Siirry pääsisältöön

Tekstit

Kirjabloggaaja teatterissa: Saako olla sardiini

  Viime lauantaina pääsin pitkästä aikaa istahtamaan teatterin penkkiin, kun klassikkofarssi Saako olla sardiini (ohjaaja Tommi Auvinen ) sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa. En tiennyt etukäteen näytelmästä juuri muuta kuin sen, että sitä on kutsuttu kaikkien aikojen hauskimmaksi farssiksi. Teos pohjautuu englantilaisen Michael Frayn Noises Off -näytelmään vuodelta 1982. Frayn näytelmää on sittemmin esitetty, muokattu, käännetty ja versioitu lukuisia kertoja eri puolilla maailmaa. Kuopion kaupunginteatterin Saako olla sardiini perustuu uuteen näytelmäsuomennokseen, joka on Mikko Koivusalon käsialaa. Frayn nimi pisti silmään teatterin ohjelmistosta, koska olen lukenut muutamia vuosia sitten kyseiseltä herralta romaanin Skios , joka on jäänyt mieleen yhtenä hauskimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Tämän ennakkotiedon perusteella osasin siis odottaa jotain hyvää.  Saako olla sardiini ei tuottanut pettymystä. Kahteen ja puoleen tuntiin (20 minuutin väliajalla) mahtui
Uusimmat tekstit

Emma Brockes & Megan Rapinoe: Yksi elämä

En ole maailman paras jalkapalloilija. Olen parhaiden joukossa aika korkealla, mutta siihen asiantuntemukseni sitten päättyykin. Muissa asioissa en tiedä mitään, mitä muut eivät tietäisi, enkä tee mitään, mihin muut eivät kykenisi. Meillä kaikilla on samat resurssit, yksi ainoa elämä, joka rakentuu päivittäisistä päätöksistä. Kerron seuraavassa tarinan siitä, kuinka tein omat päätökseni ensimmäisestä pallonpotkaisusta aina vuonna 2016 tehtyyn päätökseen, joka vaaransi koko urani. Herätelläänpä välillä uinuvaa blogia...  Olen penkkiurheilija, vaikkakin hyvin valikoiva sellainen. Seuraan intohimolla yleisurheilua ja olympialaisia, eläydyn miesten jääkiekon MM-kisoihin (mutten seuraa lainkaan SM-liigaa) ja katson yleensä miesten jalkapallon EM- ja MM-kisat. Nolottaa vähän myöntää, että naisten jääkiekon ja jalkapallon arvokisoja en muista katsoneeni juuri lainkaan. Osasyy on toki sekin, että niille ei anneta yleensäkään samaa arvoa kuin miesten kisoille: niitä televisioidaan harvemmin ja

Blogistanian palkintoehdokkaani 2020

Blogini on ollut viime aikoina lähestulkoon tauolla, mutta halusin kuitenkin osallistua taas Blogistanian parhaiden kirjojen äänestykseen. Blogistanian Finlandia ja Globalia jaetaan tänä vuonna kymmenettä kertaa ja olen osallistunut äänestykseen joka vuosi, joten perinnettä ei saa rikkoa, vaikka postaustahti olisi miten surkea. ;) Tällä kertaa äänestän kuitenkin vain kahdessa kategoriassa. Tässä siis Kirjanurkkauksen ehdokkaat vuoden parhaaksi kotimaiseksi kaunokirjaksi sekä tietokirjaksi. Arviot löytyvät linkkien takaa.   Blogistanian Finlandia   3 pistettä: Tiitu Takalo: Memento mori (WSOY)   Blogistanian Tieto 3 pistettä: Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY)

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana jo viime kesänä, mutta en silloin saanut postausta aikaiseksi. Kirja kuitenkin herätti paljon ajatuksia ja tunteita ja paasasin siitä jo lukemisen aikana monille tutuilleni ja vähän tuntemattomillekin. :)  Se, että miestä on kautta historian pidetty ihmisen oletusarvona, näkyy maailmassa ja yhteiskunnassa niin monella eri osa-alueella, että sitä ei oikein edes käsitä. Ei, ennen kuin joku niin sanotusti nostaa kissan pöydälle, kuten brittiläinen toimittaja Caroline Criado Perez . Ehkä miesoletusta ei usein tiedosta tai huomaa osittain siksi, koska se on ilmeisesti iskostettu meihin pienestä pitäen. Siis todella pienestä. Tämän kirjan inspiroimana selvitin muun muassa seuraavaa: Taaperon, silloisen vauvan, kirjakokoelmasta löytyy peräti yhdeksän kirjaa, joissa esiintyy leijona. Ja kahdeksan kertaa yhdeksästä kyseessä on urosleijona. Yhdessä kirjassa esiintyy sekä uros- että naarasleijona samalla sivulla. Jo lapsikin tietää, että leijona on leijona vain,

Tiitu Takalo: Memento mori

4. joulukuuta 2015 sarjakuvataiteilija ja kaksinkertainen Sarjakuva-Finlandia-voittaja Tiitu Takalo menee leffaillan jälkeen nukkumaan, mutta herää yöllä äkilliseen päänsärkyyn. Kun särkylääkkeistä ei ole apua ja olo vain pahenee, Takalo viedään lopulta ambulanssilla ensiapuun, jossa hänellä todetaan aivoverenvuoto. Tästä alkaa Takalon omaelämäkerrallinen sarjakuvamuotoinen sairaus- tai oikeastaan toipumiskertomus. Sairaalapäivät, lääkärien ja hoitajien puheet ja jopa huonetoverin liikkeet on kuvattu hämmästyttävällä tarkkuudella. Takalo piirtää avoimesti näkyviin omat mietteensä ja tunteensa, avuttomuutensa ja epätoivonsa, kehonsa arvet ja tuskan ilmeet.  Aika käy pitkäksi, kun joutuu makaamaan voimattomana sängyssä, mutta lukeminenkaan ei onnistu. Voimattomuus on konkreettista ja olo on välillä kuin sätkynukella, joka ei pysty itse vaikuttamaan mihinkään. Huoneen televisiokin saattaa jäädä päälle, kun sitä ei voi itse sammuttaa. "Hei... kuuleeko kukaan?" Memento mori , s. 7

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Kansi: Emma Strömberg Olen perimmäisellä perähikiällä outojen ihmisten ja mahdollisesti rakoilevan mieleni kanssa, eikä minulla ole mitään kytköstä omaan kotiini, omaan todellisuuteeni. Jos sellaista on koskaan ollutkaan. Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta (S&S) oli yksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaista vuonna 2017. Omaääninen, satujen symboliikalla maustettu tarina perheestä oli minulle tuon vuoden paras kotimainen kaunokirjallinen teos. Niinpä odotukset Stormin toista romaania kohtaan olivat jo etukäteen korkealla. "Kerro, kerro kuvastin", vetoaa Lumikin ilkeä äitipuoli peiliinsä klassikkosadussa. Storminkin romaanissa pohdiskellaan kertomista ja myös kertomatta jättämistä. Sitä, miten saman tarinan voi kertoa monella eri tapaa ja kenellä on oikeus kertoa se. Kuvastimenkin vastaus ja sen näyttämä kuva riippuu siitä, kuka siihen milloinkin katsoo. Eikä peili välttämättä aina paljasta koko totuutta vaan saattaa vääristää sit