Siirry pääsisältöön

Michael Wallner: Pariisin huhtikuu

Astuin kadulle eri miehenä. En ollut enää etuoikeutettu, en saanut turvaa miehittäjistä enkä miehitetyistä. En saanut näyttää papereitani, en puhua kieltäni, yksikin väärä äänne paljastaisi minut.

Huh, edellisestä päivityksestä on vierähtänyt lähes kolme viikkoa. Pariisin huhtikuu on luettu ja Pariisin elokuu koettu omakohtaisesti. :)

Michael Wallnerin romaani sijoittuu vuoteen 1943 Saksan miehittämään Pariisiin. Normandian maihinnousuun on vielä yli vuosi aikaa, ja saksalaissotilaat ovat osa Ranskan pääkaupungin katukuvaa.

Päähenkilö, nuori saksalaiskorpraali Roth edustaa kaikkia niitä sotilaita, jotka eivät voi käsittää sodan tarkoitusta. Niitä, joita kansallisaate ja propaganda eivät tunnu koskettavan. Niitä, jotka ovat poliittisten päättäjien, kansallisuutensa ja asepukujensa vankeja:

Roth, Wehrmachtin sotilas, Pariisi, kesä 1943. Ihmisellä on kansallisuus, ajattelin kotimatkalla. Hän on sen vanki. Harmaa univormu, väkäsin koristettu risti, lippu. Niin kauan kuin sotaa kestäisi, tämä olisi minun todellisuuteni.

Roth joutuu tulkin työnsä vuoksi osallistumaan ranskalaiskapinallisten kuulusteluihin, joissa syytettyjä kidutetaan julmasti. Saksalaissotilaan rooli tuntuu Rothista yhä vieraammalta ja vastenmielisemmältä. Hän keksiikin uskaliaan keinon paeta velvollisuuksiaan: hän pukeutuu silloin tällöin salaa siviilivaatteisiin ja esiintyy nuorena ranskalaismiehenä, Antoinena.

Eräänä iltana Antoine näkee kivellä istuvan nuoren naisen, Chantalin, joka lukee kirjaa. Nainen kiehtoo itsekin kirjallisuutta harrastavaa miestä, mutta hän ei tuolloin vielä tiedä tämän kuuluvan Ranskan vastarintaliikkeeseen.

Kun Chantalin perhe joutuu epäilyksen alle, Rothin on tehtävä päätös: olla kuuliainen maalleen ja esimiehilleen vai syyllistyä maanpetokseen varoittamalla ja auttamalla rakastamaansa naista. Wallner kuvaa hienosti tätä henkistä kamppailua, kahden roolin välillä tasapainoilemista, kahden vihollisrintaman välillä luovimista. Aiheelle sopivasti Roth tasapainoilee tulkin työssään myös kahden kielen välillä.


Wallnerin romaani on sujuvasti kirjoitettu, nopeasti etenevä, kikkailematon ja vahva kertomus. Samoihin aikoihin ja samoille seuduille sijoittuva Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on selkeästi viihteellisempi ja kiiltokuvamaisempi. Siinäkin on hieman vastahakoisesti rooliinsa suhtautuva saksalaissotilas, joka kohtaa ranskalaistytön miehitetyssä maassa. Wallner on kuitenkin selvästi Doerria kriittisempi ja raadollisempi. Yllätyin hieman esimerkiksi siitä, kuinka graafisen tarkasti, mutta mässäilemättä, Wallner kuvailee kidutusta kuulustelutilanteessa.

Kirjoitin kesäkuussa, että Doerrin romaani on yksi hienoimmista toiseen maailmansotaan sijoittuvista romaaneista, jonka olen lukenut, mutta täytyy sanoa, että Pariisin huhtikuu ei jää kauas taakse. Sen inhimillinen ote, vähäeleinen tyyli ja kaihoisa tunnelma jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kirja on tehnyt vaikutuksen myös Saraan.

Michael Wallner: Pariisin huhtikuu. Otava. 2007. 260 sivua.
Saksankielinen alkuteos: April in Paris
Suomentaja: Marja Kyrö

Valomerkki.fi: "Rakkaus jää ajan vangiksi"

Kommentit

  1. Mikä kansi eli ihan unelmakuvani<3

    Tämä on varmaan Doerrin kirjaa vahvempi, mutta silti aivan rrrrakastan Kaikki se valo jota emme näe. Voisin lukea tämän, vaikka noita kidutuskohtauksia kammoankin, mutta luin vuoden alussa kaksi aihetta sivuavaa, joista kumpikin menee minulla näillä näkymin vuoden lopussa kuumaan ryhmään eli Sopimus ja Hyviä ihmisiä, joissa ei tietoakaan Doerrin lempeämmästä tyylistä.

    Toivottavasti tästä innostuvat monet, minä en enää ehdi, sillä eilen löin lukkoon viimeisen tänä vuonna must to read -kirjani. Olen lokakuun pois krijakehistä. Kiitos tästä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vain. Kannen valokuva on tosiaan tyylikäs. :)

      Minullakin on ollut viime aikoina jokin toinen maailmansota / Ranska -vaihe meneillään. Nytkin on kesken kaksi tuohon aikaan sijoittuvaa kirjaa, toinen kaunoa, toinen tietoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude