivä Ateenassa osoittautui - ironista kyllä - nimensä puolesta vähän liiankin sopivaksi matkalukemiseksi (nimimerkillä "12 tuntia Ateenan lentokentällä viettänyt"). En taida kirjoittaa tästäkään tämän pidempää arviota. Romaani oli jotenkin sekava ja pitkäveteinen, mutta myönnän, että lukutilanne saattoi myötävaikuttaa huomattavasti tämän mielikuvan muodostumiseen. ;)

Näiden lisäksi luin loppuun myös Tolstoin Anna Kareninan toisen osan, joten lupaan päivitellä tilannetta lukuhaasteen osalta (ja vastata kommentteihinne!) pian.

Pieni tauko

2011-09-23T12:12:00.000+03:00

Ilmoittelen vain, että blogini hiljenee reilun viikon ajaksi. Syynä on "varsinainen" häämatka (varsinainen siksi, että "alustava" suoritettiin jo keväällä). :) Lähden nauttimaan puolisoni kanssa Kreikan lämmöstä ja Välimerestä ja palaan taas blogimaailmaan lokakuun alkupuolella.

Aurinkoista viikonloppua ja syksyn alkua!

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä

2011-09-21T22:27:00.002+03:00

Kansi: Elina Warsta

Yö on pitkä kuin silkkitie: pehmeää samettia, kahisevaa taftia, karheaa pellavaa, nahkaa, turkistaljoja. Vaeltavat nomadit aavikolla, kamelikaravaanit Gobin autiomaassa, Syyriasta Kiinaan ja takaisin. Lokkien kirkuna satamassa, terva, koksi, merimiesten huudot, kirpeä hiki, köyden säikeet painautumassa kouraan, sylki salmiakkia, kuohuva suolainen meri ympärillä.

Kerrankin joudun antamaan oikein negatiivista palautetta kirjasta... Käärmeenpesä oli yhtä kaukaa haettujen kielikuvien ilotulitusta, ontuvien vertausten listausta ja uuvuttavaa tajunnanvirtaa. Yllä oleva sitaatti antaa aika hyvän kuvan romaanin tyylistä: Yö on pitkä kuin silkkitie - ok, kaunis ja omituinen vertaus. Mutta kirjailija ei malta jättää kuvailua tähän vaan lähtee seuraamaan poukkoilevia assosiaatioitaan ja lukija yrittää vain pysyä mukana matkassa. Saamme kuulla jonkinlaisen kankaiden ja tekstiilien mainoskatalogin: pehmeää samettia, kahisevaa taftia, karheaa pellavaa, nahkaa, turkistaljoja. Sitten kuvaan hyppää nomadeja aavikolla, epäilemättä Gobin autiomaassa, ja sitten pompataankin jo Syyriasta Kiinaan. Yhtäkkiä silkkitie siirtyy satamaan, jossa kuvaillaan äänten, hajujen ja näkymien kirjoa. Jotenkin tämä kaikki tuntuu jo vähän kaukaa haetulta yhden yön kuvauksen takia.

Äh, en tiedä, miksi romaanin tyyli tökki niin paljon. Jos olisin lukenut tämän erilaisessa mielentilassa, olisin saattanut pitääkin tästä rönsyilystä. Nyt olisin kaivannut jotain tiiviimpää ja yksinkertaisempaa (Proustin rinnalle, heh...).

Silti tuntuu siltä, että Hanna-Riikka Kuisma on yrittänyt kanavoida tähän esikoisromaaniinsa turhan paljon vinksahtanutta taiteellista luomisvimmaansa. Romaanin 166 sivua on yksinkertaisesti puserrettu liian täyteen tabuja, seksuaalisuutta, huumeidenkäyttöä, eritteitä, psykologisia ongelmia, väkivaltaa, kuolemaa, epätoivoa ja lohduttomuutta... Aivan kuin kirjailija olisi päättänyt, että rumien, shokeeraavien ja inhorealististen mielikuvien määrä on suoraan verrannollinen siihen, miten hyvä tai vaikuttava kirja on. Että tästä ei ainakaan tulisi niitä kirjoja, jotka ovat vain ihan ok. No, ainakin KSML:n arvostelija on kokenut fyysistä pahoinvointia kirjaa lukiessaan...

Luin tämän, koska Kuisman toinen romaani, Sydänvarjo, oli minusta nerokas. Myös Sydänvarjon henkilöt olivat melko äärimmäisiä karikatyyrejä, mutta tunnelma ei ollut niin klaustrofobinen ja hektinen kuin tässä ja tyyli oli hiotumpi ja jotenkin hillitympi. Samoja teemoja siinäkin käsiteltiin: pakkomielteistä rakkautta, itsetuntoa ja itseinhoa, homoseksuaalisuutta... Sydänvarjoon verrattuna Käärmeenpesä vaikutti kuitenkin angstisen teinin vuodattamalta väkivaltatilitykseltä.

Juonesta lyhyesti: Juliuksen ja Veeran parisuhde rakoilee, kun jälkimmäisen vainoharhaisuus, alkoholismi, huumeidenkäyttö, masennus, itsetuhoisuus ja väkivalta puolisoaan kohtaan (kyllä, kaikki nämä ominaisuudet on ympätty samaan henkilöön) koettelevat suhdetta - lievästi sanottuna. Julius tuntee olevansa jostain kumman syystä vastuussa Veerasta ja ottaa lyönnit ja loukkaukset vastaan mukisematta. Kuvioihin ilmestyy Miro, Juliuksen eksentrinen lapsuudenystävä, joka elää omissa maailmoissaan. Samaan aikaa pariskunnan naapurissa äitinsä menettänyt keski-ikäinen Tapani haaveilee Veeran "pelastamisesta" julmalta maailmalta...

Ihan kivaksi lukukokemukseksi en tosiaankaan voi tätä kutsua. Vaikka jotenkin inhosin romaanin tunnelmaa, henkilöiden tilanteen vääjäämätön kehitys huonosta pahempaan kiehtoi silti. Luin juuri Kiiltomadon arvostelun ja tajusin monia asioita, joita en lukiessa huomannut ehkä juuri sen vuoksi, että takerruin kirjoitustyylin ärsyttäviin yksityiskohtiin.

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä. WSOY. 2007. 166 sivua.

WSOY: Käärmeenpesä
KSML: Käärmeenpesä
Kiiltomato: "Roolien kuristusotteessa"

Anna Karenina -kimppaluku, osa 1: skeletoneja!

2011-09-15T21:49:00.001+03:00

Syyskuu on edennyt jo puoliväliin ja yllätyksekseni olen jopa edellä kimppaluvun aikataulusta, eli Anna Kareninan kakkososa on hyvää vauhtia meneillään. Anna aiheuttaa yleistä paheksuntaa seurapiireissä, Levin tiuskii maatilansa työmiehille ja Kitty hoitelee sydänsurujaan.

Muutama kohta pisti silmääni jo ensimmäisessä osassa, joten päätin tulla avautumaan niistä ihan tänne blogiin asti.

Ensinnäkin hämmästelin sitä, miten pitkälle sain lukea ennen kuin romaanin nimi- ja päähenkilö, Anna Karenina, ilmaantui mukaan kuvioihin. Anna kyllä mainitaan heti alussa (hämäävästi Anna Arkadjevna nimellä, voi tätä nimien paljoutta!) ja hänen vierailuunsa varaudutaan, mutta kestää pitkään ennen kuin mystinen Anna astuu itse näyttämölle. Senkin jälkeen hänen mietteistään kerrotaan aluksi hyvin vähän, tuskin mitään. Tuntuu siltä, että melkein kaikki, mitä (tässä vaiheessa jo hiukan kärsimätön) lukija saa Annasta tietää, kerrotaan muiden henkilöiden näkökulmasta. Kerrotaan, kuinka Vronski iskee silmänsä Annaan heti juna-asemalla, kuinka Dolly suhtautuu Annaan ja kuinka Kitty ihailee tätä. Annan omat mietteet ja mielipiteet jäävät minusta jotenkin taka-alalle pitkäksi aikaa ja hänestä saa vain sellaisen täydellisen kohteliaan, myötätuntoisen ja itsevarman seurapiirirouvan kuvan. Kaiken kaikkiaan minulle Anna jäi romaanin alussa vähän etäiseksi. Onko teillä muilla ollut samanlaisia kokemuksia?

Vivien Leigh on ilmetty Anna

Vähitellen annetaan ymmärtää, että Annan ystävällisen ja hyvyyttä uhkuvan ulkokuoren alla piilee jotain muutakin. Erityisesti tämä kohta riemastutti minua jostain syystä:

- Miten onnellinen sinä olet, Anna, - sanoi Dolly. - Sinun sielussasi on kaikki selkeää ja hyvää.
- Jokaisella on sielussaan omat skeletoninsa, kuten englantilaiset sanovat.
- Mikä skeleton sinulla sitten olisi? Sinussa on kaikki kirkasta.
- On minulla! - väitti Anna, ja yht'äkkiä, kyynelten jälkeen, karehti viisas pilanhymy hänen huulillaan.
- No se on ennemminkin lystikäs tuo sinun skeletonisi kuin synkkä, - sanoi Dolly hymyillen.

Hmm... Tällä varmaan viitataan skeleton in the closet -sanontaan, joka on suomeksikin ihan tuttu luurankoja kaapissa. Hassua, että se on jätetty kääntämättä, vaikka tietenkin romaanin naiset pääsevät näin brassailemaan kielitaidollaan. :) Piileskeleeköhän uudemmissakin suomennoksissa Annan sielussa tuo sama skeleton? (Lainaus on XXVIII, eli 28. luvun puolivälistä.)

Mitä mieltä muuten olette Annan miehestä, Alekseista? Miehestä leivottiin ainakin romaanin ensimmäisessä osassa melko vastenmielistä tyyppiä (ainakin siis Annan silmissä). Minua kiinnostaisi tietää, miten Anna on moisen miehen kanssa onnistunut solmimaan näinkin onnettoman avioliiton. En tiedä, tuleeko tämä millään tavalla ilmi myöhemmin, mutta minulle Annan nuoruus/menneisyys on ainakin tässä vaiheessa vielä kutkuttava mysteeri.

Viimeisenä vaan ei vähäisempänä on tietenkin Vronski, jolla on aika epäsovinnainen käsitys maailmasta:

Hänen pietarilaisessa maailmassaan jakautuivat kaikki ihmiset kahteen täysin vastakkaiseen lajiin. Toiseen, alempaan, kuuluivat arkipäiväiset, tyhmät ja ennen kaikkea koomilliset ihmiset, jotka uskoivat siihen, että yhden miehen tuli elää yhden vaimon kanssa, johon oli vihitty, että tytön piti olla viaton, naisen ujosteleva ja miehen miehekäs, hillitty ja luja, että piti kasvattaa lapsensa, ansaita leipänsä, maksaa velkansa, ja muihin samanlaisiin tyhmyyksiin. Se oli vanhanaikaisten ja naurettavien ihmisten laji. Mutta oli myös olemassa toinen laji, oikeat ihmiset, johon luokkaan he kaikki kuuluivat ja jossa piti olla hieno, jalomielinen, rohkea, iloinen, antautua intohimojensa valtaan ja nauraa kaikelle muulle.

Niinpä... Levin taitaa sitten kuulua tuohon ensimainittuun lajiin... :)

Miten teillä muilla (kymmenellä!) kimppalukuun ilmoittautuneilla on luku-urakka alkanut ja edistynyt? Onko noussut esiin hyviä kohtia, ärsytyksen aiheita, mielipiteitä, kommentteja?

Jos joku muuten tässä vaiheessa vielä kokee harmillisesti jäävänsä paitsi tästä suuresta ja ihanan yhteisöllisestä klassikkoelämyksestä, niin mukaan saa edelleen ilmoittautua! Lukutahti ei päätä huimaa, joten mukaan ehtii hyvin! :)

Damon Galgut: In a Strange Room

2011-09-14T20:08:00.005+03:00

[...] you must forgive me, because in every story of obsession there is only one character, only one plot. I am writing about myself alone, it's all I know, and for this reason I have always failed in every love, which is to say at the very heart of my life.

This is one of those books that leave you speechless after you close the covers. While it was incredibly easy and enjoyable to read, it feels difficult to describe and impossible to review afterwards. But I'm determined to try... as always. :)

In a Strange Room was shortlisted for the Booker Prize last year, so (although it didn't win) I knew I could expect something good. In a nutshell, the novel tells about one man (who Has No House) and his three journeys. These three journeys are separate, kind of like three individual short stories within the novel. The main character/narrator travelling in these stories is a South African man called Damon (so by implication he is also the author?), who is a man without a home. He does not belong anywhere, he is constantly on the move, restlessly travelling from place to place.

The first story, "The Follower", describes a meeting with a fellow traveller, a German man called Reiner, in Greece. The two men share a passion for walking and decide to go on a long hike in Lesotho, Africa. Hiking, camping and spending 24 hours a day with a complete stranger creates tension between the two men - sexual and emotional tension as well as frustration and helplessness.

In the second story, "The Lover", Damon meets three backpackers, Jerome and Alice from Switzerland and Christian from France. The foursome decides to travel from Zimbabwe to Malawi to Tanzania to Kenya... The social dynamics of this little group also develop in interesting ways as they battle with visa problems, bus timetables and other annoying practicalities.

The third story, "The Guardian", was, in my opinion, the most incredible and impressive journey of the three. Damon travels to India with a South African friend, Anna, who suffers from manic depression. He tries to look after his pill-popping friend who is determined to have a holiday romance and keep Anna's girlfriend back in South Africa updated on her situation at the same time. Until everything goes horribly wrong and the journey becomes a nightmare...

This novel was so deep and intense: it's amazing what can lurk behind a few simple words and how much can be said with silences, brief looks and small touches between these travellers. The main character's alienation from the world makes him sympathetic. Despite his awkward loneliness, he seems to be always looking for something, or someone. Because of this longing, he is fascinated almost to the point of obsession about the people he meets on the road and becomes emotionally attached to strangers who literally come and go from his life.

... and in Finnish: Tämän ihmeellisen, unenomaisen romaanin suomennos, Vieraassa huoneessa, on ilmestynyt heinäkuussa Basam Booksin kustantamana. Suosittelen erityisesti Ian McEwanin romaanien ystäville! Tässä on sitä samaa intensiivistä tunnelmaa, joka luodaan vähäeleisesti rivien välissä...

Damon Galgut: In a Strange Room. Atlantic. 2010. 180 pages.

The Man Booker Prize: In a Strange Room
The Guardian: In a Strange Room
The Telegraph: In a Strange Room
Wikipedia: Damon Galgut

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

2011-09-11T18:17:00.004+03:00

Kuultuani, että minusta tulisi isä, aloin tehdä odottamattomia asioita. Siivosin talon, vaihdoin jo ammoin palaneet lamput ehjiin, pesin ikkunat, mapitin asiapaperit. Korjautin myös silmälasini, ostin tusinan valkeita sukkia, asensin auton kattotelineen ja takakontin ja matkustamon väliin koirakalterin, kävin vuosien tauon jälkeen lääkärintarkastuksessa... ja päätin kirjoittaa kirjan eläinten syömisestä.

Varoitus: tässä seuraa erittäin subjektiivinen arvio! :)

Ihmiset, joiden pitäisi lukea tämä kirja:
1. Ne, jotka syövät lihaa hyvällä ruokahalulla sen kummemmin asiaa pohtimatta.
2. Ne, jotka yrittävät vähentää lihan syömistä ympäristö-, terveys-, raha- tai mistä tahansa syistä ja pyrkivät suosimaan kasvisruokaa.
3. Kasvissyöjät ja vegaanit, jotka kaipaavat lisämotivaatiota valinnoilleen.

Suuri osa ihmisistä kuuluu varmasti johonkin yllä olevista ryhmistä. Ennen tämän kirjan kirjoittamista Jonathan Safran Foer ja hänen vaimonsa olivat myös omien sanojensa mukaan kasvissyöjiä, mutta välillä heillä syötiin myös mm. hampurilaisia, kanakeittoa, savulohta ja tonnikalafileitä. Tässä he eivät nähneet mitään ristiriitaa:

Tuumailin, että tämä nyt vain on tällaista. Ajattelin, että eipä siinä mitään. Mehän vain noudatimme ruokavaliotamme tiedostavan epäjohdonmukaisesti. Miksi syöminen eroaisi muista eettisistä elämänalueista? Olimmehan ihmisinä rehellisiä, vaikka valehtelimme silloin tällöin, ja ystävinä mukavia, vaikka toisinaan käyttäydyimme tökerösti. Kaipa voisimme olla kasvissyöjiäkin, vaikka aika ajoin söimme lihaa.

Tunnistin itseni täysin tästä määritelmästä. No, en sentään kutsu itseäni kasvissyöjäksi, koska syön myös lihaa, mutta ajattelen, tai ajattelin ennen tämän kirjan lukemista, että olen ihan tarpeeksi tiedostava ja ympäristöystävällinen, kun syön enimmäkseen kasvisruokaa ja ostan enimmäkseen luomua. Meillä syödään soijarouhetta ja tofua siinä missä kanasuikaleita ja lohtakin. Kaikki maistuu.

Pelkäsin, että Jonathan Safran Foerin kirja olisi taas vain yksi eläinaktivistinen pamfletti, jossa kuvataan, miten hirveissä oloissa kanoja säilytetään häkkikanaloissa ja miten kaikki, jotka eivät ole vegaaneja, ovat epäsuorasti tunteettomia murhaajia. Olen kai sen verran mukavuudenhaluinen, että syyllisyydentunto ja uhkakuvien lietsoma pelko eivät kuulu niihin tunteisiin, jota lukemiseltani odotan. :) Mutta yllätyin positiivisesti siitä, miten eläinten syömistä lähdettiin kirjassa käsittelemään. Safran Foer ei vain ilmoita yksiselitteisesti, että voi kauheaa, kun tehotuotetut eläimet kärsivät, vaan hän kysyy ensin mm. mitä kärsimys on? Miten sitä voi mitata? Voidaanko olla varmoja, että eläimet (kanat, siat, entä kalat?) ylipäätään tuntevat kipua, pelkoa, kärsimystä? Kuinka paljon? Onko tuon kärsimyksen määrä ja laatu tasapainossa meidän eläimistä saamamme hyödyn kanssa? Vai aiheuttavatko eläimet sittenkin meille enemmän haittaa kuin hyötyä?

Safran Foer nostaa esiin myös syömisen kulttuurisen merkityksen. Miksi esimerkiksi syömme sen kummemmin ajattelematta lehmiä, sikoja ja kanoja, mutta koirien, kissojen tai vaikkapa varisten syöminen ei kovin monelle tulisi mieleenkään? Miksi taas toisissa maissa (esim. Kiina) syödään koiria? Miksi toisissa (esim. Intia) ei missään tapauksessa pistettäisi lehmiä lihoiksi? Selvästi kyse on kulttuurista, uskonto mukaan luettuna. Syöminen on kulttuurinen tapahtuma, johon liittyy perinteitä, muistoja ja yhteisöllisyyttä. Safran Foer esimerkiksi kysyy, onko amerikkalaisperheen kiitospäivän ateria auttamattomasti pilalla, jos siihen ei kuulu kalkkunaa. Vastaavasti suomalaislukija voisi pohtia, onko joulu enää joulu lainkaan, jos joulupöydässä ei tarjota kinkkua (ironista kyllä, jos kinkku jollain meillä korvataan, niin se on useimmiten sitten se kalkkuna...).

Mutta onko tuotantoeläimien vertaaminen lemmikkieläimiin kaukaa haettua? Ehkä niiden välinen raja ei ole niin jyrkkä kuin mitä haluaisimme kuvitella. Yllätyin kirjaa lukiessa siitä, että Suomessa sama eläinsuojelulaki koskee - ainakin paperilla - kaikkia eläimiä. Mutta käytännössä joidenkin eläinten kärsimys on merkityksellisempää ja rangaistavampaa kuin toisten. Se sama laki, jonka perusteella koiranomistaja voi saada eläintenpitokiellon, jos hän vaikkapa pitää koiraansa vangittuna pienessä häkissä, sallii kanojen pitämisen (kyllä, edelleen) alle A4-arkin kokoisella alueella niiden koko eliniän. Hyvin kummallista minusta...

Mutta moni ei halua kuulla tai ei yksinkertaisesti välitä siitä, millaisissa olosuhteissa uunissa käristetty broileri on elänyt. Kasviksien syöminen nähdään vieläkin usein vähän kummallisena:

Lukemattomat ovat ne kerrat, kun kerrottuani jollekulle kasvissyöjyydestäni hän on osoittanut elämäntavastani jonkin epäjohdonmukaisuuden tai yrittänyt löytää vian jostakin argumentista, jota en ole edes esittänyt. (Usein minusta on tuntunut, että kasvissyöntini on merkinnyt noille ihmisille enemmän kuin minulle.)

Tämäkin kuulostaa hyvin tutulle ilmiölle. Kun ilmoitin joskus teini-ikäisenä ryhtyväni kasvissyöjäksi, jouduin juhannuksena suvun silmätikuksi, kun minulle eivät kelvanneet nuotiossa paistetut makkarat. Kasvissyöntiäni pidettiin huomionhakuisena erikoisuudentavoitteluna, ohimenevänä päähänpistona ja idealistisena hupsutteluna. Ihmettelin voimakasta reaktiota: keneltä se on pois, jos minä en sitä makkaraa syö? Pilasinko tunnelman, kun erotuin joukosta?

Ehkä erityisesti suomalaisesta maatalousyhteiskunnasta ponnistaneille, vanhempien sukupolvien edustajille kasvissyönti tuntuu absurdille ajatukselle. Eihän siitä ole montaa vuotta (tuskin sukupolveakaan!), kun lehmiä pidettiin omassa navetassa, lypsettiin ja myös teurastettiin omaan käyttöön. Omilla isovanhemmillanikin oli navetta, jossa pidettiin lehmien lisäksi mm. kalkkunoita.

Silti nykypäivän tehotuotanto - huolimatta siitä, millaisen kuvan mainonta yrittää siitä antaa - on niin kovin erilaista kuin entisaikojen maalaisidylli, jossa omien eläinten kasvattaminen ja niiden maidon, munien ja myös lihan hyödyntäminen oli yksinkertaisesti järkevin tapa elää.

Me emme voi vedota tietämättömyyteemme, me olemme vain välinpitämättömiä. Nykyisin elävät ihmiset ovat niitä sukupolvia, jotka tietävät asiat paremmin. Me joudumme ja toisaalta myös saamme elää aikana, kun tehotuotantoa on alettu arvostella julkisesti. Me olemme niitä, joilta tullaan oikeutetusti kysymään: Mitä te teitte saatuanne tietää totuuden eläinten syömisestä?

Mikä sitten on tämä kuuluisa "totuus" eläinten syömisestä? Safran Foer kertoo lukuisien lähdeviitteiden, tieteellisten artikkelien ja tutkimusten avulla tylyjä faktoja ja pöyristyttäviä lukuja siitä, mitä ihmisten mieltymys lihansyöntiin - ja erityisesti tehotuotetun lihan syöntiin - aiheuttaa. Tässä vaiheessa minäkin tunnustin tietämättömyyteni:
En tiennyt, että katkarapujen troolausoperaatiossa keskimäärin 80-90 prosenttia pyydetyistä merieläimistä kipataan yli laidan joko kuolleina tai kuolemaisillaan, koska ne ovat sivusaalista. (Tämä sivusaalis koostuu suureksi osaksi uhanalaisista lajeista.)
Enkä tiennyt, että maitotuotteita eniten maailmassa kuluttavissa maissa, kuten Suomessa, osteoporoosiluvut ovat kaikkein hurjimmat. (!!)
Enkä edes tiennyt, että tehotuotannossa käytetään itse asiassa kahta eri kanalajia: munijakanoja ja broilereita. Munijakanat on nimensä mukaisesti jalostettu munimaan ja broilerit kasvavat järjetöntä vauhtia, kunnes ne pistetään lihoiksi n. kuukauden ikäisinä (kanan luontaisen eliniän ollessa jopa 20 vuotta). Koska ihminen ei kuitenkaan ole onnistunut viemään jalostusta niin pitkälle, että munijakanoille syntyisi pelkkiä naaraspuolisia kanoja (ei siis kukkoja, jotka eivät tietenkään muni), herää kysymys siitä, mitä näille n. 50 % syntyvistä, ei-munivista munijakanoista tapahtuu. No, Suomessa tehdään niin kuin muuallakin: munantuotannossa tarpeettomat kukkopoikaset tapetaan pian kuoriutumisen jälkeen. Ne ehtivät elää kymmenistä minuuteista muutamaan tuntiin ennen hiilidioksidilla kaasuttamista. Hullua, että meillä on varaa tappaa miljoonittain kanoja vain sen vuoksi että ne ovat väärää sukupuolta!

Kirja-arvostelustani on näköjään hyvää vauhtia tulossa juuri se eläinaktivistinen pamfletti, jollaisen pelkäsin Safran Foerin kirjan olevan. ;) Safran Foer kertoo toki pääosin Yhdysvaltain tehotuotannosta, ja suomalainen lukija voi jonkin aikaa hyvällä omallatunnolla kauhistella, miten huonosti siellä menee, mutta onneksi täällä asiat ovat paremmin. Ovathan? Salla Tuomivaaran kirjoittama jälkipuhe Suomen tilanteesta palauttaa lukijan maan pinnalle. Kyllä, meillä tehotuotantoa ei ole vielä kehitetty aivan yhtä pitkälle, mutta se ei tarkoita etteikö Suomenkin tehotuotanto olisi epäinhimillistä. Tieto siitä on vain niin kovin helppo sivuuttaa ja unohtaa, kun se meetvursti nyt vain maistuu leivän päällä niin hyvältä...

Kirjaa oli vaikea lukea peilaamatta sitä omaan elämäänsä ja täytyy myöntää, että se teki suuren vaikutuksen (kuten sen väliin liimaamieni lappusten määrästä voi ehkä päätellä)... :) Tämän lukeminen oli ehkä se viimeinen potku, jota tarvittiin siihen, että meillä päätettiin tästä lähtien suhtautua siihen kasvissyöntiin vähän vakavammin. Tästä syystä ainoat elikot, jotka tällä hetkellä syövät meillä lihaa tai kalaa ovat kissat. :)

Ylipitkän vuodatuksen lopuksi vielä pieni, idealistinen sitaatti:
Tapa, jolla reagoimme tehotuotantoon, on viime kädessä koe: kuinka reagoimme puolustuskyvyttömiin, etäisiin, puhumattomiin - kuinka toimimme, kun kukaan ei pakota meitä toimimaan jollakin tietyllä tavalla? Meidän ei ole pakko olla johdonmukaisia, mutta meidän on pakko ottaa ongelma vakavissamme.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä. Atena. 2011. 400 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Eating Animals
Suomentaja: Antti Immonen

Atena: Eläinten syömisestä
Kiiltomato: "Onko makuaistilla moraalista arvoa?"
HS kirjat: Paljonko kärsimystä on lautasella

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

2011-09-06T21:41:00.001+03:00

Kansi: Keto/Susanna Raunio

Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua. Sonja, hyväsydäminen prostituoitu, ampui Raskolnikovia sydämeen. Se tapahtui Dostojevskin klassikkoa käsittelevän kirjallisuusesseen puolivälissä.
Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana. Hän oli 26-vuotias nainen ja hän koostui muun muassa kauniisti kaartuvista huulista ja viallisista munasarjoista.

Mikä täydellinen aloitus romaanille! En ollut lukenut vielä muuta kuin nämä kaksi ensimmäistä kappaletta, kun tiesin jo, että tulen pitämään tästä kirjasta. Tessan suosituksesta päätin lukea tämän ennen Harjukaupungin salakäytäviä, joka siis odottelee edelleen kiltisti vuoroaan. Moni on sanonut, ettei tämä vetänyt vertoja Harjunpäälle, mutta kun tämä oli jo mielestäni lähes täydellinen romaani, ihmettelen miten hyvä se Harjukaupunki sitten voi olla...

Tunnustan: minulla on jokin outo heikkous maagiseen realismiin/reaalifantasiaan, miksi sitä sitten haluaakin kutsua. Ihastun kirjoihin, joissa päällisin puolin realistisen oloiseen tarinaan ujutetaan maagisia elementtejä, erityisesti jos nuo elementit ovat jotenkin melkein todellinen oloisia, mutta silti häiritsevän vieraita ja outoja. Tätä lukiessa tuli sellainen ihokarvat pystyyn nostattava tunne, että jotain oli kirjan maailmassa pahasti vinksallaan: jokin toinen todellisuus tai ulottuvuus pyrki esiin, mutta jäi silti aina vain aavistuksen tasolle, pinnan alle kytemään. Tuollaisessa omituisuudessa on jotain vastustamatonta.

Samasta syystä pidän myös esim. Johanna Sinisalon romaaneista. Niissäkin on usein ripoteltu maagisia elementtejä reaalimaailman, erityisesti olentoja suomalaisesta mytologiasta, kuten tässäkin romaanissa. Sattumalta Books from Finland -sivustolla oli eilen Sinisalon kirjoittama teksti genrerajoista. Sinisalo itse ehdottaa romaaneilleen genreä nimeltä suomikumma. Kannatan lämpimästi tällaisen genren lanseeraamista, vaikka se ei taida olla ainakaan vielä levinnyt kovin yleiseen käyttöön (ystävämme Google löytää Sinisalon jutun lisäksi vain yhden blogitekstin, jossa Sinisalon suomikummuus mainitaan). Mutta Lumikko ja yhdeksän muuta on siis ehdottomasti suomikummaa! :)

Takaisin asiaan, eli itse romaaniin: kirjailija Laura Lumikko on noussut maailmanmaineeseen Otuksela-lastenkirjasarjan ansiosta. Lumikko on myös perustanut kuuluisan Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon kuuluu yhdeksän Lumikon henkilökohtaisesti kouluttamaa kirjailijaneroa. Äidinkielenopettaja ja pöytälaatikkokirjailija Ella Milana päätyy salaperäisen seuran sisäpiiriin samoihin aikoihin, kun kirjailija Lumikko katoaa mystisesti järjestämissään juhlissa. Tästä alkaa mysteerisatu, jossa ihan millä hetkellä hyvänsä saattaa tapahtua ihan mitä tahansa. Silmät peitetään siteellä, "keltainen" juodaan. Peli voi alkaa.

Tämän enempää en juonesta uskalla sanoa. Pähkinänkuoressa: kirja kertoo kirjailijana olemisen vaikeudesta, mielikuvituksen voimasta ja tarinoiden kertomisesta, todellisen maailman rajoista. Tämä on selvästi myös lukutoukille suunnattu kirja: Jäniksenselkä kuulostaa ihan kirjanystäville luodulta ideaalikylältä kirjoittajaseuroineen ja kirjallisuuskahviloineen (jonka seinällä on kyltti, jossa lukee pöydissä lukeminen ei ole pakollista mutta se on suotavaa).

Jo linkitettyjen lisäksi tästä ovat kirjoittaneet upeasti mm. Susa ja Katja/Lumiomena.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta. Atena. 2006. 322 sivua.

Atena: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena: Pasi Ilmari Jääskeläinen
HS kirjat: "Mysteerikertomus kirjailijasta"
Kirjavinkit: Lumikko ja yhdeksän muuta

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

2011-09-04T22:19:00.001+03:00

On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.

Tätä pitkänimistä kirjaa kehuttiin useissa blogeissa sen ilmestymisen jälkeen, mutta luin sen vasta nyt, kun etsin Pollomuhkun ja Posityyhtysen innoittamana Jaana Kapari-Jatan suomentamia romaaneja - siis muita kuin Pottereita. Suomentaja näyttää taitonsa tässäkin romaanissa: kieli on todella rikasta ja vivahteikasta. Sen lisäksi minut lumosi kirjan tunnelma.

Kirjeromaani kuulosti etukäteen vähän vanhanaikaiselta ja aikansa eläneeltä tavalta kirjoittaa tarina. Miten yhtenäinen juoni voidaan koostaa pelkästään henkilöhahmojen toisilleen kirjoittamista kirjeistä? Epäilin tätä etukäteen, mutta tässä romaanissa kirjeet toimivat niin hienosti, että en osaa edes kuvitella tätä muussa muodossa.

Perunankuoripaistoksen päähenkilö on Juliet, Lontoossa asuva kirjailija. Eletään vuotta 1946, sota on juuri päättynyt ja sen jälkimainingeissa yritetään rakentaa uutta Eurooppaa. Juliet saa tuntemattomalta mieheltä Guernseyn Kanaalisaarelta kirjeen, jossa kirjoittaja, Dawsey Adams, kertoo saaneensa käsiinsä Julietille aiemmin kuuluneen esseeteoksen. Tästä alkaa kirjeenvaihto, jonka puitteissa joukko guernseyläisiä pääsee kukin omalla tavallaan kertomaan Julietille sodasta ja arjesta sen keskellä, elämän pienistä iloista ja suurista suruista, lukemisen lumosta ja siitä, kuinka Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sai alkunsa.

Romaani oli ihastuttava, viehättävä, hurmaava ja muita naismaiselta kuulostavia adjektiiveja (tämä ei siis ollut mikään väheksyvä kommentti!). :) Jossain vaiheessa tosiaan mietin, että tämä ei taida olla "miesten kirja" - ei miehen kirjoittama, eikä mieslukijoille suunnattu. Vaikka miehet esiintyvät kirjassa hyvinkin keskeisissä rooleissa, toista maailmansotaa kuvataan minusta nimenomaan naisten kautta. Ei niiden kautta, jotka lähtivät muualle sotimaan vaan niiden, jotka jäivät kotiin. Eikä edes niiden, jotka kärsivät sodasta Englannissa vaan niiden, joihin kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota - Kanaalisaaret ja niiden saksalaismiehitys kun taisi olla niitä Britannian pienimpiä huolenaiheita sodan aikana ja heti sen jälkeen.

Romaanin tyyli säilyi koko ajan ihmeen kepeänä, vaikka välillä käsiteltiin hyvin raskaita aiheita aina vanhemmistaan eroon joutuneisiin lapsiin keskitysleirien kauhuihin. Ainoa asia, mikä häiritsi, oli se lopussa mukaan ympätty romanssi, joka tuli minusta vähän nurkan takaa ja tuntui aika väkisin tarinaan ujutetulta. Se on oikeastaan ainoa miinus tässä romaanissa; muuten tämä oli täydellinen hyvänmielenkirja!

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava. 2010. 301 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta

Otava: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Kirjavinkit: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Anna Karenina -kimppaluku

2011-09-02T19:34:00.009+03:00

Nyt kun syksy on virallisesti polkaistu käyntiin syyskuun muodossa ja viimeisetkin kesälomat on varmaan pidetty, on aika tarttua uusiin haasteisiin myös lukemisen osalta. Tässä kuussa alkoi Kadonnutta aikaa etsimässä -haaste ja Satu pisti pystyyn Ruusun nimi -read-a-longin, mutta jos joku vielä kaipailee lukuhaastetta loppuvuodelle, niin nyt olisi oiva tilaisuus saada vertaistukea Anna Kareninan lukemiseen! Romaanin lukemalla voi samalla osallistua vaikka 10 klassikkoa -haasteeseen tai 500+ minihaasteeseen hiukan jälkijunassa. :)

Itse laitan kimppaluvun pystyyn lähinnä haasteeksi itselleni, jotta saisin tämän tiiliskiven luettua vuoden loppuun mennessä. Mutta olisi ilahduttavaa, jos tähän uskaltautuisi mukaan muitakin, jotta kimppaluku olisi nimensä veroinen! :)

Anna Karenina on alun perin julkaistu jatkokertomuksena, joten sen lukeminen osissa pidemmän ajan kuluessa on itse asiassa Tolstoin alkuperäiselle julkaisulle "uskollisempi" tapa lähestyä teosta. Romaani jakautuu kätevästi kahdeksaan osaan, joista luetaan kaksi osaa kuukaudessa. Luku-urakka alkaa siis heti ja aikaa on vuoden loppuun, 31.12.2011 asti. Jos jollakulla kestää pidempään, se heille armeliaasti sallittakoon. Jos joku taas huomaa tarinan vievän mukanaan, kirjan ahmiminen nopeammalla tahdilla on aivan yhtä sallittua. :) Muuten kimppaluku jakaantuu siis näin:

Osat 1 - 2 (n. 270 sivua): syyskuu 2011 /edit: keskustelua osasta 1 ja osasta 2
Osat 3 - 4 (n. 221 sivua): lokakuu 2011
Osat 5 - 6 (n. 261 sivua): marraskuu 2011
Osat 7 - 8 (n. 161 sivua): joulukuu 2011

Sivunumerot ovat kolmeen erilliseen kirjaan jakautuvan painoksen numeroita. Ajattelin nimittäin lukea sen kaikista vanhimman suomennoksen, eli Eino Kaliman version, joka ilmestyi WSOY:n kustantamana vuosina 1910-1911. Parikin uudempaa suomennosta on ilmestynyt sen jälkeen: Ulla-Liisa Heinon suomennos Otavan kustantamana vuonna 1961 ja Lea Pyykön suomennos Karistolta vuonna 1979. Myös Eino Kaliman suomennoksesta on WSOY julkaissut tarkistetun version vuonna 2007. Omassa painoksessani vuodelta 1969 miehillä on vielä lemmensuhteita, naiset ovat leppyisiä ja hienonmaailman tytöt seikkailevat poikamiesmaailman miesten kanssa. Vanhahtavan kielen avulla pääsee varmasti hyvin kirjan tunnelmaan. :)

Aion postailla väliaikatiedotuksia, kommentteja ja muuta yleistä höpinää luku-urakan edistymisestä vähintään kuukausittain, ellen useamminkin. Kannustan muitakin mahdollisia osallistujia samaan! Aiheeseen liittyvät blogitekstit löytyvät täältä jatkossa "Anna Karenina -kimppaluku" -tunnisteen alta. Keskusteluihin saa (ja pitää!) toki ottaa osaa, vaikkei kimppalukuun osallistuisikaan! ;)

Nyt kaikki siis rohkeasti mukaan venäläisklassikon kimppuun!

/edit:
Tällä hetkellä mukava ovat varmuudella (oi, teitä on monta!):
Riina @ Riinan lukuisat kissanpäivät
Maija @ Kirjojen keskellä
Suketus @ Eniten minua kiinnostaa tie
Sara @ P. S. Rakastan kirjoja
Amma @ Amman lukuhetki
Réa @ kirjahamsteri
Maisie @ Kadonneet kirjanmerkit
Auringon Palvoja @ Kirjahullun mietteitä
Hreathemus @ Nulla dies sine legendo
Karoliina @ Kirjava kammari
Satu @ Satun luetut

Elokuun luetut

2011-09-01T19:18:00.004+03:00

Elokuussa - kuten näköjään heinäkuussakin - luin yhteensä kahdeksan kirjaa, joista kaksi oli sarjakuvia. Tässä elokuun saldo yhteenvetona:

romaanit:
Helen Walsh: Englantilainen tragedia
Markus Nummi: Karkkipäivä
Manny Shirazi: Viisi kiveä
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

sarjakuvat:
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
Alison Bechdel: Lepakkoelämää III

muut:
Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Näistä Lumikko ja yhdeksän muuta nousi ehkä ylitse muiden, vaikka tähän mielipiteeseen kannattaa suhtautua sillä varauksella, että sain kirjan luettua vasta viime yönä ja taidan leijailla vieläkin sellaisissa hyvän kirjan jälkeisissä suhteettoman ihastuneissa tunnelmissa. ;)

Kaikki elokuun kirjat ovat muuten niin erilaisia, että en oikein osaa vertailla niitä. Englantilaisen tragedian arvostelun yhteydessä innostuin kertomaan eräänlaisesta kirjallisesta maisemastani, eli Manchesterin kaupungista. Myös Pollomuhku ja Posityyhtynen kiinnosti henkilökohtaisella tasolla. Markus Nummen Karkkipäivä on yksi koukuttavampia kotimaisia romaaneja, joita olen tänä vuonna lukenut. Ja Saniaislehdon salaisuudet jäi mieleen erikoisuutensa takia. Yksikään näistä ei oikeastaan tuottanut pettymystä, eli hyvä lukukuukausi kaikin puolin!

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

2011-08-30T21:41:00.001+03:00

Kansi: Mika Launis

Periaate on joka tapauksessa ollut koko ajan se, että suomennan sen nimen joka tuntuu pyytävän, että se suomennettaisiin. Joskus on ollut vaikea päättää, ja silloin olen istahtanut alas, rauhoittunut ja yrittänyt miettiä, miten J. K. Rowling ratkaisisi tämän, jos osaisi suomea.

Olen halunnut lukea tämän Jaana Kapari-Jatan kirjan Harry Potter -sarjan suomennosten syntymisestä jo pitkään, mutta en ole saanut aikaiseksi ennen kuin nyt. Takakannen mukaan Harry Potterin ystävillä tai muuten vain kääntämisestä kiinnostuneilla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus kurkistaa suomentajan työhuoneeseen. Sekä Harry Potterit aikoinaan ahmineena että käännösten kanssa päivittäin työskentelevänä kuulun siis kaksin verroin tämän kirjan kohderyhmään! Kirjaa olikin mahtava lukea sekä Potter-fanina että kääntäjänä, ja kummastakaan näkökulmasta ei voinut muuta kuin ihailla Kapari-Jatan työtä.

Kääntäjäpiireissä Kapari-Jatta taitaa olla jo yksi niistä isoista nimistä, jonka tuntevat muutkin kuin alan ihmiset. Tämä taitaa olla pitkälti Potterien ansiota, vaikka Kapari-Jatta on suomentanut paljon muutakin. Potterien suomennoksissa taidetaan kiitellä eniten niiden oivaltavia käännöksiä keksityille sanoille. Tässä kirjassa Kapari-Jatta selittää seikkaperäisesti, mistä tulevat esimerkiksi sanat huispaus, ankeuttaja ja suojelius. Tai nimet, kuten Villisilmä Vauhkomieli tai Oljo. Tai miten nimi, joka on englanniksi Godric, vääntyi suomennoksissa vahingossa Godrick-muotoon. :)

Kirja suunnattu lapsille ja nuorille, mikä näkyy sen hauskassa ja leppoisassa tyylissä. Itse käännösprosessikin on selitetty yksinkertaistetusti niille lukijoille, joille kääntäminen ei ole tuttua tai on vain englanninkielisen sanan kääntämistä sanakirjan mukaisesti suomeksi. Kapari-Jatta kertoo seikkaperäisesti, kuinka kirjan kieli vaihtuu: miten kääntäjän täytyy päästä ei vain rivien väleihin vaan niiden taakse, sivumerkityksiin ja assosiaatioihin.

Hämmästyin eniten sitä, miten pitkä ja monivaiheinen prosessi Potterien suomentaminen itse asiassa oli. Kapari-Jatta sai ensin valmiin englanninkielisen romaanin kustantajalta ja luki sen ensin "tavallisen" lukijan silmin ja sen jälkeen uudestaan suomentajan silmin, tehden muistiinpanoja kirjaan ja yrittäen tavoittaa kirjailijan ajatukset sanojen takaa. Sen jälkeen oli raakakäännöksen vuoro, joka alkoi - yksinkertaisesti - nimilehden, omistuskirjoituksen ja ensimmäisen luvun otsikon pähkäilyllä. Raakakäännös tehtiin hurjaa vauhtia; vaikeilta tuntuvat kohdat jätettiin vielä tylysti kääntämättä.

Sen jälkeen alkoi uusi kierros: raakakäännös käytiin läpi rivi riviltä ja muokattiin sujuvammaksi suomeksi. Ongelmakohdat selvitettiin: tehdäänkö Ton-Tongue Toffeesta suomeksi sananmukaisesti tonnikielitoffee? Ei tietenkään, vaan kilokielimelli. Alkusoinnut ja leikkisyys säilyvät. Sen jälkeen alkoi taas uusi kierros, jota Kapari-Jatta kutsuu värittämiseksi. Teksti luettiin läpi ja suomennosta väritettiin ilmeikkäämmäksi: paperinmakuisille sanoille haettiin synonyymeja ja sävyjä hiottiin. Sen jälkeen tuli siivoamisvaihe: kaikki luettiin taas läpi ja häiritseviä kohtia korjailtiin. Sitten tuli "fiilaus-vaihe": koko teksti tulostettiin ja luettiin läpi kynä kädessä merkintöjä tehden. Lopuksi siirryttiin höyläysvaiheeseen, eli viimeisiin korjauksiin ja pikalukuun.

Vasta tässä vaiheessa, kun suomentaja oli laskujeni mukaan käynyt tekstin läpi jo kahdeksan (!) kertaa, suomennos lähti kustannustoimittajalle. Tämä lähetti tekstin takaisin korjausehdotuksineen, jotka suomentaja kävi läpi. Sen jälkeen teksti kävi parhaassa tapauksessa vielä kahdella eri oikolukijalla, joiden tekemät korjaukset Kapari-Jatta kävi jälleen läpi. Vasta sen jälkeen kirja pääsi painoon. Huh!

Eri käännösvaiheita oli hauska verrata omiin työskentelytapoihin ja joistakin tunnistin itseni helposti (esimerkiksi raakakäännökseen ärsyyntymisestä!). Eri suomentajat työskentelevät tietenkin eri tavoin, mutta Kapari-Jatta tuntuu paneutuvan suomennoksiinsa aivan erityisellä taidolla, huolella ja pitkäjänteisyydellä. Ei ihmekään, jos tuollaisen prosessin jälkeen on uupunut olo!

Kirjasta on blogannut myös Hreathemus, marjis ja Ahmu.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi. 2008. 164 sivua.

Linkit:
Tammi: Pollomuhku ja Posityyhtynen
HS kirjat: "Kääntäjän muotokuva kymmeneltä vuodelta"
Wikipedia: Jaana Kapari-Jatta

Manny Shirazi: Viisi kiveä

2011-08-28T20:30:00.000+03:00

Toistelin kaikkea mitä äiti oli sanonut. "Jos isot pojat lyövät sinua, se on oma syysi, koska menet ulos leikkimään." Shaban ystävälliset neuvot, isän alituinen lehdenluku ja hänen huomautuksensa šaahista, pääministeristä, öljystä ja kommunismista. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui, kukaan ei juuri selittänyt sitä, mutta olin painanut mieleeni kaiken kiinnostavan mitä muut olivat sanoneet tai tehneet ja halusin muistaa sen kaiken ja tietää siitä enemmän.

Manny Shirazin esikoisromaani tarttui käteeni kirjaston hyllystä, jolle oli nostettu tyrkylle kirjoja, joita kukaan ei ollut lainannut vuosikausiin ja joita uhkasi siitä syystä siirto joko poistomyyntiin tai varaston hyllyille pölyttymään. Pienen tytön näkökulmasta kerrottu tarina 1950-luvun Iranista kuulosti mielenkiintoiselta, joten kiikutin kirjan kotiin.

Viisi kiveä on selvästi omaelämäkerrallinen. Iranilainen Homa-tyttö kuvailee lapsuuttaan väkivaltaisen isän, katkeruudessa rypevän äidin, uskontoonsa tukeutuvan isoäidin ja kotikadun värikkään lapsikaartin parissa. Omaelämäkerrallisuus näkyy selvimmin kerronnan näkökulmassa. Shirazi muistelee lapsuutensa tapahtumia sekä kriittisten että nostalgisten silmälasien läpi. Lapsuusmuistot on kirjoitettu aikuisen näkökulmasta, jota värittää jälkiviisaus ja myöhemmin opitut asiat. Kun vielä romaanin lopussa olevasta kirjailijahaastattelusta selviää, että Shirazi pakeni Iranista ja liittyi feministiseen liikkeeseen Britanniassa, voi kirjaa tulkita taas uudella tasolla. Aikuisen feministi-Shirazin ääni kuultaa läpi kriittisinä kannanottoina erityisesti isän harjoittamaa perheväkivaltaa ja yhteiskunnan patriarkaalisuutta vastaan. Toisaalta aika on kullannut myös joitakin Shirazin muistoja. Lapsuuden leikit ja seikkailut kavereiden kanssa kuvataan yksityiskohtaisesti ja hellän nostalgisesti.

Romaanista tuli väistämättä mieleen Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva, joka tosin sijoittuu eri aikaan, Iranin ja Irakin väliseen sotaan 1980-luvulle. Viisi kiveä keskittyy 1950-luvun alun tapahtumiin, eli Iranin öljyn kansallistamistaisteluun. Shirazilla on kuitenkin samankaltainen lapsen näkökulma ympärillä velloviin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin kuin Satrapilla: pieni lapsi - tyttö kaiken lisäksi - ei voi mitenkään osallistua tai ymmärtää miesten hallitseman yhteiskunnan ilmiöitä ja joutuu usein tahtomattaan sijaiskärsijäksi. Mutta toisin kuin Satrapilla, Shirazin vanhoillisesta perheestä vain isä on poliittisesti aktiivinen; äidin ja isoäidin paikka on kotona, tietämättöminä, kouluttamattomina. Satrapin tavoin Shirazin romaaniin mahtuu kurjuudesta huolimatta lapsellisia huumorin pilkahduksia: esimerkiksi mustiin kokopitkiin huntuihin verhoillut musliminaiset näyttävät pikku-Homasta milloin jättimäisiltä munakoisoilta, milloin nokisilta savupiipuilta. :)

Romaanin kaunokirjalliset ansiot eivät nouse kovin korkealle. Olisin kaivannut enemmän jämäkkyyttä ja sujuvuutta: töksähtelevän lyhyitä lauseita olisi voinut yhdistellä ja osan karsia pois. Päiväkirjamaisia, yksityiskohtaisia muistoja olisi myös voinut tiivistää.

Manny Shirazista (oik. Sahab Mansoreh Samadizadeh) ei löydy juuri mitään tietoa netistä. Hän syntyi vuonna 1946 ja kuoli 1998. Romaanin loppuun on kuitenkin liitetty Pia Ingströmin tekemä kirjailijahaastattelu vuodelta 1986. Siinä Shirazi kertoo lyhyesti työstään iranilaisten naisten oikeuksien puolestapuhujana. Haastattelussa hän kuulostaa hyvin katkeralta ja jopa vihamieliseltä islaminuskoa ja erityisesti miehiä kohtaan. Romaanissakin minua häiritsi erityisesti se, miten Homa oppii jo pienenä, että hänen isänsä perheväkivalta, alkoholismi ja piittaamattomuus vaimoa ja lapsia kohtaan on jotain miessukupuolelle ominaista. Homan äiti ja erityisesti isoäiti vain toistelevat, että naisten osa on kärsiä ja olla kärsivällinen, alistua kohtaloonsa. Toisaalta perheen naisten ja tyttöjen oli käytännössä lähes mahdotonta edes ryhtyä vastarintaan, koska heillä ei ollut työpaikkaa, rahaa eikä minkäänlaista turvapaikkaa väkivaltaisen kodin ulkopuolella.

Heikoista puolistaan huolimatta Viisi kiveä oli ehdottomasti luettavan arvoinen kuriositeetti. Ei ansaitse vielä päätyä sinne varaston perukoille... :)

Manny Shirazi: Viisi kiveä. Like (Kääntöpiiri). 1989. 220 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Javady Alley
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Linkit:
Like: Viisi kiveä

Papparazzi paljastaa puolison kirjat

2011-08-25T22:15:00.003+03:00

Hanna Kirjainten virrasta heitti haasteen, jossa tutkitaan mitä puolison yöpöydältä löytyy. Papparazzina kävin saman tien nappaamassa oheisen paljastavan kuvan yöpöydän sisällöstä.

Päällimmäisenä oleva, jättiläispastillin näköinen pallero on lamppu. Juuri sopiva lukulamppu sängyn viereen: ei häikäise, mutta valaisee juuri sopivasti (itselläni on samanlainen). Näköjään toimii myös kirjapainona.

Kuvan repaleista J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaa parempi puolisko lukee omana henkilökohtaisena tiiliskivihaasteenaan. Eli siis käytännössä allekirjoittaneen suosituksesta. Ja tänä iltana ko. kirja on kuulemma saatu juuri päätökseen! *fanfaareja* :) Muistutan muuten tässä samalla, että aion pistää lähiaikoina pystyyn sen lupailemani Anna Karenina -kimppalukuhaasteen. Kiinnostuneet seurailkoon tilannetta. :)

Pinon keskimmäisenä on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Minä en ole tätä, tai muita Nousiaisten teoksia itse lukenut, mutta olen kuullut tästä pätkiä ääneen luettuna pidemmillä automatkoilla. Kuulemma kirja alkoi hauskasti, mutta on nyt muuttunut mustanpuhuvampaan suuntaan.

Alimmaisena on Theodor Kallifatidesin Pitkä päivä Ateenassa. Tätä ei yöpöydän omistaja ole kuulemma vielä aloittanutkaan, kunhan laittanut sen lukupinoon tyrkylle tulevan Kreikan matkan inspiroimana.

Hannan postauksen yhteydessä keskusteltiin myös lukutottumusten sukupuolittuneisuudesta (josta oli jo aiemmin juttua täällä), eli esim. lukevatko miehet enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Puolison lukupino on kieltämättä kovin miehinen, mutta kun puoliso itse ei ole, niin en voi oikein ottaa kantaa. ;)

Erilaisia lukijoita olemme silti, ehdottomasti. Minä ahmin yleensä useamman kirjan viikossa, kun taas hän kutsuu itse itseään kausittaiseksi lukijaksi. Eli kuulemma aina on joku kirja kesken, mutta lukutahti vaihtelee. Jos on aikaa, niin tulee luettua nopeammin ja enemmän, mutta kiireisinä aikoina tuskin lainkaan. Suurin eroavaisuus on ehkä se, että hän lukee paljon ei-sitä-kaikkein-kevyintä ranskalaista ja venäläistä kirjallisuutta; minulla taas erityisesti nuo kaksi maata ovat tuntuneet kirjallisuuden suhteen aina vähän, hmm... vaikeasti lähestyttäviltä, sanotaan näin. ;) Viime aikoina puolisonkin lukupinoon on ilmestynyt enemmän suomalaista nykykirjallisuutta, josta on kuulemma kiittäminen minua (jee!), josta minä taas siirrän kiitoksen eteenpäin muille kirjablogeille, koska niiden ansiosta luen nykyään paljon enemmän myös kotimaista kaunokirjallisuutta.

Lopuksi siteeraan vielä, mitä yöpöydän omistaja sanoi, kun kertoi kotimaisen kirjallisuuden löytämisestä venäläisten klassikoiden jälkeen:

Ei aina tarvitse syödä vain puuroa, kun joskus voi syödä Weetabixiä.
Suurta viisautta! :)

Markus Nummi: Karkkipäivä

2011-08-24T20:52:00.005+03:00

Kansi: Päivi Puustinen

"Mä olen oikeesti tohtori Kilmoori eli Tok vaan", sanoi Tomi ja katsoi Aria suoraan silmiin. Katse oli anova. "Ja mun pitää oikeesti auttaa yhtä sessaa... prinsessaa... eli... eli Mirabellaa. Uskothan sä?"
Ari ei tiennyt mitä sanoa.

Markus Nummen Karkkipäivän kanssa koin viime vuonna hypetyksen yliannostuksen ja jätin romaanin suosiolla hyllyyn odottelemaan blogi- ja muiden savujen hälvenemistä. Silti tuntui, että ympärillä kaikki olivat lukeneet tai lukivat Karkkipäivää ja noin puolet lukijoista ilmoitti, että Finlandia-palkinnon olisi pitänyt mennä tähän osoitteeseen Nenäpäivän sijaan.

Korkeat odotukset iskostuivat kaikessa hiljaisuudessa minuunkin niin syvään, että jotenkin aavistelin, että tästä kirjasta en yksinkertaisesti voi olla pitämättä (vähän samaa aavistelen muuten Harjukaupungin salakäytävistä, joka tuossa lukupinossa odottelee). Välttelin siis Karkkipäivää ja luin sen sijaan Nummen Kiinalaisen puutarhan keväällä. Se oli niin poikkeuksellisen hyvä kirja, että ihmettelen vieläkin miten vähälle huomiolle se on jäänyt.

Aurinkoisen mustikankeruuretken jälkeen oli sitten sopiva aika lopulta tarttua mustikansiniseen ja makeannimiseen romaaniin. Luin tämän parissa päivässä; viimeisiä kappaleita suorastaan ahmin sellaisella nopeudella, etten muista milloin olisin viimeksi ollut näin jonkin kirjan pauloissa.

Kirjan juoni on kerrattu jo monessa esittelyssä ja blogissa, joten tässä lyhyesti: kirjailija Arin seuraan lyöttäytyy Tok Kilmooriksi itseään kutsuva pikkupoika, joka yrittää pelastaa prinsessa Mirabellan. Sekä Ari että sosiaalityöntekijät ovat ihmeissään, kunnes pojan tarinan takaa paljastuu toinen...

Hämmennyin heti romaanin alussa. Syynä tähän ei ollut "Tok Kilmoorin" käyttämä erikoinen leikkikieli vaan se, että Karkkipäivän alussa kirjailija, Ari, tuskailee Karkkipäivä-nimisen romaanin kirjoittamisen kanssa. Kirjallisuuden entinen opiskelija nosti minussa taas pientä päätään ja innostui. Autofiktiota, mahtavaa! :)

Päivi Koivisto on kirjoittanut Kiiltomatoon mielenkiintoisen tekstin autofiktiosta ja kuinka se on taas yleistymässä Suomen kaunokirjallisuudessa. Eli autofiktio tarkoittaa siis mitä tahansa fiktiivistä tekstiä, jonka päähenkilöä tai kertojaa voidaan oletettavasti pitää samana kuin kirjailijaa. Siis vähän niin kuin omaelämäkerta, mutta fiktiivisenä. Koiviston tekstissä mainitaan Karkkipäiväkin. Käykääpä lukemassa, jos aihe yhtään kiinnostaa!

Mutta jos palataan vielä mielipiteeseeni romaanista, niin kyllä hyvää kannatti odottaa! Kirjan tarina oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen, mustikansininen ja makea, mutta ennakkoaavistus piti sikäli paikkansa, että eihän tästä voinut olla pitämättä. Henkilöhahmot jotenkin tunnisti, hirvittävällä tavalla, todellisiksi (se viikonloppulomalle lähtevä äiti!) ja joillekin, erityisesti Paulalle, halusi vain huutaa (mene nyt hyvä nainen sinne kotiin jo!). Jotkut mielikuvat taas syöpyivät mieleen, koska ne voisivat olla ja ovat totta (se avatun jääkaapin valossa pehmoleluaan lohduttava lapsi).

Tämä oli hyvin erilainen kirja kuin Kiinalainen puutarha, enkä osaisi laittaa niitä paremmuusjärjestykseen jos pitäisi. Finlandia-palkintoakaan en lähde enää ruotimaan. Eiköhän Karkkipäivä ole omat lukijansa tavoittanut ja Nenäpäivä omansa. :)

Markus Nummi: Karkkipäivä. Otava. 2010. 383 sivua.

Linkit:
Otava: Karkkipäivä
Otava: Markus Nummi
Kiiltomato: "Lähiöpihan näkymättömät lapset"
HS kirjat: "Näkymätön kaupunki satuttaa silmiä"

Alison Bechdel: Lepakkoelämää III

2011-08-18T21:10:00.002+03:00

Syksyn ensimmäinen ja henkilökohtaisesti yksi odotetuimmista uutuuksista on nyt virallisesti luettu! Alison Bechdelin Lepakkoelämää -sarjan kolmas osa jatkaa saman ystäväporukan edesottamuksien kuvailua kuin aiemmat kaksi osaa. Hulvatonta huumoria, sukupuolistereotypioiden rikkomista ja poliittista satiiria mahtuu tähänkin osaan yllin kyllin.

Koska kokoelmassa käsitellään (enimmäkseen) lesboporukan elämää, takakannen vertaus Suomessakin tunnettuun L-koodiin on tietenkin lähes pakollinen. Minusta kokoelma muistuttaa (nimeä myöten!) enemmän Sinkkuelämää-sarjaa, sellaisena poliittisesti värittyneenä sateenkaariversiona. ;) Lisäksi sen teemoja vaivaa sama trendi kuin Sinkkuelämää-sarjan myöhempiä kausia: juuri kukaan ei ole enää sinkku. Tässä kolmannessa osassa rekisteröidään ahkerasti parisuhteita, hankitaan lapsia ja pohditaan kasvatusongelmia. Niissä muutamissa vannoutuneissa sinkuissa ympärillä tikittävät biologiset kellot herättävät tietenkin hämmennystä:

Kokoelmasta käy myös hyvin ilmi se, miten suuri rooli politiikalla on USA:ssa ja miten poliittinen kysymys seksuaalisuus siellä on. Kokoelman poliittiset tapahtumat ovat sikäli jo vanhentuneita, että se sijoittuu vuosituhanteen vaihteeseen. Politiikan seuraaminen on ystäväporukalle arkipäivää ja esimerkiksi Bushin valinta presidentiksi Floridan vaaliskandaalin myötä on hyvä syy masentua ja hakea psykiatrista apua! Näin taas varaudutaan Y2K:n ongelmiin vuodenvaihteessa:

Pidän Bechdelin tyylistä, siitä donrosamaisesta piirteestä, että ruuduista löytyy välillä yllättäviä yksityiskohtia ja "sivujuonia". Samalla kun käydään syvällistä keskustelua lähes puolet ruuduista peittävissä puhekuplissa, voi ruutujen alavasemmassa nurkassa olla meneillään vaikkapa pillerinsyöttöoperaatio koiralle, jota ei välttämättä huomaa, jos keskittyy vain stripin "pääjuoneen". :)

Lepakkoelämää III ei vedä vertoja Bechdelin Hautuukoti -teokselle, mutta on silti ehdottomasti tutustuminen arvoinen!

Alison Bechdel: Lepakkoelämää III. Like. 2011. 108 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Essential Dykes to Watch Out For
Suomentaja: Tarja Sahlstén

Linkit:
DykestoWatchOutFor.com [in English]
Like: Lepakkoelämää III
Like: Alison Bechdel

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

2011-08-16T20:57:00.000+03:00

Tilanteen julma turhanpäiväisyys kauhistutti Robbieta. Katsoessaan tyhjään olohuoneeseen hän tunsi itsensä hirvittävän vieraantuneeksi perhe-elämän puitteista: takanreunusta koristavista kehystetyistä valokuvista, tarkasti aidon mahonkijäljitelmäsohvapöydän keskelle asetellusta kakkupaperista, keinonahkasohvasta. Mikään niistä ei tepsinyt. Näitä tavaroita he olivat jossain vaiheessa huijanneet toisensa himoamaan - uskomaan, että ne toisivat heidän perhe-elämäänsä jotakin muutoin saavuttamatonta. Mutta eivät ne olleet, eivät ainakaan Robbielle. Mikään niistä ei ollut tehnyt häntä onnellisemmaksi.

Tätä lukiessa alkoi hirvittää, miten ajankohtaisesta romaanista on kyse. Piti oikein tarkistaa, milloin Helen Walsh on romaaninsa kirjoittanut (2008) ja mihin vuoteen sen alun tapahtumat sijoittuvat (1975). Maahanmuuttajavastaisuus nostaa päätään, rasismista on tullut arkipäivää ja kaiken tämän ohella englantilaisten työläisperheiden nuoret kokeilevat rajojaan Manchesterin vanhassa teollisuuskaupungissa. Kuulostaako tutulta?

Mutta kirjassa ei sentään eletä tätä päivää vaan siis vuotta 1975. Myöhään hyisenä talvi-iltana laulaja Robbie Fitzgerald kiirehtii kotiin heitettyään loistavan pubikeikan. Kotona odottaa nuori vaimo, malesialainen Susheela, sekä pariskunnan pieni poika, Vincent. Robbie ei kuitenkaan ole ainoa, joka on yömyöhään liikkeellä Warringtonin pahamaineisilla kaduilla. Kadunkulmassa seisoskelee skiniporukka, joka saa päähänsä antaa Robbien monikulttuuriselle perheelle hirvittävimmän mahdollisen opetuksen.

Romaanin toisessa osassa eletään vuotta 1981. Koulukiusattu Vincent ja perheen silmäterä, pikku-Ellie, joutuvat seuraamaan voimattomina vierestä, kun perhe hajoaa kahtia. Sheilaksi nimensä muuttanut äiti saa uusia, hienostuneita brittiläisiä ystäviä. Robbie katkeroituu ja etsii lohtua muualta.

Kolmannessa osassa hypätään vuoteen 1989. Estottomat rave-bileet ja huumeiden käyttö on ujuttautunut perheen lasten elämiin. Ellien bilettäessä Vincent etsii seuraa Manchesterin Canal Streetiltä, eli homobaarien reunustamalta kadulta. Äidille ei näistä vapaa-ajanviettotavoista kerrota, kunnes eräänä iltana kaikki menee pieleen...

Vaikka tarina alkaa Robbiesta ja Robbien unelmista ja seuraa tiiviisti Ellien ja Vincentin lapsuutta ja nuoruutta, keskipisteenä on silti aina äiti, Sheila. Vaikka Sheilan maahanmuuttajatausta on ainakin kirjan alussa yksi keskeisistä teemoista, romaani on paljon enemmän kuin tyypillinen 'vaikeuksien-kautta-voittoon' -tyyppinen maahanmuuttajan selviytymistarina. Se on tarina ennen kaikkea perheestä ja sen haavoittuvaisuudesta. Siitä kuinka helposti kaikki voi hajota.

Blogeissa on puhuttu omista kirjallisista maisemista, ja yksi henkilökohtaisia suosikkejani on ehdottomasti Manchesterin kaupunki Englannissa, jonne tämäkin romaani siis pääasiassa sijoittuu. Olen käynyt Manchesterissä useasti ja asunutkin siellä yhden kesän verran, eli kaupunki on jo melko tuttu. Muistoja tuli mieleen erityisesti Rusholmen kaupunginosan kuvauksista romaanissa: Rusholmen pääkatua kuvaillaan Pikku-Intian sykkiväksi valtasuoneksi, jonka kilisevät, kimaltavat rannekorut häviävät helykojuista Bollywood-elokuvien musiikin leijuessa ilmaan kauan kadun vuorovetten mukana, ja jossa näyteikkunoissa ovat esillä jamssit ja säilykkeet ja kumina- ja kurkumapurnukat ja tuoksuvat korianteriniput. Paikalliset kutsuvatkin Rusholmea Curry Mile -nimellä, koska sen katujen varsilta löytyvät parhaat intialaiset, pakistanilaiset, bangladeshilaiset, iranilaiset jne. ravintolat, kahvilat ja leipomot. Tässä joltain reissulta otettu kuva kadun varrelta:


Rusholme

Toinen henkilökohtaisesti merkityksellinen paikka on tietenkin romaanin Canal Street, jonka klubimaailman surrealististen mutkien ja kujien sekä tiheän vartalosuman läpi Vincent seikkailee romaanin kolmannessa osassa. Vincentin Canal Street on ihon ja seksin ja huumeiden ja poikien ja loputtomien mahdollisuuksien oravanpyörä. Se päihdyttää häntä. Se ällöttää häntä. Todellisuudessa Canal Street on päiväsaikaan varsin kesyn ja idyllisen näköinen kanaalinvarsikuja (kuten alla olevasta kuvasta näkyy), mutta öisin ja viikonloppuisin on senkin baareissa ja ravintoloissa tullut vietettyä monta iloista iltaa. :) Tosin en usko, että minä ja Vincent oltaisiin eksytty aivan samoihin paikkoihin; Vincent kun keskittyi ennemminkin homobaareihin ja itse pyörin tyttöystäväni kanssa Vanilla-nimisessä paikassa ("where the girls are"). ;)

Canal Street

Mutta jos unohdetaan hullu nuoruus ja keskitytään vielä hetkeksi itse romaaniin, niin ei voi muuta kuin kehua taidokkaasti rakennettu tarinaa. Walsh on jotenkin saanut ympättyä yhteen kirjaan ei vain rasismin aiheuttamat ongelmat vaan myös koulukiusaamisen, huumeet, avio-ongelmat, luokkataistelun, homofobian ja köyhyyden. Ja vaikka romaani käsittelee raskaita ja vaikeita teemoja, Walsh kirjoittaa perheestä niin lämpimästi ja myötätuntoisesti, että lukija ei voi muuta kuin elää mukana. Fitzgeraldin perheen jäsenistä alkaa oikeasti välittää ja haluaa tietää, mitä heille kaikille lopulta käy. Kirjan loppu oli musertava.

Romaanin on lukenut ainakin Anki, Katri ja Magica de Spell.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia. Like. 2009. 375 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Once Upon a Time in England (Likelle miinuksia siitä, että ainakaan oman painokseni sivuilla ei ole mainittu alkuteoksen nimeä lainkaan!)
Suomentaja: Jonna Joskitt

Linkit:
Helen Walsh.co.uk [in English]
Like: Englantilainen tragedia
Like: Helen Walsh

Makea blogimuffinssi

2011-08-15T19:43:00.002+03:00

Sain tämän makoisanpinkin tunnustuksen Ankin kirjablogista, P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta, Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketukselta ja Maijalta Kirjojen keskellä blogista. Lämmin kiitos teille kaikille tästä hämmentävästä tunnustustulvasta!

Tunnustukseen kuuluu kolmeen kysymykseen vastaaminen, joten tässäpä hurjat paljastukseni. ;)

Lempiväri?
Vaatekaappini pinot koostuvat pääosin mustista ja khakinvihreistä tekeleistä. Muualla eniten silmiä hivelee turkoosi. Olen aika kaikkiruokainen ja vähän tylsäkin värien suhteen. :)

Lempiruoka?
Herkkusienirisotto. Tai kana-kasvisrisotto. Tai risotto kuin risotto. Ruokien suhteen olen taas päinvastainen kuin vaatteiden ja värien, eli ärsyttävän nirso. Jälkiruuista parhaiten maistuu pavlova (persikanviipaleilla ja tuoreilla mansikoilla tietenkin!). Toisaalta leivoin juuri 5 minuuttia sitten tätä. Ei ollut pahaa sekään, ei. :P

Minne haluaisin matkustaa?
Tällä hetkellä Kreikkaan, jonne nokka suuntautuukin jo reilun kuukauden päästä. Rapakon tuolta puolen kiinnostavat ainakin New York, San Francisco ja New Orleans. Ja maailman toiselle puolelle voisi lähteä Japaniin tai Kiinaan. Ehkä Etelä-Afrikkaankin.
Haluaisin myös joku päivä käydä lapsuudenmaisemissani Afganistanissa ja Pakistanissa (kyllä sinnekin voi tehdä lomamatkoja! Ehkä hieman erityyppisiä sellaisia...). ;)

Tämä on kiertänyt jo monessa blogissa, joten en nyt laita enää eteenpäin. Ottakoon tästä ken haluaa!

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

2011-08-12T21:36:00.001+03:00

Hain Kati Närhen sarjakuva-albumin kirjastosta jokin aika sitten Sallan arvostelun innoittamana. Närhi oli nimenä täysin tuntematon, mutta kirjan kansi ja pikaselailu sai minut kiinnostumaan lisää.

Saniaislehdon salaisuudet kertoo orvon Agnes-tytön elämästä Planktonin kaupungissa. Agnesin arkeologivanhemmat ovat kadonneet mystisesti ja yksi kirjan kantavista juonista onkin selvittää Agnesin perheen salaisuudet. Muitakin salaisuuksia kaupunkiin mahtuu. Lähes kaikki Planktonissa asuvat aikuiset esittävät hienostuneita ja hyvätapaisia kunnon kansalaisia, mutta jokaisella on luurankoja kaapissa. Osalla melko isoja sellaisia. Tarkkanäköinen, pikkuvanha Agnes työntää uteliaan nenänsä joka paikkaan ja selvittää mm. alusvaatekaupan myyjän salaisuuden sekä työntyy Julia-ystävänsä vanhempien avioliiton kulissien taakse.

Kirja on hyvin tiivis, melkein liian tiivis. Kymmeneen pieneen tarinaan on koottu paljon yksityiskohtia, joissa olisi varmasti ollut ainesta pidempäänkin juttuun. Toisaalta sarjakuvan tyyli oli tiivis ja pelkistetty. Ehkä minua jäi vain harmittamaan, että albumi oli niin lyhyt, että se tuntui loppuvan liian pian. ;)

Pidin kirjan vinksahtaneisuudesta ja omituisuudesta. Tulee mieleen englannin adjektiivi quirky, joka minusta kuvaa Agnesia ja sarjakuvan tarinoita täydellisesti. Odotin ehkä vielä jotain ylimääräistä säväyttävää ja yllättävää juonenkäännettä lopussa, mutta se jäi puuttumaan. Suosittelen silti kaikille outojen ja omituisten tarinoiden ystäville. :)

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet. WSOY. 2010.

Linkit:
WSOY: Saniaislehdon salaisuudet
WSOY: Kati Närhi
HS kirjat: "Agnes etsii itsensä"
Kirjavinkit: Saniaislehdon salaisuudet

Syksyn 2011 kirjat

2011-08-09T22:10:00.011+03:00

Kuten jotkut teistä ehkä huomasivat, että vaihdoin ovelasti Anna Karenina -kesäprojektini nimen syysprojektiksi sivupalkissa. Jospa syksy toisi uutta puhtia urakkaan... ;) Päätin myös innostuksissani osallistua Saran aloittamaan Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteeseen, jossa tavoitteena on syyskuun aikana lukea Marcel Proustin kirjoittaman sarjan ensimmäinen osa (ja myöhemmin ehkä jatkaa...).

Samalla blogin ulkoasu muuttui syksyiseksi, vaikka elokuu kai teknisesti (?) ottaen kuuluu vielä kesään. Otan kuitenkin jo varaslähdön syksyyn, koska silloin tapahtuu paljon jännittäviä asioita paitsi omassa elämässäni myös kirjamaailmassa syksyn uutuuskirjojen myötä. Keväällä listaamistani kirjoista osa on vielä lukematta, mutta onneksi kirjat eivät lukemalla maailmasta lopu. :) Muissa blogeissa on syksyn odotetuimpien kirjojen listoja jo esitelty ja tässä tulevat allekirjoittaneen syksyn tärpit:

Gummerus:
Mike Pohjola: Ihmisen poika (09/2011) - Bongasin Hannan blogista ja kiinnostuin vielä lisää luettuani kustantajan esittelyn. Kuulostaa vähintäänkin erikoiselta!
Heidi Jaatinen: Jono (09/2011) - Jaatisen esikoinen oli niin vakuuttava, että tämä on must!
Michael Cunningham: Illan tullen (09/2011) - Olen lukenut tämän englanniksi ja minua kiinnostaa se, miten suomentaja on onnistunut kääntämään romaanin kulttuurisidonnaisuudet tai itse asiassa newyorksidonnaisuudet.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (09/2011) - Pakistanin Karachiin ja Lontooseen sijoittuva romaani (jolla on huikean kaunis kansi!) > edit: luettu!
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (09/2011) - Kuulostaa aavemaiselta. Ajvide Lindqvistin aiempiin romaaneihin tutustuminen on vieläkin niin sanotusti vaiheessa...
Phillip Schwarzmann: How to marry a Finnish girl (09/2011) - Kuuluu sarjaan 'häpeilemätön kiinnostus sitä kohtaan, mitä muut ajattelevat meistä'.

Kansi: Jenni Noponen

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (10/2011) - Minun ei olisi tarvinnut lukea kustantajan esittelystä muuta kuin kohta, jossa puhutaan "synkänkauniista, vinksahtaneesta rakkaustarinasta, joka huokuu timburtonmaista tunnelmaa", niin olisin jo ollut aivan myyty! En ole koskaan aiemmin varannut mitään kirjaa kirjastosta näin monta kuukautta etukäteen. :) > edit: luettu!

Otava:
Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (08/2011) - Autistisen naisen näkökulma kerronnassa kiinnostaa.

Atena:
Barbara Demick: Suljettu maa: elämää Pohjois-Koreassa (09/2011) - Olen selaillut kirjan englanninkielistä versiota kirjastossa. Pohjois-Korea ihmetyttää ja kiehtoo jollain kauhealla tavalla...

Kansi: Satu Kontinen

Avain:
Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä (08/2011) - Novellikokoelma ihmisistä ja ihmisten ja eläinten välisistä eroista.
Aravind Adiga: Viimeinen mies (09/2011) - Adigan Valkoinen tiikeri ei täysin vakuuttanut; toivottavasti tämä on parempi. Romaani kertoo yhden kerrostalon värikkäistä asukkaista Mumbain kaupungissa.

Tammi:
Jacques Bonnet: Kirjaston henget (08/2011) - Kirja kirjoista, niiden lukemisesta ja niiden keräilemisestä. Ilmiselvää geeky-lukutoukka-materiaalia. :)

Like:
Alison Bechdel: Lepakkoelämää III (08/2011) - Hienoa että Alison Bechdelin sarjakuvia suomennetaan ahkerasti! Tässä kuussa ilmestyy siis The Essential Dykes to Watch Out For -osan suomennos. >edit: luettu!

WSOY:
Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (09/2011) - Stereotyyppejä rikkova räävitön sarjakuva.
Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 08/2011) - Nyt kun olen ottanut ensiaskeleeni Loen tuotantoon, uskallan ehkä tarttua tähänkin. Sitä paitsi Nigellan suklaata ja kermaa tihkuvat, hämmentävän eroottiset kokkausohjelmat ovat kulttikamaa! :P > edit: luettu!

Kansi: Iira Oivo

Teos:
A. S. Byatt: Lasten kirja (08/2011) - Historiallinen romaani saduista ja taruista ja Euroopasta.
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (09/2011) - Sinisalolta olen lukenut tunnollisesti kaiken paitsi Möbiuksen maan, eli uusinkin päätyy itseoikeutetusti lukulistalle. > edit: luettu!

Ursula K. Le Guin: Kaukaisin ranta

2011-08-08T21:30:00.001+03:00

Kansi: Sami Saramäki

Tasapaino riippuu kaikesta mitä teet. Tuulet ja meret, veden, maan ja valon voimat, kaikki mitä ne ja kaikki mitä eläimet ja kasvit tekevät on oikein ja hyvää. Ne toimivat sopusoinnussa luonnon tasapainon säilyttämiseksi. Pyörremyrskystä ja sinivalaan laulusta kuivan lehden putoamiseen ja sääsken lentoon: kaikki on tasapainossa kokonaisuuden kanssa.

Maameren tarinoiden kolmannessa osassa arkkimaagiksi ylennyt Varpushaukka purjehtii vuorostaan länteen, kohti Kaukaisinta rantaa, pyrkiessään selvittämään Maameren hiipuvien taikavoimien salaisuuden. Maagin mukana matkaa Arren, nuori prinssi Enladin maasta. Siinä missä Atuanin holvihaudoissa nähtiin maailma nuoren naisen silmien läpi, Kaukaisimmassa rannassa näkökulma on nuoren pojan.

Kaukaisin ranta vaikutti jotenkin unenomaisemmalta ja filosofisemmalta kuin aiemmat kaksi osaa. Päiviä ja viikkoja kestävät purjehdukset antavat Le Guinille oivan tilaisuuden jakaa henkilökohtaiseen uskoonsa, eli taolaisuuteen perustuvia viisauksia (kuten yllä) Varpushaukan suulla nuorelle, oppimishaluiselle Arrenille. Mutta mitä syvällisemmäksi itse tarina kehittyy, sitä synkempiä sävyjä se myös saa. Loppu on jo melko painajaismainen.

Kokonaisuutena Maameren tarinoiden kolme ensimmäistä osaa kuuluvat varmasti jokaisen fantasiaa vähänkin lukevan yleissivistykseen ja olivat ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikka Taru sormusten herrasta vetää allekirjoittaneen fantasiakategoriassa edelleen pidemmän korren. :) Kakkososa oli ehdottomasti näistä paras ja sen voi huoletta lukea myös tutustumatta muihin osiin (tämän trilogian hienous onkin siinä, että jokainen sen osa toimii myös itsenäisenä teoksena). Le Guin kirjoitti sarjalle myös kaksi jatko-osaa, Tehanu ja Toinen tuuli, joihin varmaankin täytyy vielä tutustua.

Kaukaisimman rannan (ja ilmeisesti koko sarjan) on lukenut myös Mette.

Ursula K. Le Guin: Kaukaisin ranta (Maameren tarinat 3). WSOY. 2002.
Englanninkielinen alkuteos: The Farthest Shore
Suomentaja: Kristiina Rikman

Linkit:
Ursula K. Le Guin.com
WSOY: Ursula K. Le Guin
Wikipedia: Kaukaisin ranta

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat

2011-08-04T21:18:00.002+03:00

kansi: Sami Saramäki

Meri vilisee haita ja ihmisten silmistä sukeltaa esiin julmuus. Ja siellä missä ihmiset palvovat pahaa ja nöyristelevät pahuuden edessä, siellä paha sikiää. On olemassa paikkoja joissa pahuus tiivistyy, paikkoja jotka kuuluvat kokonaan niille, joita me sanomme Nimettömiksi, Maan Pyhiksi ja Ikivoimiksi, Voimiksi jotka olivat olemassa ennen Valoa: kuoleman, tuhon ja hulluuden Voimiksi...

Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden kakkososa oli täysin erilainen kuin ensimmäinen (ja kolmas!). Nyt ollaan Atuanin Holvihautojen Kunnaalla, paikassa jossa jumalattaret palvovat Nimettömiä ja Jumalkuningas hallitsee. Symbolisessa rituaalissa 6-vuotias Tenar-tyttö valitaan Nimettömien uudeksi ylipapittareksi ja hän saa uuden nimen: Arha, eli Uhri. Atuanin kaupungin alla risteilee laaja labyrintti, Nimettömien asuinpaikka ja ylipapittaren valtakunta.

Nuori Arha sopeutuu vaikeuksien kautta uuteen rooliinsa. Rasismi ja ennakkoluulot muunmaalaisia kohtaan ovat Holvihautojen arkipäivää, ja muita uskontoja ja erityisesti taikuutta halveksitaan. Samoin epäluulo miehiä kohtaan elää vahvana naisten hallitsemassa yhteiskunnassa. Nimettömien palvontaa pidetään ainoana oikeana tapana elää ja Holvihaudat ovat Nimettömien asuinsijana tietenkin maailman itseoikeutettu keskipiste.

Kun koskemattomiin Holvihautoihin murtautuu tunkeilija, muukalainen joka kutsuu itseään Varpushaukaksi ja kertoo etsivänsä Erreth-Akben kadonnutta rengasta, Arha joutuu kyseenalaistamaan uskontonsa ja koko elämäntapansa.

Siinä missä Maameren tarinoiden ensimmäisessä ja kolmannessa osassa kuljetaan pitkiä matkoja meritse ja jopa lentäen, Atuanin holvihaudat sijoittuu lähes kokonaan yhteen eristyneeseen yhteisöön. Suuri osa tarinasta tapahtuu pilkkopimeässä maan alla, ahtaassa ja eksyttävässä labyrinttiverkostossa, joka on samalla kauhistuttavan klaustrofobinen sokkelo ja - erityisesti Arhalle - kodikas ja yksityinen piilopaikka, jonne hän voi vetäytyä pakoon velvollisuuksiaan. Arha oppii tuntemaan labyrintin mutkat ja käytävät ulkomuistista vain tunnustelemalla seinämien ja oviaukkojen sijainteja.

Pidin Atuanin holvihaudoista jopa enemmän kuin Maameren velhosta ja Kaukaisimmasta rannasta - josta edelleenkin lisää myöhemmin (aika harvinaista, että trilogian toinen osa on niistä paras!) En oikein osaa sanoa, mikä tässä viehätti. Ehkä maanalainen labyrintti kirjan tapahtumapaikkana on vain niin erikoinen ratkaisu. Säkkipimeissä sokkeloissa harhailevat henkilöt toivat kirjaan lisäjännitteitä ja lukeminenkin tuntui jotenkin klaustrofobiselta - hyvällä tavalla! :) Minusta Arha oli myös kiinnostavampi ja moniulotteisempi hahmo kuin Ged/Varpushaukka. Samoin Atuanin kulttuuri, uskonto ja yhteiskunta oli huolella rakennettu uskottavaksi kokonaisuudeksi.

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat (Maameren tarinat 2). WSOY. 2002.
Englanninkielinen alkuteos: The Tombs of Atuan
Suomentaja: Kristiina Rikman

Linkit:
Ursula K. Le Guin.com
WSOY: Ursula K. Le Guin
Wikipedia: Atuanin holvihaudat

Heinäkuun luetut

2011-08-02T22:03:00.003+03:00

Heinäkuu oli varsin fantasia- ja utopiaromaanipainotteinen kuukausi. Luin yhteensä kahdeksan kirjaa, joista tosin yksi oli Maameren tarinoiden kolmen ensimmäisen osan yhteispainos.

Heinäkuun luetut:

Sheri S. Tepper: Portti naisten maahan
Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset
Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 1: Maameren velho
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret
Emile Ajar: Elämä edessäpäin
Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 2: Atuanin holvihaudat
Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 3: Kaukaisin ranta

Näistä ehdottomasti vaikuttavin lukukokemus oli Elämä edessäpäin. Taidan vieläkin olla vähän päähenkilö Momon kerronnan lumoissa... (Nyt vasta tajusin kirjan kannen hienouden! Madame Rosahan se siinä esittää itse taloa, jonka sisältä paljastuu muistojen huoneita...)
Fantasiamaailmojen puolella erityisesti Routasisarukset yllätti positiivisesti.

Huomasin myös vasta tänään, että Aamulehdessä on ollut juttu kirjabloggaajista. Hienoa että arvostusta ja kiinnostusta löytyy valtakunnallista mediaa myöten! Ja totta kai kirjabloggaajat ovat varteenotettavia kriitikoita! :) Ainakin minusta kirjablogien hienous piilee osaksi juuri siinä, että värikkääseen joukkoon mahtuu mukaan kaikenlaista lukijaa ja eri tyyleillä kirjoittavia bloggaajia. Vaikka osa varmasti kirjoittaa työkseen tai työskentelee muuten kirjojen parissa, osa on ihan tavallisia peruslukutoukkia, "harrastelijalukijoita", jos niin voi sanoa. :)

Aamulehden verkkosivujen juttu on suppeampi versio painetun paperiversion kirjablogijutusta, jossa esiteltiin ilmeisesti useampikin kirjablogi kuvakaappauksineen. Haluaisiko joku onnekas paperiversion omistaja vinkata uteliaalle, mitkä ovat ne blogit, jotka olivat saaneet kunnian päätyä lehteen? Tosin haluan kyllä lukea koko jutun, vaikka oma blogi ei siellä esiintyisikään. :) Täytyy rientää huomenna kirjastoon ja toivoa, että siellä säilytetään vähän vanhempiakin sanomalehtiä jossain lokerossa.

Emile Ajar: Elämä edessäpäin

2011-08-01T22:32:00.001+03:00

Kansi: Kosti Antikainen

Heti alkuun voin kertoa teille että me asuttiin seitsemännessä kerroksessa ilman hissiä, ja siitä se olikin ainainen riesa Madame Rosalle, jonka piti kantaa kaikki kilonsa vain kahdella jalalla, ja kun oli sitä muutakin huolta ja vaivaa. Madame Rosa muistutti meille siitä aina kun ei valittanut jostakin muusta, sillä hän oli lisäksi vielä juutalainen. Eikä hänen terveydessäänkään kehumista ollut, ja voin kyllä tässä heti kärkeen sanoa että sellainen nainen olisi ansainnut hissin.

Näin alkaa ranskalaisen Emile Ajarin Goncourt-palkittu romaani, Elämä edessäpäin. Kertojana toimii orpo, 10-vuotias arabipoika Mohammed, eli Momo, joka asuu Pariisin köyhässä Bellevillen kaupunginosassa. Madame Rosa puolestaan on vanha nainen, Auschwitzin selviytyjä, maailmanmatkaaja, räväkkä ja värikäs persoona. Madame Rosa on nuorempana ansainnut elantonsa prostituoituna Marokossa ja Algeriassa. Sittemmin hän on perustanut täysihoitolan "huoranpenikoille" (kuten hän itse sanoo), joiden äidit lähettävät kerran kuussa rahaa vastineeksi lastensa hoidosta. Jotkut onnelliset adoptoidaan parempiin oloihin. Toiset katoavat tai heidät haetaan pois.

Momoa ei kaipaa kukaan ja rahalähetyksetkin ovat loppuneet jo vuosia sitten. Silti Madame Rosa ei heitä Momoa kadulle, koska vanha juutalaisnainen rakastaa nuorta muslimipoikaa kuin äiti lastaan. Ruma, lihava ja äkkipikainen Madame Rosa puolestaan on ainoa äiti, jonka Momo on koskaan tuntenut. Kun Madame Rosan terveys alkaa pettää, Momon tehtävänä on pelastaa kasvattiäiti sairaalahoidon kauhuilta.

En osannut odottaa romaanilta etukäteen mitään, eikä kirjailijan nimikään ollut tuttu. Silti imeydyin Momon maailmaan mukaan väkisin. Rankasta aiheesta ja alkuasetelmasta huolimatta romaani ei missään nimessä ollut raskas vaan jotenkin hyvin arkinen ilman mitään turhia kikkailuja. Värikäs henkilökaarti varmisti myös sen, että tylsää ei ollut missään vaiheessa. Mukaan mahtuu esimerkiksi harras muslimi Hamil, joka kantaa aina mukanaan kahta elämänsä pääteosta: Viktor Hugon Kurjat-romaania ja koraania. Dementoituva vanhus alkaa kuitenkin vähitellen sekoittaa em. kirjat ja siteeraa niitä sujuvasti sekaisin yrittäessään antaa Momolle uskonnollista kasvatusta. :) Madame Rosan sairauskohtausten iskiessä Momo taas kutsuu paikalle avuliaan Madame Lolan, senegalilaisen transvestiitin, joka myy itseään öisin Boulognen metsässä.

Päähenkilö Momo varastaa shown valloittavalla kerrontatyylillään, joka onnistuu herättämään huikeita mielikuvia ja siirtymään hetkessä surumielisyyteen: Voin nähdä kenet tahansa vieressäni jos tahdon, King Kongin tai Frankensteinin tai laumoittain haavoittuneita vaaleanpunaisia lintuja, kenet vain paitsi äitini, sillä siihen minulla ei ole tarpeeksi mielikuvitusta.
Momon totinen ja tumman huumorin sävyttämä lapsen ääni tekee romaanista niin kauniin ja surullisen, että sitä ei voi kuin ihailla ja heittäytyä siihen mukaan.

Romaanin julkaisuhistoria on muuten aika mielenkiintoinen. Kirja julkaistiin alun perin Ranskassa vuonna 1975 salanimellä Emile Ajar. Kirjailijan todellinen henkilöllisyys pidettiin salassa uskottelemalla, että Emile Ajar oli Paul Pavlowitch -nimisen miehen salanimi. Tässä luulossa on julkaistu myös tämä suomennos, jonka kannen etuliepeessä sanotaan näin:
Emile Ajar on salanimi, joka Elämä edessäpäin -romaanin ilmestyttyä herätti suorastaan raivokasta uteliaisuutta. Sittemmin salaisuus paljastui: Emile Ajarin oikea nimi on Paul Pavlowitch. Paul Pavlowitch on syntyään montenegrolainen, monia värikkäitä vaiheita elämässään kokenut mies, ja yllättävää kyllä - myös Romain Garyn sisarenpoika.

Suomalaisen kustantamon lisäksi peitenimi vakuutti ainakin Goncourt-palkintoraadin, joka myönsi romaanille palkinnon sen ilmestymisvuonna. Totuus paljastui vasta Romain Garyn kuoleman jälkeen, jolloin hän myönsi postuumisti julkaistussa kirjassaan kirjoittaneensa Elämä edessäpäin -romaanin itse. Garyn sukulaismies, Paul Pavlowitch, oli tosiaan Garyn pyynnöstä näytellyt kirjailijaa. Syitä voimme vain arvailla... Samalla Romain Garysta tuli myös ainoa, jolle Goncourt-palkinto on myönnetty kahdesti (mikä on vastoin palkinnon sääntöjä), koska hän oli saanut sen jo aiemmin omalla nimellään julkaistusta romaanista.

Mutta älkää hämääntykö nimisotkusta, koska se ei kirjan hienouteen vaikuta! :) Jos antaisin kirjoille tähtiä, niin tämä ansaitsisi täydet viisi ja plussia päälle.

Emile Ajar: Elämä edessäpäin. Otava. 1978. 187 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: La vie devant soi
Suomentaja: Annikki Suni

Linkit:
Kirjasampo.fi: Elämä edessäpäin
Kirjasto.sci.fi: Romain Gary [en]
Wikipedia: Romain Gary

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret

2011-07-26T22:28:00.002+03:00

kannen maalaus: Anneli Pääkkönen

Mitä sellaisia oikeuksia emännillä muka nykyään oli joita männillä ei ollut? Männistä saattoi tulla ihan mitä tahansa, jos he vain suostuivat ponnistelemaan saavuttaakseen päämääränsä. Siitä se kiikasti: männillä ei ollut sisua! [...] Mäntien hartain toive oli saada olla kotona. Sallittakoon se heille.

Kiinnostuin tästä kirjasta alun perin Ankin kirja-arvion perusteella ja nyt googletellessani löysin myös Sallan ja Booksyn oivaltavat arvostelut. Kuvitteellisissa maailmoissa pysytellään edellisten kirjojen tapaan edelleen, mutta tällä kertaa puhtaan fantasian sijaan kyseessä on kantaaottava feministinen satiiri.

Egalian tyttäret pelkistää ja kärjistää sukupuoliroolit äärimmilleen ja kääntää ne sitten päälaelleen. Kirjan kuvaamassa maailmassa naiset, eli emännät, ovat perheen pää ja miehet, eli männät, ovat toisarvoisia kansalaisia. Monet ammatit ovat männille vain kaukainen unelma, koska männän perinteinen paikka on kotona hoitamassa lapsia. Mäntien tulee pitää huolta ulkonäöstään, oppia miellyttämään emäntiään niin keittiössä kuin sängyssäkin ja hoitaa mukisematta lapset, joita heille on sattunut siunautumaan.

Egalian tyttäriä lukiessa joutui vinksauttamaan mielikuvituksensa päälaelleen, jotta sukupuolten käänteiset roolit kävivät selväksi. Satiirisen romaanin stereotypiat miehistä ja naisista ovat melkoisia kärjistyksiä ja myös vanhanaikaisia (kirja ilmestyi alun perin vuonna 1977), mutta asetelman kääntäminen näin perusteellisesti päälaelleen tuo esiin ja korostaa asioita, joita moni saattaa pitää (edelleen!) melko itsestään selvinä.

Romaanin yhteiskunnassa esim. mäntien (miesten) pitämistä kotona perustellaan siten, että heillä on luonnollinen tarve hoivata lasta, siistiä kotia ja kaunistautua puolisoaan varten. Se on heidän "työtään", kun taas emäntien työtä on juosta kokouksissa ja päättää maan asioista. Männät siis soveltuvat parhaiten kotitöihin ja heidän oletetaan tekevän niitä pyyteettömästi vain siitä ilosta, että he saavat näin toteuttaa omaa ominaisluonnettaan.

Samalla tavalla perusteltiin naisten kotiäitiyttä vielä muutama vuosikymmen sitten ja vielä nykypäivänäkin näkee yllättävän usein häivähdyksiä tuosta vanhanaikaisesta 'koti on naisluonteelle soveliain paikka' -ajattelusta. Meidän maailmamme rinnastuu siis käänteisesti utopistiseen Egaliaan. Romaanin päähenkilö Leenatan perustaa mäntäliikkeen, jonka tavoitteena on vapauttaa männät emäntien sorron alta ja edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Radikaaleimmat männät esimerkiksi polttavat kalukukkaronsa - mikä rinnastuu tietenkin myyttiin radikaalifeministien rintaliivien poltoista 1960-luvulla.

Vaikka jotkut romaanin mielipiteet kuuluvat todellisuudessa jo historiaan, siitä löytyy silti hämmästyttävän tarkkoja yhteyksiä nyky-yhteiskuntaan. Kun mäntäpari menee yhdessä baariin, humalainen emäntä tulee iskemään heitä. Torjunnasta vihastunut emäntä ilmoittaa männille, että heidän ongelmansa on se, että he eivät ole saaneet maistaa kunnon emäntää ja ovat siksi siirtyneet oman sukupuolensa pariin. Ja uskokaa pois, vastaavia kommentteja saa edelleen kuulla aivan tarpeeksi usein, kun on samaa sukupuolta olevan puolison kanssa liikkeellä...

Siinä olen Sallan ja Booksyn kanssa täysin samaa mieltä, että kirja ei edusta mitään kaunokirjallisuuden tai tarinankerronnan huippua. Mutta se on taatusti erilainen ja pistää ajattelemaan. Pakollista lukemista kaikille sukupuolten stereotypioista ja roolijaoista kiinnostuneille!

Helsingin Ylioppilasteatteri on myös esittänyt Egalian tyttäriä näytelmänä. Siitä tosin on yli 16 vuotta aikaa... Mutta olisipa jännää nähdä tämä joskus teatterin lavalla!

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret. Kääntöpiiri. 1991. 272 sivua.
Norjankielinen alkuteos: Egalian døtre
Suomentaja: Marja Kurkela

Linkit:
Like: Egalian tyttäret
Wikipedia: Gerd Brantenberg

Ursula K. Le Guin: Maameren velho

2011-07-22T21:01:00.002+03:00

kansi: Sami Saramäki

Ja se karkaa uudestaan eikä pääse kuitenkaan todella pakoon, sillä minä löydän sen aina. Minut on sidottu siihen kammottavaan paholaiseen ja riipun siinä ikuisesti, jollen saa selville sanaa, joka hallitsee sitä: sen nimeä.

Maameren tarinat 1-3 -kokoelman takakannessa Ursula K. Le Guinin fantasiakirjasarjaa verrataan ei enempää eikä vähempää kuin kahteen fantasiakirjallisuuden grand old manin tuotokseen, J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaan ja C. S. Lewisin Narnia-tarinoihin. Kummankin herran tuotantoon olen tutustunut ja hieman hurahtanutkin eri ikävuosina, mutta Le Guin on pysynyt minulle aivan viime vuosiin asti suurena tuntemattomana. Puute on tietenkin korjattava ja niinpä vein ystäväni hyllystä Maameren tarinat sarjan kolmen ensimmäisen osan yhteispainoksen.

Maameren tarinoiden ensimmäisessä osassa Varpushaukkana tunnettu poika pääsee Roken saaren velhokoulun oppiin. Siellä hänet nimetään Gediksi ja vihitään Maameren velhoksi. Oppivuosinaan hän kuitenkin päästää vahingossa irralleen pimeyden varjon, muodottoman olion, joka uhkaa tuhota paitsi Gedin myös hänen kanssaan kulkevat ihmiset. Nuori velho ei tiedä varjon tosinimeä, eikä siten pysty käskemään sitä tai hallitsemaan sen voimia. Alkaa takaa-ajo pitkin Maameren lukuisia saaria aina Rajavesien tuolle puolen.

Maameren velho on pohjimmiltaan hyvin perinteinen fantasiaseikkailu velhoineen, taikoineen sekä hyvän ja pahan välisine taisteluineen. Jotenkin Le Guinin tyyli ja tarinan hieman verkkainen kulku kuitenkin erottaa sen selvästi monista muista viime vuosikymmenten fantasiakirjailijoiden teoksista. Mukaan mahtuu yllättävän paljon elämänmakuista filosofiaa ja symboliikkaa. Esimerkiksi tässä kirjassa ihmisten, eläinten ja muiden olioiden tosinimien tunteminen antaa vallan käskeä ja hallita - eli toisen identiteetin määrittely toimii toisin sanoen vallankäytön välineenä hyvässä ja pahassa. Mielenkiintoinen idea...

Virkistävää oli myös se, että velho Ged ei ole mikään perinteinen, kaikkivoipa sankari, päinvastoin. Hänellä on omat heikkoutensa, jotka eivät edes ole mitään vähäpätöisiä vikoja. Ylpeys, kunnianhimo, itsekkyys ja yllytyshulluus kuuluvat kaikki jossain määrin nuoren velhon repertuaariin ja harkitsemattomista teoista saa tietenkin kärsiä...

Hyvän fantasian lukeminen on aina jotenkin vapauttavaa ja rentouttavaa. Huolella rakennetussa fantasiamaailmassa voi koukuttua rauhassa seikkailuun ja tarinan parissa viihtyminen on taattu. Sarjan kakkososa, Atuanin holvihaudat, on jo luettu (siitä lisää myöhemmin) ja kolmas on menossa... :) Hayao Miyazakin poika, Goro Miyazaki, on ohjannut sarjaan pohjautuvan elokuvan, joka näyttää hirveän tutulle, mutta en vaan muista olenko sitä nähnyt vai sekoitanko johonkin toiseen anime-elokuvaan...

Ursula K. Le Guin: Maameren velho (Maameren tarinat 1). WSOY. 2002.
Englanninkielinen alkuteos: A Wizard of Earthsea
Suomentaja: Kristiina Rikman

Linkit:
UrsulaKLeGuin.com
WSOY: Ursula K. Le Guin
HS kirjat: "Fantasiatrilogia, joka kasvoi aikuiseksi"
Wikipedia: Ursula K. Le Guin

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset

2011-07-20T20:03:00.004+03:00

kansi: Sami Saramäki

Epäilin aluksi, että en pitäisi tästä kirjasta ihan vain sen vuoksi, että en taida ihan kuulua sen kohderyhmään. Routasisarukset on ensinnäkin luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, mille kuvittelen jostain syystä olevani jo liian vanha. ;) Toisekseen se on scifiä, jota luen hyvin vähän, ja kaiken lisäksi vielä kotimaista sellaista, josta minulla ei ollut oikein mitään mielikuvaa ennakkoon. Mutta kirjallisuuden ikäluokitukset ovat tietenkin häilyvä ja joustava käsite ja ennakkoluulot on tehty rikottaviksi! :)

Routasisarukset sijoittuu Euraaniaan 2300-luvulle. Eurooppa on lähes tuhoutunut 140 vuotta aiemmin tapahtuneessa biotutkimusaseman räjähdyksessä, jota seurasi joukko terrori-iskuja ja ydinvoimalaonnettomuuksia. Tuhoutumattomat alueet on jaettu pieniin, melko eristäytyneisiin saarekkeisiin, jota hallitsevat erilaiset ryhmittymät ja klaanit.

Suojatussa, luonnonvaroja hyödyntävässä Laaksossa asustava Utu kapinoi alueen perinteitä ja arvoja vastaan. Asukkaat viettävät yksinkertaista ja eristäytynyttä elämää. Kaikesta on pulaa: energiaa säännöstellään, ruoka saadaan omilta pelloilta ja koneet ja muut hyödykkeet kerätään läheiseltä kaatopaikalta, joka on muinaisjäänne menneen maailman ekokatastrofia edeltäneeltä ajoilta. Laakson ulkopuolisista alueista kerrotaan villejä huhuja ja kauhujuttuja, jotta kenenkään ei tekisi mieli lähteä sinne. Utun rakas kasvattiveli, Marras, on kuitenkin paennut Laaksosta, koska hänkin on rikkonut yhteisön sääntöjä...

Laakson kulttuuri ja perhemuodot ovat kiehtovia. Harvoilla Laakson asukkailla on biologisia lapsia vaan perheille tuodaan alueen ulkopuolelta nimettömien hedelmöittäjien ja valikoitujen kantajien, eli tiinettärien synnyttämiä lapsia. Myös Utu on adoptiolapsi omassa perheessään. Utun perhe koostuu viidestä lapsesta ja kahdesta isästä, Booriksesta ja Halvarista. Muutenkin Laakson perheet ovat melko epäsovinnaisia: kolme tai neljä vanhempaa sisältävät perheet ovat yleisimpiä. Harvemmin kirjallisuudessa törmää tällaiseen kolmi- ja neliapilaperheiden kirjoon. Tosin romaanissa huomautetaan erikseen (mielestäni tarpeettomasti), että Utun kasvatti-isillä ei ole suhdetta toisiinsa...

Saastuneet maa-alueet, geneettiset sairaudet ja syntyvyyden tiukka säännöstely toivat mieleen Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -romaanin, jonka luin vasta äsken. Kuten Tepperin romaanissa, myös Routasisaruksissa ihmisillä on outoja, periytyviä kykyjä: esimerkiksi Utu pystyy ymmärtämään muinaisia koneita ja laitteita ja käskemään niitä toimimaan mielensä mukaan. Kyvystä voi kuitenkin olla myös haittaa, kuten Utu huomaa etsiessään veljeään ja selvittäessään biologisten vanhempiensa salaisuutta.

Routasisarukset on rikkaasta mielikuvituksesta, taidokkaasta kerronnasta ja huolella rakennetuista henkilöistä punottu verkko. Vaikka kirjailijoita on kaksi (mikä on muuten varmaan aika harvinaista kaunokirjallisuudessa?), juoni ja tyyli pysyvät tiiviinä ja yhtenäisenä. Tuhon jälkeinen dystooppinen maailma on julma, epätasa-arvoinen ja jakautunut paikka, mutta erilaisuus kukoistaa edelleen ja salaisia voimia piilee yllättävissä paikoissa.

Vaikka Routasisarukset on luokiteltu nuortenkirjaksi, se uppoaa todistetusti myös aikuisempaan lukijaan. Kirjan hyvyydestä kertoo jo sekin, että oma kappaleeni lähti saman tien kehujen saattelemana lainaan seuraavalle lukijalle, joten tekstinäytettäkään en tuohon ylös enää saa. :) Trilogian toista osaa joutuu harmittavasti odottelemaan ensi vuoden puolelle. Routasisarukset oli positiivinen yllätys myös Kisulle ja marjikselle.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset. WSOY. 2011. 398 sivua.

Linkit:
Kaksi kertojaa - kirjailijoiden kotisivut
WSOY: Routasisarukset
Kirjavinkit: Routasisarukset

Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta

2011-07-19T21:32:00.003+03:00

Ja suomalaisilla on Kalevala, helkkari sentään, Kalevala, muinaiseepos vai mikä se nyt on, olen nähnyt siitä otteita televisiossa, kummalliset partaveikot juoksentelevat ympäriinsä ja laulavat ja uhraavat naisia ja toisiaan jumalalle ja vaikka kenelle. Ja heillä on poroja, heillä on kasapäin kaksoisvokaaleja ja heillä on viinaa.
Tiedän Suomesta vaikka mitä.

Etsin jotain kevyttä kesälukemista ja koska perinteinen hömppä saa minut kiemurtelemaan myötähäpeästä, päätin siirtyä huumorin pariin Liken pokkarin muodossa. Erlend Loen tunnetuin teos taitaa olla Supernaiivi, jota en ole lukenut, mutta jota on ainakin muutamassa arviossa kehuttu hulvattoman hauskaksi. Päätin kuitenkin aloittaa lukemalla muutamia tosiasioita Suomesta, koska tyypillisenä suomalaisena minulla on tietenkin sairaalloinen kiinnostus sitä kohtaan, mitä muut ajattelevat meistä. :D

Huomio 1: Tätä kirjaa ei pitäisi lukea hiljaa itsekseen. Tätä pitäisi lukea ääneen, mieluiten tylsällä automatkalla väsyneen hilpeässä mielentilassa olevassa porukassa. Tai vähintäänkin kuunnella äänikirjana.

Huomio 2: Suomalaisiin ihmisiin ja kulttuuriin kohdistuvista stereotypioista saa kyllä huumoria irti. Ehkä vähän kulunutta huumoria, mutta huumoria kuitenkin.

Tosiasioita Suomesta -romaanin päähenkilö on oslolainen esitteiden kirjoittaja, joka saa Suomen suurlähetystöltä toimeksiannon laatia kuukaudessa norjalaisia matkailijoita Suomeen houkutteleva esite. Päähenkilömme ei tietenkään tiedä Suomesta juuri mitään muuta kuin ne pakolliset stereotypiat, mutta se ei estä häntä tavoittelemasta kunnianhimoista päämäärää, eli esitettä josta lukija ei koskaan saa tarpeekseen, johon hän voi uppoutua yhä syvemmälle ja syvemmälle, johon hän voi asettua elämään ja joka tekee Suomen hänen silmissään vastustamattomaksi, haluan tehdä lukijan hulluksi halusta matkustaa Suomeen, [...] haluan että Suomesta tulee hänelle päähänpinttymä ja että se alkaa vaivata häntä niin, ettei hän saa rauhaa ennen kuin matkustaa sinne tai hakee itselleen ammattiapua, vasta silloin olen onnistunut, silloin, en yhtään aiemmin.

Ja kuten yllä olevasta sitaatista voi jo päätellä, Loen kirjoitustyyli on vähintäänkin, hmm... virtaavaa. Kirjassa on usean sivun pituisia tajunnanvirtalauseita, joissa on vain pilkkuja pilkkujen perään ja joissa hypellään assosiaatioiden ja kummallisten päähänpistojen kautta ajatuksesta toiseen. Eräskin vajaan kahden sivun pituinen lause alkaa huomautuksella siitä, että Suomessa käytetään suhteessa eniten valtion rahaa taiteen ja kulttuurin rahoittamiseen, jatkuu Mika Häkkiseen, Aalto-maljakkoon ja Marimekkoon ja siirtyy sitten täysin luontevasti pohtimaan Talibanin Afganistanissa räjäyttämiä Buddha-patsaita. Kertojan sekava ajatuksenjuoksu ja oudot pakkomielteet saivat ainakin minut välillä kyseenalaistamaan tyypin mielenterveyden, mutta sillä nyt ei ollut suurta merkitystä, koska kyseessä oli kuitenkin satiiri. ;)

Vaikka tajunnanvirta kirjaimellisesti virtaa kuin vesi, kirjan päähenkilö paradoksaalisesti kammoaa virtaavaa vettä ylitse kaiken. Vesi kun edustaa muutosta ja muutos on tuhoava voima. Mukavuudenhaluinen mies ei juuri pahemmin elämästä stressaa, mutta pelkkä veden ajatteleminen saa hänet epätoivon valtaan.

Sain mitä tilasin: kevyttä, vähän pöhköä huumoria. Miinusta tulee hengästyttävän pitkistä lauseista, mutta kuten sanoin, ääneen luettuna tai kuultuna nekin olisivat toimineet paremmin. Tosiasioita Suomesta ovat lukeneet myös ainakin Marja ja Kirsi-Maria.

Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta. Like. 2003. 251 sivua.
Norjankielinen alkuteos: Fakta om Finland
Suomentaja: Outi Menna

Linkit:
Like: Tosiasioita Suomesta
HS kirjat: "Me pölhöt naapurin silmin"
Unikankare: "Erlend Loe tekee Suomesta huumoria"
Wikipedia: Erlend Loe

Sheri S. Tepper: Portti naisten maahan

2011-07-13T12:51:00.000+03:00

Kansi: Piotr Tomaszewski

- Tiedän että olet utelias. Mutta hyviin tapoihin ei kuulu keskustella isistä. Sillä ei ole merkitystä Naisten maassa. Tiedäthän sinä sen. Me emme kysele. Jo kauan, kauan sitten päätettiin, että kaikki täällä tulevat toimeen paremmin, jos asiasta ei puhuta.

Blogihiljaisuus on venynyt useampaan päivään. Täällä on hoidettu sairasta kissaa (joka on nyt paranemaan päin!) ja vietetty aikaa lomailevan puolison kanssa omien töiden ohella (heinäkuu + töiden teko kotitoimistossa + kotona lomaansa viettävä puoliso -> kummasti laskeva työmotivaatio).

Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -romaaniin taisin törmätä alun perin Charlotte Perkins Gilmanin Herlandin yhteydessä. Jossain vaiheessa luin Johanna Sinisalon kirjoittaman arvostelun Aikakone-lehteen ja kirja kiinnosti vielä vähän enemmän. Lopulta nappasin sen mukaani kirjaston hyllystä, johon oli sattumalta laitettu tyrkylle utopia/dystopiakirjallisuutta.

Portti naisten maahan on tulevaisuuteen sijoittuva utopistinen romaani. Maailma on lähes tuhoutunut jonkinlaisessa ydinräjähdyksessä, joka on jättänyt jälkeensä suuria, autioita tuhoalueita. Näiden alueiden väliin on perustettu Naisten maana tunnettu pirstaleinen yhteiskunta, joka koostuu useista muureilla ympäröidyistä kaupungeista. Samalla ihmiskunta on palannut aikaan ennen teollistumista. Monet eläinlajit ovat kuolleet, sähköä saadaan vain rajoitetusti ja lääketiede perustuu yrttien tuntemukseen. Naiset ja pikkulapset asustavat kaupungeissa ja vastaavat maanviljelystä, koulutuksesta ja terveydenhuollosta. Kaikki 5-vuotiaat poikalapset lähetetään muurien ulkopuolella sijaitseviin varuskuntiin, joissa pojat kasvavat miehiksi. 15-vuotiaana pojat saavat itse päättää jäävätkö he varuskuntaan puolustamaan kaupunkia mahdollisia hyökkäyksiä vastaan ja palaavatko Naisten maan portista kaupunkiin naisten palvelusmiehiksi. Palaamista pidetään varuskunnassa kuitenkin häpeänä, ja palvelusmiehet ovat pelkureita ja pettureita sotureiden silmissä.

Varuskunnan miesten ja Naisten maan naisten välillä on hyvin vähän kanssakäymistä, mutta kerran vuodessa järjestettävissä karnevaaleissa soturit pääsevät tapaamaan kaupungin naisia suvunjatkamisen merkeissä. Naisten maan neuvosto säätelee myös tätä hyvin tarkkaan.

Tepperin jakaantunut yhteiskunta perustuu jyrkästi sukupuolten väliseen jakoon. Varuskunnan soturien elämän tarkoitus on suojella naisia, mutta jäin miettimään, että mitä vastaan he romaanissa loppujen lopuksi oikein puolustautuvat, kun vihollisia ei juuri ole? Varuskunta tuntuukin tarpeettomalta, romaanin miesten keksimällä keksityltä paikalta. Samalla Tepper varmaankin yrittää korostaa armeijan turhuutta ja sodan mielettömyyttä.

Miehet on myös jaettu melko kärjistetysti 'hyviin' ja 'pahoihin' - eli sotureihin ja Naisten maahan palaaviin palvelusmiehiin. Soturit halveksivat näitä "feminiinisiä" pettureita, mutta Naisten maassa suurin osa naisista suhtautuu palvelusmiehiin ystävällisesti. Silti myös heitä pidetään toisen luokan kansalaisina, eräänlaisina orjina, joiden tehtävänä on palvella ja totella naisia. Miehille ei siis tässä yhteiskunnassa anneta kovin positiivisia roolivaihtoehtoja.

Romaanin tarinan rinnalla kulki kreikkalaiseen mytologiaan perustuva näytelmä Ifigeneiasta, joka oli Troijan Helenan ja Theseuksen tytär. Naisten maan asukkaat pitävät näytelmää eräänlaisena kansalliseepoksena, ja näytelmän harjoitukset ja vuorosanojen opettelu toimivat taustana varsinaiselle juonelle. Nämä osiot romaanista menivät kuitenkin minulta vähän ohi. Jotain symbolista yhtymäkohtaa Ifigeneian uhraamisella ja romaanin feministisellä yhteiskunnalla tietenkin oli, mutta nämä osiot vaikuttivat silti jotenkin irrallisilta muun tarinan sisällä.

Kokonaisuutena romaani herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta sen kuvaama maailma oli hyvin kärjistetty ja stereotyyppiseen sukupuolieroon perustuva - sinällään mielenkiintoinen visio, mutta kovin mustavalkoinen. Toisaalta kirja herätti mielenkiintoisia kysymyksiä mm. biologisen vanhemmuuden merkityksestä ja siitä, kuinka paljon omilla valinnoilla voi vaikuttaa elämäänsä ja kuinka suuri osa on perimän ja kulttuurin määräämää. Vaikka juoni tuntui junnaavan välillä paikoillaan, kirjan loppupuolen odottamattomat käänteet tulivat positiivisena yllätyksenä.

Sheri S. Tepper: Portti naisten maahan. Karisto. 1990. 336 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: A Gate to Women's Country
Suomentaja: Jukka Jääskeläinen

Linkit:
Aikakone: Portti naisten maahan
Kirjavinkit: Portti naisten maahan
Wikipedia: Sheri S. Tepper

Chris Cleave: Little Been tarina

2011-07-08T13:54:00.006+03:00

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kuvitelkaapa, miten rasittavaa olisi kertoa tämä tarina kotikylän tytöille. Siinä onkin todellinen syy siihen, miksi kukaan ei kerro meille afrikkalaisille mitään. Ei se johdu siitä, että meidän mantereemme haluttaisiin pitää pimennossa. Kenelläkään ei vain ole aikaa istuutua selittämään meille juurta jaksain ensimmäistä maailmaa. Tai ehkä te haluaisitte selittää, mutta ette osaa. Teidän kulttuurinne on pitkälle kehittynyt - kuin tietokone tai lääke, jota otatte päänsärkyyn. Osaatte käyttää sitä, mutta ette selittää, miten se toimii. Ette ainakaan tytöille, jotka pinoavat polttopuunsa talon seinustalle.

Uskallan täten julistaa Chris Cleaven Little Been tarinan yhdeksi tämän vuoden kirjallisiksi kohokohdiksi - jo näin vuoden puolivälin tienoilla. :)

Tätä on ihasteltu, ihmetelty, ylistetty ja analysoitu jo monessa blogissa. Kirja lumosi Susan, Booksy haluaisi luetuttaa sen mahdollisimman monella, Jenni luki sen päivässä ja Katja/Lumiomena viidessä tunnissa, anni.m ei myöskään voinut päästää sitä käsistään, Karoliina tunnustaa rakastuneensa mustasukkaisesti Cleaveen, kun taas Miia oli hieman pettynyt. Romaania on siis luettu ahkerasti ja siitä on kirjoitettu paljon - eikä syyttä.

Kannen liepeessä pyydetään lukijaa olemaan paljastamatta juonesta liikaa, koska se täytyy kokea itse. Siinä olen samaa mieltä, että suuri osa romaanin hienoudesta piilee kirjailijan taidossa paljastaa asiat kutkuttavan hitaasti. Jännitys säilyy yllä ja kirjaa on ihan oikeasti vaikea laskea käsistään. Ja sen lisäksi, että juoni on hyvä, myös romaanin kieli on värikästä, vivahteikasta ja kaunista. Vaikka luin tarinaa malttamattomana eteenpäin, täytyi välillä pysähtyä ja lukea uudestaan lauseita ja kappaleita, koska muutamalla sanalla oli onnistuttu sanomaan niin paljon. Ja miten näinkin kauniilla, hauskalla ja samalla surumielisellä kielikuvalla voidaan kuvailla länsimaiden ja kehitysmaiden välistä pohjatonta kuilua:

Mitä seikkailu on? Se riippuu lähtökohdista. Teidän maassanne pikkutytöt piiloutuvat pesukoneen ja jääkaapin väliseen koloon ja kuvittelevat olevansa viidakossa vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskellä. Minä ja siskoni piilouduimme viidakossa johonkin koloon vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskelle ja kuvittelimme, että meillä oli pesukone ja jääkaappi. Te elätte koneiden maailmassa ja unelmoitte sykkiväsydämisistä olennoista. Me unelmoimme koneista, koska näemme, mihin sykkivät sydämet ovat meidät johtaneet.

En nyt kirjoita romaanin juonesta ja tyylistä enempää, koska ylisanojen keksiminen tuottaa päänvaivaa ja muut ovat sanoneet kaiken jo aiemmin paljon hienommin. :) Mutta jäin kirjan lukemisen jälkeen miettimään vielä sen alussa olevaa sitaattia:

Britannia on ylpeä perinteestään tarjota turhasatama [sic] ihmisille, jotka pakenevat vainoa ja selkkauksia.
Ote julkaisusta Life in the United Kingdom: A Journey to Citizenship (Englannin sisäasiainministeriö 2005)

Kun avaa kirjan ja näkee lainauksen, sen sisältämä kirjoitusvirhe vaikuttaa harmittomalta ja humoristiselta lipsahdukselta, mutta viimeistään kirjan lukemisen jälkeen lainaus alkaa kuulostaa melko karulta. Minua kiinnosti myös alkuperäisen romaanin englanninkielinen lause ja onginkin sen käsiini:
Britain is proud of its tradition of providing a safe haven for people fleeting [sic] persecution and conflict.

Ensi näkemältä käännösratkaisu on ainakin sikäli mielenkiintoinen, että suomentaja on siirtänyt kirjoitusvirheen eri sanaan kuin missä se on alkuperäisessä englanninkielisessä tekstissä. Mutta suomennos on itse asiassa jopa onnistuneempi kirjoitusvirheen suhteen, koska turhasatama - vain yhden kirjaimen virheellä varustettuna - kertoo jo paljon. Mutta mikä sitten on englanninkielisen lauseen fleeting? Sen pitäisi tietenkin olla oikeinkirjoitettuna fleeing (flee = 'paeta'). Fleeting taas on minulle tuttu pelkästään adjektiivina (= 'ohikiitävä, hetkellinen', esim. fleeting moment = 'ohikiitävä hetki'). Verbinä harvemmin käytetty fleet taas tarkoittaa joko nopeasti liikkumista tai häviämistä, katoamista. Molemmista merkityksistä tulee toki mielenkiintoisia assosiaatioita englanninkieliseen lauseeseen, mutta suomennos on silti tässä minusta erityisen onnistunut.

Chris Cleave itse on sanonut, että sitaatin päätarkoituksena on toimia esimerkkinä siitä, kuinka huonosti Britannia todella on varautunut ottamaan vastaan maahanmuuttajia ja sopeuttamaan heitä brittiläiseen yhteiskuntaan. Life in the United Kingdom, josta sitaatti on peräisin, on eräänlainen oppikirja, joka jokaisen Britannian kansalaisuutta hakevan maahanmuuttajan täytyy tenttiä. Kirja sisältää tietoa mm. maan historiasta, kulttuurista ja tavoista, mutta Cleaven mukaan se on täynnä epätarkkuuksia ja virheitä. Cleave sanookin: My belief is that if a refugee is prepared to walk away from a regime that has imprisoned and tortured her, flee to the UK, apply for asylum, and commit to memory the contents of the text book we make compulsory for her, then for our part we should at least be prepared to have that text book professionally copy-edited. Voisiko sen enää painokkaammin esittää?

Ja lopuksi kehotan, ei vaan käsken kaikkia lukemaan tämän kirjan! :)

Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus. 2011. 369 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Other Hand
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Linkit:
ChrisCleave.com
Gummerus: Little Been tarina
Gummerus: Chris Cleave
Kirjavinkit: Little Been tarina

Top-10 kirjat

2011-07-06T20:22:00.001+03:00

Sain Anna Elinalta haasteen listata top-10 kirjaani. Kiitos! :) Blogeissa on jo esitelty toinen toistaan hienompia listoja, mutta kymmenen suosikkikirjan valinta on kirjaimellisesti haaste! Olen jo aiemmin listannut kaikkien aikojen top-kymppini ja se lista taitaa pysyä samanlaisena, mutta tässä tulee viimeaikaiset ja tämänhetkiset parhaudet, satunnaisessa järjestyksessä:

1. Emma Donoghue: Room
2. Tuuve Aro: Karmiina
3. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
4. Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
5. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
6. Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon
7. Chris Cleave: Little Been tarina
8. Marjane Satrapi: Persepolis
9. Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä
10. Alaa al-Aswani: Yacoubian talon tarinat

Näitä kaikkia uskaltaisin suositella varauksetta kaikille, jotka eivät ole niitä vielä lukeneet!

Ja koska blogeissa kierrellyt haaste koski ilmeisesti alun perin top-10 kosmetiikkatuotteita, niin kerrotaan tässä sitten vielä, että ehdottomat luottotuotteeni ovat Dermosilin kosteusvoiteet ja puhdistusaineet, Adidaksen Floral Dream -hajuvesi sekä Body Shopin Body Butterit. :)

Siirrän haastavan haasteen eteenpäin ja haastan nämä viisi bloggaria listaamaan omat top-10 kirjansa (ja miksei myös mainostamaan samalla kosmeettisia suosikkejaan) ;)
Katja/Lumiomena
Kirppu
Kuutar
K-blogin Jenni
Booksy

Michael Cunningham: By Nightfall

2011-07-04T22:01:00.000+03:00

Mizzy is becoming - Peter's not stupid, he's crazy but he's not stupid - his favorite work of art, a performance piece if you will, and Peter wants to collect him, he wants to be his master and his confidant [...] Peter doesn't want him to die (he really and truly doesn't), but he wants to curate Mizzy, he wants to be his only... his only. That will do, really.

The basic setting and general description of Michael Cunningham's new novel didn't sound like something I could relate to personally: the book tells about Peter and Rebecca Harris, a middle-aged couple living in relative comfort and luxury in Manhattan, NY. Modern urbanites, busy in a hectic metropolis. Both work in the art world: Peter owns an art gallery and Rebecca is a magazine editor. Their everyday life is interrupted by the visit of Rebecca's younger brother, Ethan (or "Mizzy"), who is an impulsive, unruly, dreamy 23-year-old, interesting in "doing something in the arts". Mizzy becomes a kind of strange third wheel in Peter and Rebecca's marriage and forces especially Peter to re-examine his life, his career, his sexuality and his personal identity.

The novel offers a portrayal of a specific way of life, a contemporary American character type: wealthy urbanites living in a loft in SoHo, getting Starbucks lattes to go when rushing off to work in the mornings, meeting up-and-coming artists and eccentric art collectors, debating on where to out in the evening... The Washington Post describes the novel as "horny" and "rather witty and a little outrageous" and in The New York Times, Jeanette Winterson praises Cunningham's language, dialogue and pace. In my opinion, the language of the novel is very modern and chic in a casual kind of way, but I have to admit that some of the vocabulary and especially the American colloquialisms had me jumping up to find a dictionary pretty often:

He lives in a goddamned loft in SoHo (how eighties is that?), he has employees, and up ahead, mere blocks away, there are gaggles of young headbangers who live in walk-ups, who are buying beer with their actual last dimes. Do you imagine, Peter, that our Carpe Diem boots would look any less deluded to them than that guy's Tony Lamas do to you? There's a comeuppance for everyone, wherever you are, and the farther you go from your own fiefdom, the more ludicrous are our haircut, your clothes, your opinions, your life.

Maybe the language and vocabulary of the novel was too foreign for me, or maybe I just couldn't get excited or interested about the characters who seemed to live in a world and think in ways that are completely different from me. Either way, I didn't get much out of this novel. I don't think it's a masterpiece, like The Hours, I couldn't sympathise with the characters as much as in A Home at the End of the World, and Specimen Days provided more surprises in terms of the plot. So this was a bit of a disappointment for me.

...and in Finnish: Romaani ilmestyy Gummeruksen kustantamana suomeksi syyskuussa 2011 nimellä Illan tullen. Luen luultavasti myös suomennoksen ihan vain mielenkiinnosta erityisesti koska haluan tietää, kuinka suuri osa kirjan vaikutuksesta todella meni minulta ohi sen hankalan kielen takia. Kääntäjä Laura Jänisniemellä on varmasti ollut melkoinen urakka romaanin tyylin välittämisessä suomen kielelle.

Links:
MichaelCunningham.com
The Washington Post: By Nightfall
The New York Times: "Sibling Rivalry"

Touko- ja kesäkuun luetut

2011-07-01T13:14:00.005+03:00

Minäkin päätin aloittaa monessa blogissa käyttöön otetun tavan koota aina kuukausittain luetut kirjat yhteen postaukseen. Touko- ja kesäkuun kirjat tulevat nyt tässä samalla. Toukokuussa luin jostain syystä poikkeuksellisen paljon - ainakin suhteessa normaaliin lukutahtiini, joka on n. kirja per viikko. Viime aikoina olen myös onnistunut omasta mielestäni löytämään yllättävän hyviä kirjoja. ;) Toivottavasti trendi jatkuu...

Toukokuun luetut:

romaanit:
Leonie Swann: Murha laitumella
Helen Moster: Hylky
Iida Rauma: Katoamisten kirja
Emma Donoghue: Room
Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

novellikokoelmat:
Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

sekä piristysruiskeena sarjakuva:
Anni Nykänen: Mummo

Toukokuun parhaita ei ole yksi vaan kolme, koska en osaa valita. :) Katoamisten kirja, Room ja Sydänvarjo olivat kaikki omalla tavallaan vaikuttavia lukukokemuksia. Apatosauruksen maa ja Hyvästi tytöt sen sijaan tuottivat pettymyksen. Toukokuu oli näköjään Riku Korhosta lukuun ottamatta naiskirjailijoille pyhitetty kuukausi. Kesäkuussa luinkin sitten pelkästään mieskirjailijoita (en siis tarkoituksellisesti, huomasin tämän vain juuri!).

Kesäkuun luetut:

romaanit:
Abraham Verghese: Cutting for Stone
Dan Rhodes: Timoleon Vieta palaa kotiin
Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä
Michael Cunningham: By Nightfall
Chris Cleave: Little Been tarina

Kesäkuu oli myös hyvien kirjojen kuukausi. Little Been tarina nousi kuitenkin ylitse muiden, mutta Cutting for Stone ja Talo moskeijan vieressä olivat molemmat erittäin hyviä.

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä

2011-06-30T22:22:00.004+03:00

Maan kasvot ovat muuttuneet. Hän huomasi sen yhä selvemmin aina junalla matkustaessaan. Etelän ihmiset olivat vapaampia ja aivan erilaisia kuin Senedžanin asukkaat. Junassa näki naisia ilman huivia ja joskus jopa käsivarret paljaina. Naisia joilla oli hattu, joilla oli laukku, jotka nauroivat, jotka tupakoivat. Agha Džan tiesi, että kaikkien muutosten takana oli šaahi. Šaahi, joka oli amerikkalaisten renki. Amerikka pyrki kaivamaan pohjaa maan uskonnolta, eikä kukaan voinut sille mitään.

Alif lam mim. Näillä kolmella sanalla alkaa romaanin ensimmäinen luku. Sanat ovat arabialaisten aakkosten kirjainten nimiä, esim. alif on aakkosten ensimmäinen kirjain. Suomeksi vastaava alku romaanille olisi siis aa äl äm. Mutta suomalaisten aakkosten nimet eivät tietenkään kuulosta puoliksikaan niin runollisille ja eksoottisille kuin arabialaisten!

No, yritän nyt välttää idän eksotiikkaa ja mystiikkaa ihannoivaa orientalismia, vaikka tekisikin mieli kuvailla kirjaa raikkaan värikkääksi tai kiehtovan erilaiseksi tai sanoa, että se tarjoaa uuden näkökulman islaminuskoon sisältäpäin. Näitäkin se on ja tämänkin se tekee, mutta samalla yritin lukea kirjaa kriittisesti siitä näkökulmasta, että ensinnäkin sen on kirjoittanut Hollannissa asuva ja hollanniksi kirjoittava Iranin pakolainen ja toisekseen sitä lukee länsimaisesta kulttuurista ja arvomaailmasta peräisin oleva lukija (vaikka allekirjoittanut onkin asunut suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan muslimimaissa). Eli puolueeton näkökulma on täysin mahdoton. :)

Joka tapauksessa uskontoa ja tänä päivänä erityisesti islaminuskoa ja Lähi-idän kulttuuria käsittelevät romaanit tuntuvat olevan pakostakin jollain tavalla poliittisesti arkaluontoisia, puolueellisia tai kantaaottavia. Talo moskeijan vieressä ei ole poikkeus, mutta mistään saarnaavasta poliittisesta pamfletista ei tosiaankaan ole kyse. Siinä mielessä kirja oli positiivinen yllätys. Vaikka en tuntenut Iranin historian vaiheita etukäteen, ne kävivät lukiessa melko pian selviksi. Ja vaikka uskonto on pakostakin ollut yksi päätekijä Iranin (ja Irakin ja Amerikan) historiassa, kirjassa onnistuttiin kritisoimaan uskonnollisia johtajia ja uskontoon perustuvaa lakia kritisoimatta itse uskontoa. Viesti oli siis se, että islam itsessään ei ole ongelma vaan ihmiset, jotka käyttävät sitä väärin aseena muita vastaan. Tällaisen viestin olisi hyvä päästä laajemmankin yleisön tietoisuuteen...

Romaanin päähenkilö on Agha Džan, sympaattinen ja elämää pohdiskeleva mattokauppias, joka asuu moskeijan vieressä olevassa talossa. Hänen vaimonsa on Fagri Sadat, käytännöllinen ja järkevä perheenäiti. Talossa asuu myös Alsaberi, moskeijan imaami, ja tämän vaimo, Zinat, jolla on uskomaton tarinankerrontataito. Perheeseen kuuluu myös mm. sokea Muezzin, moskeijan rukouskutsun huutaja, joka tunnistaa kaikki perheen ja suvun jäsenet vain kuulemiensa askelten perusteella.

Tahatonta komiikkaa asetelmaan tuovat suvun ihanat isoäidit, Golebeh ja Golbanu, jotka kulkevat aina yhdessä, siivoavat, laittavat ruokaa ja palvelevat imaamia, salaisena toiveenaan päästä pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan ennen kuolemaansa. Kylässä juoksentelee myös virallinen naispuolinen kylähullu, Qodsi, joka tietää kaikki juorut, mutta suostuu puhumaan vain salaperäisten vertausten kautta. Ja onhan siellä myös Seddiq, Alsaberin tytär, joka naitetaan nuorelle ja kunnianhimoiselle imaamille, Galgalille, joka ei ole sitä miltä näyttää.

Uskonto on läsnä kaikkialla kirjassa. Tai ei vain läsnä, vaan osa jokapäiväistä elämää yhtä luonnollisena osana kuin työssäkäynti, syöminen tai nukkuminen. Aamurukoukseen herääminen ennen auringonnousua on velvollisuus, vaikka joskus aamu-unisia vielä nukuttaa. Imaamin tehtävä ei ole huolehtia vain yhteisönsä uskonnollisesta kasvatuksesta ja pitää perjantaisaarnoja moskeijassa vaan myös toimia asukkaiden uskottuna, psykologina, sosiaalityöntekijänä ja poliisina.

Kun vapaamielinen, Amerikka-myönteinen šaahi astuu valtaan, koko maata ja myös romaanin kaupunkia ravistelevat muutokset:

Kaupunki oli ikään kuin jakautunut kahtia: toisella puolella olivat perinteitä kunnioittavat ihmiset, vanhat rakennukset ja basaari, ja vastapuolella uudet johtajat, uudet poliisimiehet, modernit rakennukset, teatterit ja elokuvayleisö. Ennen hän [Agha Džan] oli pystynyt järjestämään kaiken kättään heilauttamalla, nykyään hän ei saanut edes rikkinäistä lamppua korjatuksi.

Romaanissa on paljon vastakkainasettelua, kun maa jakautuu kahtia. Samaa aikakautta - tosin eri näkökulmasta - kuvaa Marjane Satrapi Persepolis -sarjakuvissaan. Uskonnolliset ajatollahit suunnittelevat vallankumousta maallista šaahia vastaan, liberalismi yrittää korvata konservatiivisuuden, nuori Amerikka ja sen populaarikulttuurin ilmiöt syrjäyttävät muinaisen Persian ikivanhat kulttuuriset perinteet. Erimielisyyksiä ja katkeruutta tietenkin syntyy. Mutta vaikka kirjan maailma on jakautunut, se ei ole mustavalkoinen. Kirjailijalta tuntuu riittävän ymmärrystä ja sympatiaa kummallekin puolelle. Asiat eivät aina ole niin vakavia, etteikö kompromisseille ja huumorille olisi sijaa. Tämän osoittaa vaikkapa romaanin loistava kohtaus, jossa Amerikka-vastainen ja TV-skeptinen imaami pääsee katsomaan kuulentoa:

Kun imaami ja Agha Džan istuutuivat, hän [Šahbal] avasi television ja sammutti valot. Hän väänsi äänen hieman hiljemmalle ja piti lyhyen johdannon: "Se mitä kohta näemme, tapahtuu juuri tällä hetkellä avaruudessa. Apollo 11 lähestyy kohta kuuta ja laskeutuu sitten. Ainutlaatuinen hetki. Katsokaa, tuossa se on. Voi hyvä Jumala!"

Imaami ja Agha Džan kumartuivat eteenpäin ja katsoivat Apolloa, joka yritti juuri laskeutua. Tuli syvä hiljaisuus.

Romaanin ovat lukeneet myös Norkku sekä Mari A., joka on nimennyt tämän yhdeksi tämän vuoden parhaista kirjoistaan!

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä. Bazar. 2011.

Hollanninkielinen alkuteos: Het huis van de moskee

Suomentaja: Sanna van Leeuwen

Linkit:

Bazar: Talo moskeijan vieressä

Bazar: Kader Abdolah

Ilkka: "Kiehtova sukusaaga kuohuvasta Iranista"

Dan Rhodes: Timoleon Vieta palaa kotiin

2011-06-29T20:32:00.002+03:00

Timoleon Vieta kuului koiraroduista hienoimpaan. Se oli sekarotuinen.
[...]
Siinä oli vielä muutakin merkillepantavaa - jotakin, jonka vuoksi se oli erityisen epätavallinen ja erosi jopa muista vahingossa hyvään kotiin törmänneistä kulkukoirista. Sillä vaikka Timoleon Vieta oli kulkukoira, sen silmät olivat kauniit kuin pikkutytöllä.

Jostain syystä haluan armeliaasti antaa aina vaan Dan Rhodesille uuden mahdollisuuden. Mikähän ilmiö sekin on, että joskus fiksoituu johonkin kirjailijaan ja saa päähänsä - vaikkapa vain yhden teoksen perusteella - että hän on ainutlaatuisen loistava nero. Huolimatta siitä, että muut hänen teoksensa ovat lähinnä hämmentäviä tai ihan vaan ok, jostain syystä sitä ainakin haluaisi pitää hänestä ja kehua hänen tuotantoaan. Outoa...

Kulta oli minulle SE Rhodesin teos, joka sai jonkin naksahtamaan päässäni ja hullaantumaan kirjailijan tyylistä. Antropologia ja sata muuta tarinaa hämmensi, mutta viihdytti sopivasti. Pieni valkoinen autokin piristi, mutta ei vakuuttanut. Ja Timoleon Vietan luettuani olen vihdoin valmis myöntämään, että ei taida Rhodes kuulua sittenkään suosikkeihini, vaikka näköjään olen uskollisesti lukenut yhtä lukuun ottamatta kaikki kirjailijan ilmestyneet teokset. Pienet epäonnistumiset toki suosikkikirjailijoillemme sallittakoon, mutta kolme epäonnistumista ja yksi täysosuma alkaa olla jo huolestuttava suhdeluku...

Timoleon Vieta palaa kotiin on eräänlainen modernisoitu ja wannabe-humoristinen Lassie-tarina. Cockroft, unohdettu ikääntyvä englantilainen homosäveltäjä elelee yksin italialaisessa villassa. Tai ei aivan yksin, koska seuranaan hänellä on sentään Timoleon Vieta, sekarotuinen ja uskollinen koira, jolla on hämmästyttävän kauniit silmät. Cockroftin luona vierailee myös sekalainen joukko miehiä, joita hän kestitsee mielellään ja unelmoi samalla salaa ikuisesta rakkaudesta.

Kun paikalle ilmaantuu Bosnialaiseksi kutsuttu mies (joka ei ole Bosniaa nähnytkään), Timoleon Vieta jää kakkoseksi ja hylätään Rooman kaduille. Koira lähtee kuitenkin kulkemaan kotia kohti ja kohtaa tietenkin matkallaan mitä erikoisempia ihmisiä, Kiinaan erikoistuneesta professorista (jolla on maailman parhaimman yleissivistyksen omaava tytär) sokeaan Auroraan, jonka kohtalona on olla toisena osapuolena maailman vanhimmassa tarinassa: siinä, jossa kiltti tyttö rakastuu kylän pahimpaan renttuun.

Kirja on itse asiassa vähän kuin novellikokoelma, joka koostuu Timoleon Vietan matkalla kohtaamien ihmisten tarinoista. Kaikkia novelleja kuitenkin yhdistää koira - joskus tarinan pääosassa, toisinaan vain häivähdyksenä taustalla, valokuvaan eksyneenä tai ikkunassa vilahtaneena varjona. Punaisena lankana toimii Timoleon Vietan kotimatka ja Cockroftin päämäärättömien edesottamuksien lempeän ironinen kuvaus.

Vaikka perusidea oli hyvä, romaani jätti kuitenkin kylmäksi. Kenenkään henkilön tarinaan ei syvennytty muutamaa sivua pidempään, joten kaikki tarinat olivat kuin ohikiitäviä hetkiä satunnaisten ihmisten elämistä. Henkilöt jäivät vieraiksi: Cockroftin ja Bosnialaisen ongelmista en olisi voinut vähemmän välittää, koska molemmat olivat niin epämiellyttäviä ja luotaantyöntäviä hahmoja. Loppuratkaisusta en pitänyt ollenkaan; aavistin sen jo etukäteen ja teki mieli vain sulkea kirja saman tien.

Dan Rhodes: Timoleon Vieta palaa kotiin. Sammakko. 2007.
Englanninkielinen alkuteos: Timoleon Vieta Come Home
Suomentajat: Seppo Lahtinen & Katja Rosvall

Linkit:
Sammakko: Dan Rhodes
KSML: Timoleon Vieta palaa kotiin
Wikipedia: Timoleon Vieta palaa kotiin

Abraham Verghese: Cutting for Stone

2011-06-23T21:55:00.007+03:00


Cover: John Gall, Gavin Hellier

What I owe Shiva most is this: to tell the story. It is one my mother, Sister Mary Joseph Praise, did not reveal and my fearless father, Thomas Stone, ran from, and which I had to piece together. Only the telling can heal the rift that separates my brother and me. Yes, I have infinite faith in the craft of surgery, but no surgeon can heal the kind of wound that divides two brothers. Where silk and steel fail, story must succeed.

The main reason why I wanted to read this book was that it kept on popping up everywhere when I was browsing the internet looking for reviews and material on Arundhati Roy's The God of Small Things (a big favourite of mine). The two novels were often described as similar, although their settings sounded completely different: Roy's book takes place mainly in India and tells about the life of a family with a pickle factory in Kerala. Abraham Verghese's novel is set (mostly) in Ethiopia and describes characters working in a local mission hospital.

But there are major similarities. The main characters of both novels are twins - and twins with a special, telepathic connection too. In Cutting for Stone, the entire hospital community is shocked and surprised when one of their nurses, a devout and virginal nun, Sister Mary Joseph Praise, gives birth to twin boys who are conjoined at the head by a thin cord of flesh. The alleged father, Sister Mary's colleague and brilliant surgeon, Thomas Stone, disappears soon after the birth and the boys' origin remains a mystery. The twins, Marion and Shiva Praise, are brought up at the hospital. As they grow up and try to cope with teenage problems, the nation itself is experiencing its own growing pains in the form of the cruel Emperor Haile Selassie I, not to mention corrupt politicians and opposing revolutionaries.

This may sound like a strange comparison, but Cutting for Stone feels, to me, like a very Indian novel. This is probably just because I couldn't help comparing it to Salman Rushdie's Midnight's Children, which also has a pair of boys growing up in a nation in turmoil. Actually, Verghese himself was born in Ethiopia, but his parents are from Kerala, India. The twins in Cutting for Stone are also half-Indian, because their mother, Sister Mary, is an Indian immigrant to Ethiopia. So the novel is autobiographical and one of the twins also later immigrates to America to work as a doctor, just like Verghese himself did.

The novel contains an interesting mixture of nationalities and identities, migrations and immigrations across the globe, from Asia to Africa to America. All of the main characters in the novel - and many others - live in some sort of exile from their home country or place of birth. Marion, the narrator of the story, is an example of a person who has no home in this world, who does not feel like they fully belong into any country or continent. This homelessness also creates restlessness, the need to be on the move. But even if you don't have a home, you can still feel homesick as you long for people, not places. Although he was born and raised in Ethiopia, Marion is treated like an outsider:

Despite being born in the same compound as Genet, despite speaking Amharic like a native, and going to medical school with him, to Solomon I was a ferengi - a foreigner.

Another novel that Cutting for Stone reminds me of is John Irving's The Cider House Rules. Again, the setting is completely different, but - as this novel shows - geography is irrelevant in terms of medicine: people get sick and doctors are needed everywhere. The Cider House Rules also tells about a boy with a mysterious birth-story, growing up at a clinic and becoming passionate about medicine at a young age. Both novels also include detailed descriptions of medical conditions, symptoms and treatments, surgical procedures and hospital work. You can see that Verghese, who is also a Professor of Medicine, knows what he is talking about when he describes heart surgery in detail from the very first cut to the last stitch, or the importance of Gray's Anatomy (the book, not the TV series!) ;), or the atmosphere in a delivery room!

Cutting for Stone is an impressive novel, beautiful and sad at the same time in a way that only great novels can be. The first few chapters of the book are so full of suspense and action, that you get sucked into the story right from the start and it's difficult to stop turning the pages. The novel is about the age-old problem of creating an identity and finding a home, but it is also about fixing holes, as Marion says in the beginning. Not only surgical holes, but also wounds that divide families, couples and twins - and even nations.

But... here be minor spoilers: For the last 100 - 150 pages I felt like I was reading a completely different novel! The style seemed to suddenly change (for the worse!) and the events that took place were straight from a romance novel or soap opera. I couldn't understand Marion's uncompromising hate and how he was so cruel and unforgiving towards certain other characters. The dialogue also seemed to deteriorate as the characters became more and more shallow. Still, I have to admit that the actual ending was still a shock.

...and in Finnish: Harmi, että tätä ei ole suomennettu (ainakaan vielä...). Kirja on voittanut useita palkintoja ja olisi ehdottomasti laajemmankin lukijakunnan arvoinen. :) Suosittelen ehdottomasti ainakin John Irvingin tyylistä pitäville!

Abraham Verghese: Cutting for Stone. Vintage. 2010. 667 pages.

Links:
AbrahamVerghese.com
The Guardian: Stitching Up the Surgeon's Life
Wikipedia: Abraham Verghese

Kirjanurkkaus goes kirppari

2011-06-22T20:25:00.002+03:00

Pakoilin tänään kaupungilla pyöriessäni sadekuuroja mm. pariin kirppariin, josta tarttui mukaan yllättävän hyviä kirjoja. Minä (kuten ilmeisesti moni muukin kirjabloggari) yritän välillä mennä jonkinasteiseen kirjanostolakkoon, kun hyllyssä pölyyntyvien lukemattomien (sanan molemmissa merkityksissä) kirjojen määrä vain kasvaa kasvamistaan. Mutta nyt sallin itselleni peräti viisi kirjaa lisää - ja yhtäkään en ole edes aiemmin lukenut!

Uuden kodin saivat
Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna, josta olen lukenut niin monta kehuvaa arvostelua muista blogeista, että nimi ja kansi ovat jääneet mieleen.
Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, joka on ilmeisesti jonkinlainen klassikko omassa sarjassaan, mutta jota en ole vielä lukenut.
Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka lukemista odotan erityisen innolla, vaikka Harjukaupungin salakäytävät tulee vielä ennen sitä.
Ildefonso Falconesin Fatiman käsi, jota vilkuilin kirjaston uutuushyllyssä jo sen ilmestyttyä viime vuonna, mutta jota en - ehkä sen paksuuden vuoksi - uskaltanut silloin raahata kotiin asti. Kirjailijan esikoisteos, Meren katedraali, oli ihan viihdyttävää luettavaa.
John Irvingin Kaikki isäni hotellit, jota olen tiiraillut pokkariversiona jo kirjakaupassa, mutta joka löytyikin sitten tätä kautta.

Fredrikssonin ja Falconesin kirjat näyttävät vielä siltä, että niitä ei ole luettu tuskin kertaakaan! Ja nämä viisi lähtivät mukaan yhteensä 8 eurolla. :) Kaikki nämä tuntuvat myös sopivilta kesälomakirjoilta, joten ehkä ne eivät joudu vielä hyllyyn nököttämään vaan pääsevät suoraan kesälukupinoon.

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

2011-06-20T22:01:00.001+03:00

Tytöt ovat valloittaneet kaupungin kadut, ottaneet ne valtaansa. He kulkivat yksin, pareittain tai pieninä tyttöpartioina. Oli kevät, oli tyttöjen suurvallan voimannäytön aika. Se oli armotonta tyttökolonialismia, kevätmekkojen, lantiofarkkujen, korkokenkien, tennareiden, narutoppien, sirojen takapuolien, säärien, nilkkojen, tuulessa liehuvien hiusten, hetkellisenä helisevän naurun ja paljaina heiluvien käsivarsien tyttöimperialismia, joka ei jättänyt alamaisilleen epäselvyyttä ylivoimastaan.

Novellikokoelman nimi kuvaa täydellisesti sen ideaa: keski-ikää lähestyvä mies jättää hyvästi elämänsä tytöille. Paitsi että kokoelman tytöt eivät ikänsä puolesta ole tyttöjä lainkaan vaan nuoria naisia, joita Riku Korhonen lempeästi tytöttelee (se tässä hänelle sallittakoon). Hyvästi tytöt onkin nimenä jotenkin mieleenpainuva ja uteliaisuutta herättävä, eli sillä siis mennään!

Loistava Kahden ja yhden yön tarinoita (joka ansaitsisi edelleen lisää lukijoita ja blogisavuja!) antoi odottaa paljon myös tältä novellikokoelmalta, mutta Hyvästi tytöt ei täysin vakuuttanut. Tarinakokoelman lukemisesta ei ole kulunut kuin vähän aikaa, mutta en enää pysty palauttamaan mieleen kuin muutaman tarinan ja henkilön sieltä täältä 25 tarinan joukosta. Muistini saattaa tietenkin pätkiä pahasti, mutta ei tätä kokoelmaa silti voi erityisen mieleenpainuvaksi kuvailla. :)

Korhonen pohtii novellien kautta sitä hetkeä, jolloin keski-ikäistyvä mieshenkilö huomaa yllättäen olevansa näkymätön ympärillä velloville kesäisille tyttölaumoille. Tarinakokoelmassa mies palaa muistojensa ja mielikuvituksensa kautta menneisyyden tyttöihin entisten tuttujen ja tyttöystävien muodossa. Kokoelman tarinat saavuttavat vähitellen yhä absurdimpia puolia, joista tuli mieleen Dan Rhodesin Antropologia ja sata muuta tarinaa. /edit: Huomasin juuri, että yhtäläisyyden on pannut merkille myös Jenni. :)

Tarinoiden tyylien ja genrejen kirjo sen sijaan yllätti positiivisesti. Esimerkiksi "Rakastuneet ja kuolemattomat - populaaritieteellinen muistelo" käsittelee rakkautta akateemisen esseen muodossa (ala- ja lähdeviitteineen!). "Neitsyttä etsimässä" -novelli taas luottaa perinteisen sadun rakenteeseen; tässä sankarin päämääränä vain on löytää itselleen neitsyt ennen kuin hän kuolee. Kuriositeettina mainittakoon vielä, että kokoelmaan sisältyy tarina nimeltä "Golfmunamies", jossa mies saavuttaa kyseenalaista huomiota munakennosta löytämänsä golfpallon ansiosta. Kulttistatukseen nousevia munamiehiä on siis ollut jo ennen Korhosen etunimikaiman, Riku Niemisen, versiota. :)

Hyvästi tytöt oli siis Ihan OK. Ei enempää eikä vähempää. Ehkä en ole kohderyhmää. Ehkä keski-ikäistyvän miehen traagista arkea ruotiva absurdinen huumori ei uppoa minuun. Suosittelen silti tutustumaan Korhoseen ennemmin sen Kahden ja yhden yön tarinoiden kautta.

Tarinakokoelmasta on pidetty ainakin Lurun, Jennin ja Inan blogeissa; Reeta Karoliina on ollut allekirjoittaneen tavoin skeptisempi.

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt. Sammakko. 2009.

Linkit:
Sammakko: Riku Korhonen
HS kirjat: "Riku Korhonen kirjoitti haikean moraliteetin"
Kirjavinkit: Hyvästi tytöt

Maksaisitko Potterista 27 500 dollaria?

2011-06-18T23:00:00.003+03:00

Lueskelin tässä muutamaa englanninkielistä kirjoihin liittyvää blogia ja eksyin nettikirjakauppa AbeBooksin sivuille lukemaan juttua harvinaisista kirjoista. Eikä mistä tahansa harvinaisuuksista vaan romaanien viimeistelemättömistä luonnosversioista, pienen piirin arvostelukappaleista; niistä, joista puuttuu vielä kustannustoimittajan viimeiset punakynämerkinnät ja jotka ehkä tarjoavat eräänlaisen ikkunan kirjailijan kirjoitusprosessiin ja kirjan aiempiin vaiheisiin. Kuulostaa mielenkiintoiselta; mikäpä olisi erikoisempi lahja jostain tietystä teoksesta pitävälle kuin kirjan käsikirjoituksen hiomaton, varhaisempi versio: sehän peittoaa kaiken maailman ensipainoksetkin mennen tullen!

Keräilyaarteella on ruma kansi

Viimeistelemättömät vedokset ovat ilmeisesti kuumaa keräilykamaa, mutta enimmäkseen yksittäiskappaleina myytävien tekstien hinta liikkuu sen verran huikeissa lukemissa, että ei niitä kenellekään veljenpojan koiran kaimalle noin vain viitsi ostaa nimipäivälahjaksi. ;) Mutta olisihan se mielenkiintoista lukea, miltä esimerkiksi erään velhopojan seikkailut sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa näyttivät ennen niiden viimeistelyä lopulliseen kuosiinsa! Mutta se hinta... Huolimatta siitä, että tuotekuvauksessa mainostetaan, että setti on ehkä harvinaisin mahdollinen keräilykokonaisuus mitä tulee Pottereihin (Bloomsbury ei edes tehnyt vastaavia koevedoksia sarjan muista osista), ja myös siitä, että ainakin kolmannen osan koevedoksen juoni eroaa julkaistun kirjan juonesta (miten, kysyy utelias!), niin 27 500 dollaria (19 200 euroa ja risat) on jo melkoinen hinta Pottereista! :)