Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saaneet tehdä:
- käydä yökylässä
- kutsua leikkikavereita kotiin
- osallistua koulunäytelmään
- valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
- katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
- valita itse harrastuksiaan
- tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja
Amy Chuan omaelämäkerrallisen kohukirjan alussa oleva lista asioista, jotka olivat kiellettyjä hänen tyttäriltään, on karua luettavaa. Chua yrittää kirjansa avulla vastata ihmettelijöiden kysymykseen siitä, minkä vuoksi erityisesti aasialaisperäiset lapset menestyvät usein kaikista parhaiten koulussa ja miksi yhä useampi huippumuusikko on vaikkapa kiinalainen. Chua uskoo kivenkovaan ns. kiinalaiseen kasvatusmalliin, jonka jyrkkyydestä yllä oleva listakin kertoo. Chuan mielestä on esimerkiksi huvittavaa, että monet amerikkalaiset tai "länsimaiset" äidit yleensäkin uskovat, että vanhempien on osoitettava lapsille, että oppiminen on hauskaa (!). Chuan kasvatusmallin mukaan oppiminen ei nimittäin yleensä ole, eikä sen kuulukaan olla hauskaa. Kunnianhimoinen oppiminen on tie menestykseen ja voittoon, itsevarmuuteen ja ylivoimaisuuteen. Elämä on yhtä kilpailua, jossa hauskuus ja ilo ovat toissijaisia arvoja.
Kiinalais-amerikkalainen Chua kertoo kirjassaan, kuinka hän on kasvattanut omat tyttärensä tiukkojen, kiinalaisten kasvatusperiaatteiden mukaisesti. Tytöille määrättiin tietyt soittimet (Sophialle piano, Lululle viulu) ja he harjoittelivat 5-6 tuntia päivässä - siis koulupäivinä, läksyjen ohella. Tämän lisäksi heidän tuli olla parhaita koulussa, eikä mitään saanut suorittaa vain rimaa hipoen. Vanhempien sanaa ei saanut koskaan kyseenalaistaa, eikä omia valintoja tehdä. Välillä täydellisyyden tavoittelu menee överiksi: kun toinen tyttäristä antaa äidilleen itse askartelemansa syntymäpäiväkortin, Chua haukkuu hänen piirtämistaitonsa ja vaatii häntä tekemään uuden ennen kuin hän "hyväksyy" sen.
Chua kuitenkin puhuu itsensä pussiin useammin kuin kerran, kun hän yrittää puolustella ja selitellä kasvatusmalliaan ja sen erinomaisuutta. Minua ainakin häiritsivät kirjan ristiriidat. Ensin Chua vakuuttaa, ettei hän pakottanut tyttäriään harjoittelemaan vain oman henkilökohtaisen kunnianhimonsa vuoksi vaan nimenomaan näiden tulevaisuuden takia. Mutta toisaalta minusta kirjassa ei muu paistanutkaan läpi kuin Chuan omat unelmat, halut ja voitontahto; tytärten unelmista ja toiveista viis:
[...] minulla oli Lulun suhteen ihan yhtä suuria unelmia kuin Sophiankin. [...] Halusin, että Lulusta tulisi parhaan mahdollisen nuoriso-orkesterin konserttimestari. Halusin, että hänestä tulisi osavaltion paras viulisti, ja tämä oli vasta alkua. Tiesin, että Lulu ei voisi olla muuten onnellinen. Sen tähden minun piti olla tiukkana.
Jotenkin tuntuu, että tuon yhden lauseen pitäisi olla ennemminkin
"Tiesin, että itse en voisi olla muuten onnellinen."
Chua vakuuttaa, että hän tekee
kaiken ehdottomasti ja sataprosenttisesti tyttöjen takia. Hän yrittää todistella tätä väitettä selittämällä, että suurin osa siitä, mitä hän tekee, on hänelle itselleen hirveän uuvuttavaa pakkopullaa. Vastahakoisen teini-ikäisen tyttären pakottaminen viulutunnille on kaikkea muuta kuin helppoa. Silti Chua on perheessä se, joka tuntuu saavan eniten motivaatiota tytärten menestyksestä - eivät tytöt itse. Chua kuvailee ylpeänä kerta toisensa jälkeen kuinka se ja se kunnianarvoisa muusikko tai esiintyjä kehui hänelle vuolaasti Sophian ja Louisan taitoja. Äiti voi ylpeänä röyhistää rintaansa, mutta tyttäret eivät kehuja kuule: kiinalaiseen kasvatusmalliin kuuluu olennaisena osana se, ettei omia lapsia rohkaista tai kehuta, ainakaan julkisesti.
Onneksi kirja ei jää vain kasvatusmallin yksipuoliseksi puolustuspuheeksi vaan matkaan tulee mutkia, kun Lulu teini-ikäisenä tosiaan alkaa pistämään hanttiin äidilleen. Chua joutuu myöntämään, että jokin ei toimi, jossain täytyy osata myös antaa periksi.
Kirja on jotenkin heppoisesti kirjoitettu, mutta ehdottomasti mielenkiintoista luettavaa - ristiriitaisuuksista ja Chuan läpikuultavan ärsyttävästä persoonasta huolimatta. Kasvatusmetodit ja Chuan omat tarkoitusperät aiheuttivat meilläkin kiivasta keskustelua, kun pistin vaimonikin lukemaan teoksen. Tulimme - onneksi - siihen tulokseen, että olemme mieluummin niitä huvittavia, länsimaisia pehmoäitejä kuin kiinalaisia tiikeriäitejä, kunhan mahaolio tästä ilmestyy maailmaan... :)
Tiikeriäidin taistelulaulu on herättänyt ajatuksia ja vilkasta keskustelua ainakin
Jennin,
Norkun,
Hannan,
Paulan,
Karoliinan ja
Marin blogeissa.
Amy Chua:
Tiikeriäidin taistelulaulu. Siltala. 2011. 247 sivua.
Englanninkielinen alkuteos:
Battle Hymn of the Tiger Mother
Suomentajat: Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings
Siltala: Tiikeriäidin taistelulaulu
HS kirjat: "Yale-professorin kasvatusmetodi: Jos et soita oikein, poltan pehmoeläimesi"