Tuomas Lius: Haka

Kansi: Tommi Tukiainen

Runen tuijotus sai Markon hermostumaan.
- Okei sitten, hän puuskahti tuohtuneena. - Mitä tässä enää venaillaan? Ota ja ammu! Pistä nappi rehellisesti keskelle otsaa, äläkä tarjoa naaman laminointia niin kuin tuolle edelliselle surkimukselle, Pippurinen mesosi harppoen pientä ympyrää Runen edessä.

Kuten edellisen matkakirjankin kohdalla, päätin taas piipahtaa kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolella ja lukea - ihme ja kumma - dekkarin! Hakaan minut innosti tarttumaan kirjailijan kotipaikkakunta ja kirjan tapahtumapaikat, jotka ovat osittain samat kuin oma asuinpaikkani.

Vaikka dekkaritietämykseni on aloittelijan asteella, uskallan silti väittää, että Haka on monessa mielessä ihan peruskauraa ja kierrättää monia genrelle tyypillisiä aineksia. Sympaattinen, akuankkamainen päähenkilö, Marko Pippurinen, joutuu tahtomattaan keskelle tapahtumien vyyhtiä, josta ei toimintaa ja tiukkoja käänteitä puutu. Miehen aisaparina hääräilee vahva nainen, taistelulajit taitava poliisi Julia Noussair, joka yrittää pelastaa pientä poikaansa, Alekia, rikollisten kynsistä. Noussair - kuten muutkaan romaanin henkilöt - ei epäröi käyttää äärimmäistä väkivaltaa kostaakseen vääryydet tai saadakseen sen, mitä haluaa. Siinä mielessä Noussairin ristiretki Alekin perässä muistuttaa kovasti Uma Thurmanin kostotoimia Kill Billissä.

Romaaniin mahtuu kaksikin kansainvälistä rikosliigaa, joista toisella on natsitausta ja toinen ainakin väittää olevansa ääri-islamiin aatteensa pohjaava terroristiryhmä (tosin ääri-islam ja muut ideologiat jäävät tämän ryhmän toiminnassa niin taka-alalle, että he vaikuttavat lähinnä vain anarkisteilta). Erään pohjoiskarjalaisen järven pohjassa makaa toisen maailmansodan aikainen lentokone, jonka lastia molemmat ryhmät havittelevat.

Hiukan täytyy moittia henkilöhahmojen karikatyyrimäisyyttä ja mustavalkoisuutta. Suurin osa kirjan miehistä on joko sadistisia murhaajia tai seksinnälkäisiä vitsailijoita. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat saattoivat kirjassa alkaa flirttailla naisten kanssa jopa kesken ympärillä riehuvan verilöylyn. Huoh...

Lius osaa kuitenkin kirjoittaa mukavan vetävää tekstiä ja tarina piti otteessaan - jopa tällaista antidekkari-ihmistä. :) Kirjailija on selvästi nauttinut erityisesti Markon repliikkejä kirjoittaessaan, kun on päässyt käyttämään harvinaisen värikästä kieltä.

Tuomas Lius: Haka. Like. 2009.

Like: Haka
Like: Tuomas Lius
HS kirjat: "Kohti kansainvälisen jännärin tyyliä"
Savon Sanomat: Haka

11 kysymystä ja vastausta

Sain Kirjainten virrassa -blogin Hannalta 11 kysymystä sisältävän haasteen, joten tässäpä vastauksia:

1. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"?

Lapsena kuvittelin itseni joskus seikkailemassa Viisikon matkassa, mutta aikuisiältä ei nyt tule mieleen mitään tiettyä kirjaa, jonka maailmassa haluaisin "oikeasti" elää. Tietysti monien kirjojen maailmaan eläytyy ja uppoutuu hetkellisesti.

2. Koska ja miten opit lukemaan?

Kuulemma joskus 5-vuotiaana aloin eräällä automatkalla lukea tienvarsikylttejä. Ensimmäiset lukukokemukseni eivät siis välttämättä olleet kovin jännittäviä tai mieltä järisyttäviä, mutta lukuintoa se ei ilmeisesti lannistanut. ;)

3. Minkä elokuvavinkin antaisit sateiseen kevätiltaan?

In Bruges on loistava! Älkää antako kökön suomenkielisen nimen "Kukkoilijat" hämätä.

4. Mikä on ollut paras tänä vuonna lukemasi kirja?

Haruki Murakamin 1Q84

5. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan olet katsonut viimeksi?

There Will Be Blood perustuu näköjään Upton Sinclairin kirjoittamaan kirjaan. Todella omituinen leffa.

6. Mikä oli ensimmäinen kirja, jonka muistat lukeneesi?

 Apua, en muista ollenkaan! Olisiko ollut joku Pupu Tupuna/Miina ja Manu/Otso-herra tms.

7. Mikä on ahdistavin kirjamuistosi?

Gavril Trojepolskin Bim mustakorva järkytti lapsena ja opetti ainakin sen, ettei kirjoissa todellakaan ole aina onnellista tai oikeudenmukaista loppua.

8. Ketkä kuusi fiktiivistä henkilöä kutsuisit päivälliselle?

Kutsuisin Joutavuuksien jumalan Esthan, joka ei mykkänä puhua pukahtaisi muulle pöytäseurueelle mitään ja lannistaisi siten hieman tunnelmaa. Mielenkiintoista keskustelua sen sijaan pitäisivät yllä Kafka rannalla -romaanin kirjastonhoitaja Oshima sekä Sinuhe egyptiläisen Sinuhe. Hieman ulkopuolisiksi itsensä tuntisivat luultavasti Taru sormusten herrasta -trilogian Sam ja Ronja ryövärintyttären Ronja. Sokerina pohjalla meille tarjoilisi tietenkin Pitkän päivän ilta -romaanin palvelualtis hovimestari Stevens!

9. Mitä luet juuri nyt?

Juuri nyt minulla on kesken Katherine Boon lupaavalta vaikuttava Kätkössä kauniin ikuisen, joka kertoo eräästä Mumbain slummista.

10. Luetko kirjan joskus loppuun vain siksi, että voit kirjoittaa siitä blogiisi?

Enpä muista että olisin lukenut... Olen huono jättämään kirjoja kesken, mutta kyllä sitäkin sattuu. Toisaalta olen joskus lukenut kirjan loppuun vain siksi, että voin hyvällä omallatunnolla haukkua sitä perusteellisesti muille ihmisille. :D

11. Jos et kirjoittaisi kirjablogia, niin mikä muu aihe jaksaisi pitää mielenkiintosi bloggaamisen parissa?

Raskaus-/vauvablogi ainakin tällä hetkellä aiheen ajankohtaisuuden vuoksi. :)

En laita haastetta enää eteenpäin, koska se on tainnut kiertää jo aika monessa blogissa.

----
Blogini päivitystahti on edelleen hieman hidas, koska muu elämä tuppaa menemään edelle... Äitiyslomani alkaa kuitenkin jo parin viikon päästä, joten saatan ainakin väliaikaisesti vierailla blogimaailmassa hiukan ahkerammin (koukuttavia lukuvinkkejä kärsimättömän odotuksen aiheuttamaan turhautumista vastaan otetaan vastaan!) - ainakin siihen asti kunnes tulokas putkahtaa maailmaan. :)

Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Olin ladannut Suureen Matkaani enemmän odotuksia kuin hindukerjäläinen sielunvaellukseen sillä erotuksella, että halusin antaa sieluni jatkaa vaellustaan loputtomiin. Minä halusin seikkailuja. Juhlia, jännitystä ja onnea. Rakkautta. Viisautta. Ja tietysti paljon hyviä valokuvia.

Luen matkakertomuksia äärimmäisen harvoin. En jotenkin tajua niiden pointtia: jos olen itse tien päällä, haluan myös itse löytää ja kerätä omia matkakokemuksia sen sijaan, että lukisin jonkun toisen matkasta samassa kohteessa. Jos taas en ole edes suunnittelemassa lähtöä matkakertomuksen kuvailemaan paikkaan, se aiheuttaa lähinnä ärtymystä ja kärsimättömyyttä - eli matkakuumetta, jota ei välttämättä pysty parantamaan sillä hetkellä. Olen siis aika huono nojatuolimatkailija... :)

Jostain syystä kiinnostuin kuitenkin Merja Mähkän kirjasta, kun luin Hesarista jutun erilaisista matkabudjeteista. Reppureissaaminen mahdollisimman halvalla on jostain syystä aina kiehtonut minua. Mähkä on reppureissaajienkin keskuudessa melko äärimmäinen tapaus: hän otti lomaa toimittajan työstään ja matkusti yhteensä n. puolitoista vuotta, 35:ssä eri maassa Intiasta ympäri Etelä- ja Kaakkois-Aasiaa, sieltä Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, ja sieltä taas Afrikkaan ja Etelä- ja Väli-Amerikkaan. Puoleentoista vuoteen mahtuu niin paljon näkemistä ja kokemista, että on uskomatonta että kaikki on saatu kiteytettyä kirjassa näinkin tiiviiseen muotoon. Vaikka tiivistämisen vaikeutta Mähkäkin tuskailee:

Vaikein asia pitkästä reissusta paluussa on kokemuksen jakamisen mahdottomuus. Kuinka kuitata puolitoista vuotta vastauksella, jonka joku jaksaisi kuunnella loppuun?

Yllätyin positiivisesti siitä, miten vetävästi ja sujuvasti Mähkä kirjoittaa - tosin toimittajalta tätä voi ehkä odottaakin. Matkustamista ja kokemuksia ei myöskään vain hehkuteta vaan mukaan mahtuu myös tilitystä ja valitusta, kun asiat eivät aina sujukaan niin kuin pitäisi. Tekstiä oli mukava lukea ja täytyy sanoa, että runsas, värikäs kuvitus ja kirjan ulkoasu muutenkin pitivät mielenkiintoa yllä.

Lukija saa kuulla mm. korvienpuhdistajien ammattikunnasta ja meditoimisesta Intiassa, vaelluksesta Nepalin vuorilla sekä oudosta Bhutanista, jossa jokainen maahan saapuva turisti saa yksityisen matkaoppaan valtion piikkiin. Indonesiassa Mähkä joutuu pakenemaan orankia ja kokee ensimmäisen maanjäristyksensä. Afrikassa hän matkustaa rekkakyydillä muiden reppureissaajien kanssa. Buenos Airesissa häneltä ryöstetään heti saapumispäivänä tietokone, kännykkä, iPod ja kamera. Boliviassa hän matkustaa "kauhubussilla". Lukiessa ei voi kuin ihmetellä ja ihailla sitä, miten joku osaakin vain heittäytyä tuntemattomaan, haluaa tehdä jotain uutta ja hullua, uskaltaa yksinkertaisesti lähteä.

Mietin kaikkia niitä asioita, jotka olivat ennen minua pelottaneet: skootterilla-ajoa, laskuvarjohyppyä, alamäkipyöräilyä, surffausta, tulivuorilautailua, kiipeilyä korkealle, ranskan puhumista ja sitä, mitä muut ajattelevat minusta.
Olinko muuttunut? Ehkä. Pelkojen kohtaaminen oli vahvistanut minua, ihan niin kuin se vahvistaa kaikkia muitakin ihmisiä, kuulostaa se kuinka hurahtaneelta tahansa.

Kirjaan on myös koottu hyödyllisiä tietoiskuja ja toimiviksi todettuja vinkkejä muille matkustajille aina pitkänmatkanbussissa matkustamisesta vatsataudin välttämiseen. Ainoa miinus muuten kiehtovassa kirjassa oli loppupuolen lievä paatoksellisuus ja tunnepurkaukset kotiinpaluun lähestyessä. Hyvin alkanut matkafiilis tuntuu jotenkin lopahtavan loppua kohden, kun Mähkä tajuaa, ettei hän haluaisikaan vielä palata koti-Suomeen. Kirjan loppu on kuitenkin toiveikas:

Että maailmassa voi olla niin paljon kauneutta! Että pienen arkeni ulkopuolella voikin olla jotain niin kesytöntä, niin tavoittamatonta, niin käsittämätöntä. Ja että minä sain kaikki ne ihmeet kokea.

Suosittelen lämpimästi ei-ärsyttävän matkakuumeen nostattamiseen reppureissaamisesta kiinnostuneille ja kaikille muillekin, jotka kaipaavat matkailulta nimenomaan sitä maailmaa avartavaa puolta!

Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois: 543 päivän reppumatka. Tammi. 2012. 254 sivua.

Tammi: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois
Savon Sanomat: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kansi: Tuomo Parikka

Ruotsalaista naapuria ei kutsuta mihinkään. Ruotsalainen liikuskelee rappukäytävässä ruskettuneiden naisten ja erikoisten ruoka-aineiden kanssa. Se tervehtii hilpeästi ja yrittää rupatella. Kesäiltoina iloinen puheensorina tunkee sisäpihan ikkunasta sisään, ruotsalainen se siellä istuu ystäväpiireineen ja kutsuu liittymään seuraan jos siitä ohi joutuu kulkemaan. Koskaan ei ruotsalaisen kädessä täysiä ruokakasseja näe, etkä sen kutsuille kyllä mene risti-istunnassa hillittyjä puhumaan.

Turkka Hautalan Salo ja Paluu-romaaneista on vaikea löytää muita kuin positiivisia arvioita. Ne kuitenkin odottelevat vielä lukuvuoroaan, kun Kansalliskirja tarttui kirjastosta käteen erityisesti ohuen ulkonäkönsä (kaipasin "välipalakirjaa") ja kansikuvansa vuoksi. Siinähän on ilmetty pikkuveljeni 4-5-vuotiaana! Tosin täytyy sanoa, että noin 90% suomalaispojista on varmaankin näyttänyt jossain vaiheessa lapsuuttaan juuri tuolta kansikuvan pojalta. :)

Kansikuva ei ole kirjan ainoa asia, johon on onnistuttu kiteyttämään jotain hyvin olennaista ja kuvaavaa suomalaisuuden ytimestä. Novelli- tai tarinakokoelman tuokiokuvat ovat kuin pienenpieniä Suomi-kuvia; osa enemmän, osa vähemmän imartelevia. Osa tarinoista lähentelee jo Mielensäpahoittajan ironista, vanhankansan tyyliä. Osa on puhekielellä tai murteella kirjoitettuja tilannekatsauksia kerrostalolähiöiden, bussipysäkkien ja huoltoasemien hernekeiton- ja lauantaimakkarantuoksuisesta arjesta.

Ahmin Kansalliskirjaa melkoisella vauhdilla ja minuun iski Jenninkin mainitsema novelliähky. Valtaosa tarinoista oli vain 1-2 sivun mittaisia, ja vaikka tyylilajit ja aihepiirit vaihtelivat, tarinat puuroutuivat pakostakin sekaisin päässä. Nyt jälkeenpäin on vaikeaa palauttaa mieleen mitään tiettyä tarinaa, vaikka lukiessa pidin toisista selvästi enemmän kuin toisista. Monessa tarinassa oli hyviä oivalluksia, mutta osa ei vain säväyttänyt. Kokoelma toimi kuitenkin erinomaisesti virkistävän maukkaana välipalana. :)

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus. 2012. 112 sivua.

Gummerus: Kansalliskirja
Gummerus: Turkka Hautala

Rajeev Balasubramanyam: In Beautiful Disguises

The sky seemed calmer and I could see light shining through with a surreptitious smile. My reflection stared up at me from the puddle around my ankles. My face looked pale. I thought of Holly Golightly, standing in the rain, her face crushed with tears. Didn't I look like her, just a little? I lifted my feet and walked.

Written by an author with an impossible last name, In Beautiful Disguises is a novel about a 16-year-old girl, living in a small town in South India. Life isn't exactly easy for the un-named girl, who has a silent mother who carries a shadow of disappointment wherever she went; a drunken, abusive father; a dutiful sister who has been forced to marry an older man; and a brother who is addicted to satellite TV. The situation is made more difficult by the fact that the main character/narrator has some big dreams of her own: she wants to become a movie star, a Bollywood actress, someone with a life like Holly Golightly in Breakfast at Tiffany's.

When the inevitable arranged marriage looms ahead, the girl decides to escape from the clutches of her family and make her way to The City. There, she begins working as a maid for Mr. Aziz and his crazy French wife, Mrs. Marceau. The other members of the household are just as colourful: Raju, the rebellious cook; Maneka, the maid who disappears at night; Ambika, the old servant who doesn't want anyone to know that she is too weak to do housework; and others. And then there's the magical zoo and the movie theatres and Mrs. Marceau's arrogant son...

The rich cavalcade of characters is perhaps a bit too rich, because all the minor characters are kind of like simple caricatures that just pop up in the story, but don't have complex identities or personalities.

The novel sounds like a typical rags-to-riches story, but it turns out to be less conventional than you might expect at first. It's about personal dreams and fantasies, but also about class hierarchy and independence vs. duty. Like the title implies, it also tells about beautiful disguises and what lies behind those disguises when we take them off. I liked the way the book was written: humorous, but not too light.

Rajeev Balasubramanyam: In Beautiful Disguises. Bloomsbury. 2000. 246 pages.

The Guardian: "In brief: In Beautiful Disguises by Rajeev Balasubramanyam
Wikipedia: Rajeev Balasubramanyam

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saaneet tehdä:
- käydä yökylässä
- kutsua leikkikavereita kotiin
- osallistua koulunäytelmään
- valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
- katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
- valita itse harrastuksiaan
- tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja

Amy Chuan omaelämäkerrallisen kohukirjan alussa oleva lista asioista, jotka olivat kiellettyjä hänen tyttäriltään, on karua luettavaa. Chua yrittää kirjansa avulla vastata ihmettelijöiden kysymykseen siitä, minkä vuoksi erityisesti aasialaisperäiset lapset menestyvät usein kaikista parhaiten koulussa ja miksi yhä useampi huippumuusikko on vaikkapa kiinalainen. Chua uskoo kivenkovaan ns. kiinalaiseen kasvatusmalliin, jonka jyrkkyydestä yllä oleva listakin kertoo. Chuan mielestä on esimerkiksi huvittavaa, että monet amerikkalaiset tai "länsimaiset" äidit yleensäkin uskovat, että vanhempien on osoitettava lapsille, että oppiminen on hauskaa (!). Chuan kasvatusmallin mukaan oppiminen ei nimittäin yleensä ole, eikä sen kuulukaan olla hauskaa. Kunnianhimoinen oppiminen on tie menestykseen ja voittoon, itsevarmuuteen ja ylivoimaisuuteen. Elämä on yhtä kilpailua, jossa hauskuus ja ilo ovat toissijaisia arvoja.

Kiinalais-amerikkalainen Chua kertoo kirjassaan, kuinka hän on kasvattanut omat tyttärensä tiukkojen, kiinalaisten kasvatusperiaatteiden mukaisesti. Tytöille määrättiin tietyt soittimet (Sophialle piano, Lululle viulu) ja he harjoittelivat 5-6 tuntia päivässä - siis koulupäivinä, läksyjen ohella. Tämän lisäksi heidän tuli olla parhaita koulussa, eikä mitään saanut suorittaa vain rimaa hipoen. Vanhempien sanaa ei saanut koskaan kyseenalaistaa, eikä omia valintoja tehdä. Välillä täydellisyyden tavoittelu menee överiksi: kun toinen tyttäristä antaa äidilleen itse askartelemansa syntymäpäiväkortin, Chua haukkuu hänen piirtämistaitonsa ja vaatii häntä tekemään uuden ennen kuin hän "hyväksyy" sen.

Chua kuitenkin puhuu itsensä pussiin useammin kuin kerran, kun hän yrittää puolustella ja selitellä kasvatusmalliaan ja sen erinomaisuutta. Minua ainakin häiritsivät kirjan ristiriidat. Ensin Chua vakuuttaa, ettei hän pakottanut tyttäriään harjoittelemaan vain oman henkilökohtaisen kunnianhimonsa vuoksi vaan nimenomaan näiden tulevaisuuden takia. Mutta toisaalta minusta kirjassa ei muu paistanutkaan läpi kuin Chuan omat unelmat, halut ja voitontahto; tytärten unelmista ja toiveista viis:

[...] minulla oli Lulun suhteen ihan yhtä suuria unelmia kuin Sophiankin. [...] Halusin, että Lulusta tulisi parhaan mahdollisen nuoriso-orkesterin konserttimestari. Halusin, että hänestä tulisi osavaltion paras viulisti, ja tämä oli vasta alkua. Tiesin, että Lulu ei voisi olla muuten onnellinen. Sen tähden minun piti olla tiukkana.

Jotenkin tuntuu, että tuon yhden lauseen pitäisi olla ennemminkin "Tiesin, että itse en voisi olla muuten onnellinen."

Chua vakuuttaa, että hän tekee kaiken ehdottomasti ja sataprosenttisesti tyttöjen takia. Hän yrittää todistella tätä väitettä selittämällä, että suurin osa siitä, mitä hän tekee, on hänelle itselleen hirveän uuvuttavaa pakkopullaa. Vastahakoisen teini-ikäisen tyttären pakottaminen viulutunnille on kaikkea muuta kuin helppoa. Silti Chua on perheessä se, joka tuntuu saavan eniten motivaatiota tytärten menestyksestä - eivät tytöt itse. Chua kuvailee ylpeänä kerta toisensa jälkeen kuinka se ja se kunnianarvoisa muusikko tai esiintyjä kehui hänelle vuolaasti Sophian ja Louisan taitoja. Äiti voi ylpeänä röyhistää rintaansa, mutta tyttäret eivät kehuja kuule: kiinalaiseen kasvatusmalliin kuuluu olennaisena osana se, ettei omia lapsia rohkaista tai kehuta, ainakaan julkisesti.

Onneksi kirja ei jää vain kasvatusmallin yksipuoliseksi puolustuspuheeksi vaan matkaan tulee mutkia, kun Lulu teini-ikäisenä tosiaan alkaa pistämään hanttiin äidilleen. Chua joutuu myöntämään, että jokin ei toimi, jossain täytyy osata myös antaa periksi.

Kirja on jotenkin heppoisesti kirjoitettu, mutta ehdottomasti mielenkiintoista luettavaa - ristiriitaisuuksista ja Chuan läpikuultavan ärsyttävästä persoonasta huolimatta. Kasvatusmetodit ja Chuan omat tarkoitusperät aiheuttivat meilläkin kiivasta keskustelua, kun pistin vaimonikin lukemaan teoksen. Tulimme - onneksi - siihen tulokseen, että olemme mieluummin niitä huvittavia, länsimaisia pehmoäitejä kuin kiinalaisia tiikeriäitejä, kunhan mahaolio tästä ilmestyy maailmaan... :)

Tiikeriäidin taistelulaulu on herättänyt ajatuksia ja vilkasta keskustelua ainakin Jennin, Norkun, Hannan, Paulan, Karoliinan ja Marin blogeissa.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu. Siltala. 2011. 247 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Battle Hymn of the Tiger Mother
Suomentajat: Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings

Siltala: Tiikeriäidin taistelulaulu
HS kirjat: "Yale-professorin kasvatusmetodi: Jos et soita oikein, poltan pehmoeläimesi"

Doris Lessing: Ben, in the World

Teresa tried to imagine what it was like, believing yourself to be the only person in the world like yourself, knowing you are alone, dependent on chance kindness, used but then abandoned - but she couldn't imagine it, only a panic of emptiness and aloneness that gripped her, making her cold and sick.

Ben, in the World is a sequel to Doris Lessing's The Fifth Child (first published in 1988), which I read in Finnish just over a year ago. TFC is clearly not a novel that you should read when you're pregnant (if you want to avoid nightmares about monstrous babies!), but the sequel sounded like a safer choice: Ben has grown up and left his family and childhood home. He tries to cope in the modern world as an outsider, a freak - somewhere between a Neanderthal, an animal and a child - violent and scared, only trusting his instincts.

While TFC was more about the relationship between a mother and a difficult child - particularly from the mother's perspective, Ben, in the World is written entirely from the perspective of the child - now a young man. The novel describes how he sees the world and how the world treats him during his travels. In London, Ben is first looked after by a kind, elderly lady, but ends up with a prostitute and a drug smuggler. He travels to France, then to Brazil. In Rio de Janeiro, he meets Teresa, a girl who has left her family in a slum and is trying to make her living in the city.

Ben spends his time among the rejects of society, those operating on the fringes of the law and living on the edge. But although he is a reject like them, he is still always more of an outsider, never quite fitting in, never quite human:

What was Ben? He slept in his bed, like everyone else, he used his knife and fork, he kept his clothes clean, he liked his beard neat, and his hair cut, and yet he was not like anybody.

It was especially interesting to read the novel to find out what happens to Ben after The Fifth Child, which had an open end. But the novel wasn't as impressive or thought-provoking as TFC. While TFC was almost like a horror story, the sequel is kind of like a dramatic social commentary.

Doris Lessing: Ben, in the World. Flamingo. 2000. 178 pages.

DorisLessing.org
NY Times: "The Creature Walks Among Us"
Wikipedia: Doris Lessing

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Onko mahdollista, että hän todella on Jumalan poika? Jos Jumala on olemassa, niin se on mahdollista. Jos ei ole, se ei ole mahdollista. Vai onko...? Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin mikä on se Jumala, josta puhumme? Pelkkä käsite? Satuhahmo, jota monet pitävät totena. Voiko sellaisen poika olla?

Näin pohdiskelee Julius Sariola, joka on pienenä poikana kokenut ihmepelastumisen: hän on pudonnut puusta, mutta selviytynyt hengissä oksaan tarttuvan kengän ansiosta. Syvästi uskonnollisessa perheessä kasvava Julius saa äidiltään kuulla, että suojelusenkeli pelasti hänet. Julius itse päättelee pelastuneensa, koska Jumalalla on hänen varalleen suuria suunnitelmia: ehkä hän on jopa Jeesuksen toinen tuleminen!

Mike Pohjolan Ihmisen poika on hirmuinen tiiliskivieepos, jonka kuitenkin ahmaisin alle viikossa. Vaikka oma lapsuuteni ei sijoittunutkaan 1970-luvulle, kuka tahansa pari vuosikymmentä sitten nörttiteinivaiheen läpikäynyt löytää kirjasta paljon tuttua: ensimmäiset tietokonepelit, Dungeons & Dragons, larppaus, Star Trek, Lovecraft ja Tolkien saavat kaikki osansa Juliuksen lapsuudessa.

Juliuksen nuoruusvuosiin ja aikuisuuteen sekoittuu turkulaisten kunnallispoliitikkojen ja kirkon korruptio. Romaanin värikkäästä, Turun murretta puhuvasta henkilökaartista löytyy punkkareita, gootteja, hippejä kommuuneineen, anorektisia haltianeitoja, runoilijoita ja taiteilijoita, idealisteja ja hermafrodiitteja. Juliuksen kanssa käydään Jerusalemissa pyhiinvaellusmatkalla, vallataan vanhoja puutaloja Turussa ja piirrellään tageja turkulaisiin seiniin...

Minulle tuli romaanista välillä mieleen Jeffrey Eugenidesin Middlesex, joka on myös vuosikymmenten läpi vilistämä sukupolvi-/aikalaisromaani identiteettiään etsivästä henkilöstä - tosin Yhdysvalloissa. Myös Ihmisen poika on aivan mahtava sukupolvieepos, joka toimisi varsin hyvin ilman tuota mainostajien mukaan ymppäämää sanaa omaelämäkerrallinen.

Juliuksen tarina viihdytti kuten hyvän lukuromaanin kuuluukin. Ainoa asia kirjassa, joka aiheutti lievää ärtymystä, oli se, että Pohjola on kirjoittanut tarinalle kolme vaihtoehtoista loppua. Lukija ohjataan valitsemaan itse näistä omansa, henkilökohtaisen maailmankatsomuksensa perusteella: skeptisille agnostikoille on yksi, jyrkille ateisteille toinen ja yliluonnolliseen uskoville kolmas loppuratkaisu.

Tietenkin pläräilin kirjaa edestakaisin ja luin lopulta ne kaikki kolme. :) Mutta täytyy sanoa, että ensin lukemani - siis se, joka ilmeisesti vastaa omaa uskomusmaailmaani - oli ehdottomasti paras ja kaikin puolin tyydyttävin vaihtoehto! ;)

Mike Pohjola: Ihmisen poika. Gummerus. 2011. 607 sivua.

Gummerus: Ihmisen poika
Kiiltomato/Otto Lappalainen: "Taistelua sieluista Turun kaupunkimaisemassa"
Parnasson kritiikit: "Nasaretin mies marssii Turkuun"
HS kirjat: "Parantaako Jeesus Turun taudin?"