maanantai 16. syyskuuta 2019

Kirjabloggaaja teatterissa: Cabaret


Suurmusikaali Cabaret (ohjaaja Péter Forgács, koreografi Gergely Csanád Kováts) sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa toissapäivänä 14. syyskuuta. Pääsin näkemään näytelmän ennakkonäytöksessä jo päivää ennen sitä, perjantaina.

Cabaret täyttää heti ensiminuuteista lähtien teatterisalin riemukkaalla musiikilla, laululla ja tanssilla, kun seremoniamestari (vangitsevan karismaattinen Mikko Rantaniva) toivottaa yleisön tervetulleeksi kabareehen. Tapahtumapaikkana on 1930-luvun Berliini ja sen legendaarinen Kit Kat Klubi, joka tarjoaa viihteellisen pakopaikan arjesta. Tarjolla on tanssia, naisia ja viinaa, rietasta ja riehakasta viihdettä ja hauskanpitoa.

Kit Kat Klubin asiakkaita ja tanssijoita: Katri-Maria Peltola, Atte Antikainen, Maija Pihlajaoja, Annamari Eerola, Hely Nylund, Johanna Kuuva, Elina Haikka, Leea Lepistö, Annukka Waara, Jesse-Joonas Kemppainen, Ilkka Pentti ja Annukka Blomberg. Kuva: Sami Tirkkonen.
Klubille päätyy myös kroonisesta rahapulasta kärsivä amerikkalaiskirjailija Clifford Bradshaw (Atte Antikainen), joka kohtaa siellä esiintymistä yli kaiken rakastavan tanssijan ja laulajan Sally Bowlesin (Johanna Kuuva). Vilpitöntä elämäniloa ja energiaa pursuileva Sally asettuu pian puoliväkisin kirjailijan vuokrahuoneeseen asumaan. Pari rakastuu, mutta erilaiset luonteet, kiristyvästä poliittisesta ilmapiiristä puhumattakaan, aiheuttavat kitkaa.

Näytelmän sivujuoni vetosi ainakin minuun pääparin kohtaloa enemmän. Täysihoitolaa pitävä Fräulein Schneider (jälleen kerran huikea Ritva Grönberg) saa kosijakseen juutalaisen hedelmäkauppiaan Herr Schultzin (vieraileva tähti Kai Hyttinen). Ikääntyvän pariskunnan hellä ja haparoiva suhde hymyilyttää ja koskettaa.

Kai Hyttinen ja Ritva Grönberg. Kuva: Sami Tirkkonen.
Näytelmän alku on melkoista menoa ja meininkiä ja kestää aikansa ennen kuin tunnelma rauhoittuu sen verran, että saan juonen päästä kiinni. Vierustoverini moitti alkua sekavaksi ja oli myös sitä mieltä, että bändi soitti ja musiikki pauhasi turhan kovaa (istuimme teatterin keskivaiheilla). Cabaret on ensimmäinen musikaali, jossa Minna-näyttämön uusi äänentoistojärjestelmä pääsee koeajolle. Volyymi ei minua haitannut, vaikka alkuun ei tosiaan montaa suvantokohtaa mahtunut tanssi- ja lauluesitysten väliin. Lavastuksesta vastaava Marie Antikainen on tehnyt upeaa työtä, ja näyttämön pyörivästä lavasta otetaan kaikki ilo irti.

Toisaalta alun riehakkuus myös alleviivasi tunnelman muuttumista vähitellen synkemmäksi, kun kabaree-esitykset ajan myötä hiipuvat ja Kit Kat Klubin ilmapiiri muuttuu ahdistavammaksi. Muutoksen merkit hätkähdyttävät: hauskuuden ja ilonpidon keskelle ilmestyy yhtäkkiä hakaristein varustettuja univormuja, Hitlerin vihaa tihkuvia puheita ja keltaisia tähtiä. Alkaa juutalaisten vainoaminen ja mustamaalaaminen, ja yhteiskunta jakautuu voimakkaasti kahtia. Ulkopuolelle ei voi jäädä, vaan jokaisen on valittava puolensa. Yksi näytelmän henkilöistä toteaakin, että jos et ole heitä vastaan, olet heidän puolellaan. Lause on kylmäävän tuttu viime vuosien ja vuosikymmenten poliittisista puheista.

Tämä tekeekin Cabaret-näytelmästä erityisen ajankohtaisen. Jyrkästi kahtiajakautunut, mustavalkoinen maailmankuva korvaa Kit Katin vapaan, väri-ilottelevan loisteen ja kimalluksen. Toisaalta Kit Kat ja kabaree symboloivat myös huoletonta irtiottoa ja piittaamattomuutta ympäröivästä maailmasta. Kenties klubin esiintyjät eivät ole niin vapaita kuin haluaisivat kuvitella vaan hekin ovat ympäröivän maailman sätkynukkeja, kuten näytelmän loppu vihjaa.

Unkarilais-suomalaisena yhteistyönä tehty Cabaret on visuaalisesti tyylikäs ja vauhdikas musikaali, mutta varsinainen tarina jäi minulle vaisuksi. Pääparin rakkaustarina ei välity aidosti koskettavana, ja kantaaottava sanoma vihan ja vastakkainasettelun tuhoavasta voimasta on esitetty jotenkin ennalta-arvattavasti. Muutama roolisuoritus nousi ylitse muiden (Ritva Grönberg ja Mikko Rantaniva erityisesti), mutta muuten kaipasin esitykseen lisää syvyyttä ja tasoja. Eli hyvä show, mutta ei erityisen mieleenpainuva kokemus.

Traileri:



Cabaret
Kuopion kaupunginteatteri
Ensi-ilta 14.9.2019 Minna-näyttämöllä
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa

tiistai 10. syyskuuta 2019

Pertti Lassila: Kovassa valossa

Ulkoasu: Camilla Pentti
Blogi on ollut epämääräisellä tauolla ennätyksellisen pitkään; kohta en enää kehtaa kutsua itseäni kirjabloggaajaksi! Kirjanurkkauksen kuulumisia on ilmestynyt viime kuukausina vain Instagramin puolella. Jospa nyt äitiyslomalla olisi aikaa kirjoittaa blogiinkin. (Hyvähän se on nyt sanoa, kun vauva ei ole vielä syntynyt - voi olla, että vauva-arki + totaaliyksinhuoltajuus on melko tehokkaasti bloggausaikaa entisestään vähentävä kombo!). :)

Mutta asiaan, eli kirjoihin.

Pertti Lassilan teokset ovat siirtyneet aina ilmestyttyään automaattisesti lukulistalleni siitä lähtien, kun luin vuonna 2015 Finlandia-ehdokkaanakin olleen Armain aika -romaanin. Pari vuotta siitä eteenpäin haikea Kesän kerran mentyä oli yksi parhaista kirjoista, jonka luin vuonna 2017. Välillä lukaisin myös jo vuonna 2013 ilmestyneen Ihmisten asiat -romaanin. Tänä kesänä taas ilmestyi Kovassa valossa, jonka sain luettua viime viikolla.

Suomi on vasta itsenäistynyt, kun vakuutusyhtiössä työskentelevä Heimo ja tämän vaimo Suoma perustavat yhteisen kodin ja perheen Helsingissä. Pariskunta elää omaa tasaisen hyvää ja tavallista arkeaan, pysyttelee parhaansa mukaan erossa aatteista ja politiikasta, mutta pyrkii kuitenkin eteenpäin, kohti parempaa elämää. Suoma ja Heimo eivät ole käyneet muita kouluja kuin kansakoulun, mutta heidän poikansa Tarmo saa vanhempiensa iloksi valkolakin.

Kunnianhimoinen Heimo saa ylennyksiä ja etenee urallaan. Perhe vaurastuu, säätyrajat venyvät ja paukkuvat, kotiin ilmestyy arvotavaraa ja taloudenhoitaja. Elämäntaso nousee kohisten. Kirjan ensimmäinen osa onkin kuin suomalainen versio amerikkalaisesta unelmasta: jokainen on oman onnensa seppä, mutta kenties kovalla työllä kuka tahansa voi menestyä ja rikastua.

Meistä on tullut oikeita ihmisiä, Heimo sanoi. Oikeita ihmisiä ollaan, sinä olet johtaja ja minä olen johtajan rouva, sanoin.


Materia ja mammona ei kuitenkaan takaa ikuista onnea. Sotien jälkeen 1940-luvulla iskee tragedia, joka mullistaa perheen elämän. Samaan aikaan kirjakaupassa työskentelevä Heljä tutustuu nuoreen Tarmoon, mutta joutuu pian vaikean valinnan eteen.

Tästäkin teoksesta löytyy Lassilan aiemmista romaaneista tuttu tyyli kuvailla arkisia asioita kirkkaasti ja herkän tyylikkäästi. Tekstin rauhallinen rytmi saa lukemaan hitaasti nautiskellen, mutta samalla tekee mieli ahmia kirja yhdeltä istumalta loppuun. Lassilalla on myös kiehtova tapa pistää henkilöhahmojen suuhun ja ajatuksiin elämänviisauksia ja filosofisia pohdintoja onnesta, kuolemasta, rakkaudesta ja ajasta. Kuten Heljän ajatus:

Rakkaus on asia, josta ei tiedä mitään ennen kuin sen kokee, ja kun sen on kokenut, luulee tietävänsä siitä kaiken. 

Tai Suoman astetta synkempi näkemys elämästä:

Minulta vei kauan ennen kuin opin, että se, mikä on olemassa, on pelkkää muutosta, ja muuttumatonta on vain se, mikä ei ole todellista, kuten ihmismielessä toivon kuvat ja jumala.

Lassilaa on kritisoitu liian ahtaasta, stereotyyppisestä naiskuvasta. Minusta romaanin päähenkilöt ja minäkertojat, Suoma ja Heljä, eivät ole vain osaansa tyytyviä uhreja vaan itsenäisesti ajattelevia aktiivisia toimijoita. Toki Lassila myös kuvaa aikaa, jolloin naiselle tarjolla olevat roolit olivat huomattavasti kapeampia kuin nykyään. Jossain määrin sekä romaanin naiset että miehet ovat asemansa ja säätynsä uhreja, mutta eivät sentään sukupuolensa tai kohtalonsa vankeja ilman omaa tahtoa. Romaanin yllätyksellinen loppukin osoittaa tämän.

Myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Kirjarepun Raija ovat bloganneet kirjasta. Lassila vierailee Turun kirjamessuilla vajaan kuukauden päästä.

Pertti Lassila: Kovassa valossa. Teos. 2019. 217 sivua.

Teos: Kovassa valossa
Teos: Pertti Lassila
HS: "Kirjallisuudentutkija kirjoittaa romaanissaan kauniisti Helsingistä ja tylsästi naisista"

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian palkintoehdokkaani 2018


Vuosi 2018 taisi jäädä blogihistoriaan jo pelkästään postausten vähäisen määrän vuoksi, mikä hieman rajoitti myös tätä äänestystä, mutta joka kategoriaan löytyy silti jotain. :) Tässä Kirjanurkkauksen ehdokkaat vuoden 2018 parhaiksi kirjoiksi Blogistanian eri kategorioissa. Mukana on myös lyhyt pätkä blogiarviostani.

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Mari Ahokoivu: Oksi (Asema Kustannus)

Jylhä taideteos, jonka kansien välissä loimuavat revontulet, kohoavat synkänmustat puut ja häilyvät metsän aavemaiset, hiljaiset varjot.


Blogistanian Globalia

3 pistettä: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like)

Vaikka kirjassa käsitellään rankkoja yhteiskunnallisia epäkohtia ja siinä tapahtuu kammottavia asioita, tarinasta jää silti ihmeellisen toiveikas olo. Ihmisten, varsinkin lasten, selviytymiskyky on hämmästyttävä, ja maailmassa on hyviäkin ihmisiä, jopa aika paljon.

2 pistettä: Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois (Atena)

Kirja kertoo hienosti siitä, kuinka syyllisyys voi olla vahva, usein näkymätön ja tiedostamaton tunne valintojen ja tekojen taustalla. Ja kuinka suurimmat valheet ovat usein niitä, joita kerromme itsellemme.

1 piste: Hiromi Kawakami: Sensein salkku (S&S)

Sensein salkku on eleetön, ilmava ja hienostunut romaani kahden ihmisen välisestä hauraanherkästä, mutta syvästä suhteesta. Suosittelen tätä kaikille epäsovinnaisten rakkaustarinoiden, hienovireisen kerronnan ja japanilaisen ruuan ystäville!


Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Riina Mattila: Järistyksiä (WSOY)

Mattila osaa kuvailla upeasti kutkuttavaa jännitystä, epävarmaa odotusta, latautunutta eroottista tunnelmaa, joka on täynnä sanomattomia haluja ja tunteita. Teksti itsessään on myös yllättävien, osuvien kielikuvien kyllästämää.

2 pistettä: André Simon & Susanna Olkinuora: Ugu Ugu ja hiljaisuuden kaupunki (Mini Kustannus)

Yksinkertainen, mutta kaunis tarina kertoo ystävyydestä ja myötätunnosta, kauniiden sanojen merkityksestä ja anteeksiannosta.


Blogistanian Tieto 

3 pistettä: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava)

Naiset joita ajattelen öisin on yksi lumoavimmista ja inspiroivimmista ja kyllä, myös kliseisesti ihanimmista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

... konepistooli tehnyt yhdeksänkymmentä reikää taivaaseen, aseiden pauke tappanut myrskysäällä sadepisaroita, kaksikymmentä luotia mennyt kuulle, ammukset särkeneet sanoja, luodit puhkoneet sanoja niin, että aakkoset harvenivat a-b-c-l-r-s-t-x-z:ksi, rakkaita oli kuollut, kyyneliä vuodatettu, luoteja lattialla; rakkaimpani, ainokaiseni, pikkuiseni, ainokaiseni; me kaikki olemme ainutlaatuisia, kaikki yksinäisiä, kaikki peloissamme ja kaikki yhä etsimässä rakkauden luoteja kaikkialta.

Yhdysvaltalainen Jennifer Clement oli minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija, jonka tuoreimpaan suomennettuun romaanin Rakkaudesta aseisiin tartuin viime vuoden puolella, kun kirjailija oli vieraana Helsingin kirjamessuilla lokakuussa.

Clementiltä on suomennettu myös Meksikon huumesodista kertova Varastettujen rukousten vuori (Like, 2014) sekä New Yorkin taidemaailmaan sijoittuva Basquiatin leski (Like, 2015).

Rakkaudesta aseisiin vaikutti heti alusta asti ihan minun kirjaltani: lapsen näkökulma kerronnassa, hieman kielellä kikkailua (tosin välillä en ollut varma, onko suomennos hieman kömpelö vai töksähtelevätkö lauseet tarkoituksella), värikkäät ja yllättävät kielikuvat ja lumoava, lähes taianomaisen rujonkaunis tunnelma. Ahmin kirjan kannesta kanteen yhdeltä istumalta.

Romaanin päähenkilö on 14-vuotias Pearl, joka asuu äitinsä Margotin kanssa autossa talovaunualueella. Pearl suhtautuu olosuhteisiinsa lapsen viattomalla käytännöllisyydellä: kun asuu autossa, ei tarvitse murehtia myrskyistä ja salamoista, mutta pelkää hinausautoa. Piti ihan googlettaa, minkä näköinen auto on Pearlin ja tämän äidin Mercury Topaz: aika tavallinen, hieman tylsän näköinen, vanha automalli.

Margot on saanut tyttärensä 16-vuotiaana ja karannut vauraasta kodistaan. Tai ainakin tällaista tarinaa äiti kertoo Pearlille. Nyt Margot elättää heitä siivoustöillä.

Talovaunualueella, alligaattoreita kuhisevan rämeikön ja myrkkyhuuruja puhkuvan kaatopaikan kupeessa, asuu muitakin yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneita ihmisiä. Roberta Young on entinen luonnontieteiden opettaja, joka on jäänyt puille paljaille jo edesmenneen miehensä sairaalamaksujen takia. Pearlin ystävän April Mayn vanhemmat taas ovat kuuro, jalkapuoli sotaveteraani Bob ja hoitajana työskentelevä Rose.

Jennifer Clement Helsingin kirjamessuilla 2018
Clement ei osoittele tai saarnaa, mutta näyttää konkreettisesti, kuinka hyvinkin toimeentuleva ihminen voi olosuhteiden pakosta jäädä oman onnensa nojaan keskelle köyhyyttä ja kurjuutta, vailla mahdollisuutta nousta enää takaisin. Esimerkiksi sairaalavakuutuksen puute ja sitä myöten sairaalamaksujen tähtitieteelliset summat Yhdysvalloissa ovat aika hätkähdyttävää luettavaa tällaiselle suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille. Jotkut asiat ovat meillä sentään aika hyvin. (Samaa aihetta sivusi muuten myös Lionel Shriver romaanissa Jonnekin pois, tosin hieman eri näkökulmasta.)

Osansa Clementin epäsuorasta kritiikistä saa myös kirjan pääteema, asehulluus. Suhtautuminen aseisiin monissa Yhdysvaltain osissa ja aseväkivallan määrä on jotain aivan käsittämätöntä. Myös lastensuojelujärjestelmän tehottomuus ja korruptoituneet viranomaiset saavat Clementiltä melko rajun käsittelyn.

Vaikka kirjassa käsitellään rankkoja yhteiskunnallisia epäkohtia ja siinä tapahtuu kammottavia asioita, tarinasta jää silti ihmeellisen toiveikas olo. Ihmisten, varsinkin lasten, selviytymiskyky on hämmästyttävä, ja maailmassa on hyviäkin ihmisiä, jopa aika paljon.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin. Like. 2018. 278 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Gun Love
Suomentaja: Terhi Kuusisto

Like: Rakkaudesta aseisiin 
Like: Jennifer Clement

tiistai 22. tammikuuta 2019

Mari Ahokoivu: Oksi

Luin Mari Ahokoivun Oksista kehuja sekä Hesarista että Goodreadsistä ja odotin sitä kirjaston varausjonossa pienen ikuisuuden. Lopulta sain sarjakuvateoksen käsiini, eikä se ollutkaan mikään ohut lärpäke (minkähän takia odotin sellaista?) vaan reilusti yli 300-sivuinen jylhä taideteos, jonka kansien välissä loimuavat revontulet, kohoavat synkänmustat puut ja häilyvät metsän aavemaiset, hiljaiset varjot.

Kaiken keskellä on emokarhu Umi pentueineen. Yksi pennuista, "Parka", on hieman erilainen kuin muut. Sillä ei ole karhumaisia käpäliä tai teräviä hampaita, mutta sitäkin enemmän kysymyksiä ja näyttämisen tarvetta. Emokarhun ja pennun myötä tutustutaan näsäviisaaseen, runoja laulavaan Sotkaan, metsän aavemaisiin varjohahmoihin sekä valtavaan Manaan (joka muistuttaa erehdyttävästi Henkien kätkemän Kasvoton-nimistä henkeä). Muinainen suomalainen mytologia sekoittuu karhumyytteihin, Kalevalan luomiskertomukseen ja laulun taikaan.

"Parka" ja Mana, Oksi, s. 94
Lumouduin jo heti alussa tunnelmallisesta, kauniista kuvitustyylistä. Värejä on käytetty säästeliäästi, mutta värikkäät revontulet, punainen veri ja kullankeltaiset laulut korostuvat sitäkin selvemmin muuten varsin tummista kuvista ja maisemista.

Revontulet ja karhunpesä, Oksi, s. 11
Yllätyin myös positiivisesti tarinan monitasoisuudesta. Takakannen lyhyt kuvaus "laulu äidistä ja tyttäristä" ei kerro vielä juuri mitään. Juoni yllätti raakuudellaan, julmuudellaan ja monitasoisuudellaan. Tarina ei tosiaankaan ollut mikään perinteinen 'karhuemo uhrautuu pentujensa puolesta ja äidinrakkaus voittaa kaiken'-kuvio, vaan jotain paljon synkempää ja monitulkintaisempaa. Yksilön tahto vastaan jumalat. Rakkauden julmat puolet. Luonto ja kaikkien otusten paikka maailmassa.

Oksi, s. 225
Oksi on kaksikielinen; Silja-Maaria Aronpuro on kääntänyt teoksen tekstit englanniksi kunkin sivun alareunaan. Tämä olisi oiva lahja tai hankinta myös ei-suomalaisille lukijoille, joita kiinnostaa suomalainen mytologia ja/tai sarjakuvat. :)

"Oksi" on muuten vanha suomalainen nimitys karhulle, kenties yksi vanhimmista karhua tarkoittavista sanoista.

Vinkki sarjankuvan tekemisestä kiinnostuneille ja muillekin: Mari Ahokoivulla on blogissaan menossa kymmenosainen sarja sarjakuvaromaanin tekemisestä, jossa käydään läpi Oksin luomisprosessia. Postaussarjan kolmas osa ilmestyi noin viikko sitten.

Mari Ahokoivu: Oksi. Asema Kustannus. 2018. 368 sivua.
Englanninkieliset käännökset: Silja-Maaria Aronpuro

MariAhokoivu.com: Oksi
HS: "Mari Ahokoivu teki sarjakuvan suomalaisesta karhumyytistä - lopputulos nostaa tekijänsä mestareiden joukkoon"