lauantai 13. helmikuuta 2021

Blogistanian palkintoehdokkaani 2020


Blogini on ollut viime aikoina lähestulkoon tauolla, mutta halusin kuitenkin osallistua taas Blogistanian parhaiden kirjojen äänestykseen. Blogistanian Finlandia ja Globalia jaetaan tänä vuonna kymmenettä kertaa ja olen osallistunut äänestykseen joka vuosi, joten perinnettä ei saa rikkoa, vaikka postaustahti olisi miten surkea. ;)

Tällä kertaa äänestän kuitenkin vain kahdessa kategoriassa. Tässä siis Kirjanurkkauksen ehdokkaat vuoden parhaaksi kotimaiseksi kaunokirjaksi sekä tietokirjaksi. Arviot löytyvät linkkien takaa.

 

Blogistanian Finlandia 

3 pistettä: Tiitu Takalo: Memento mori (WSOY)

 


Blogistanian Tieto

3 pistettä: Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY)

perjantai 12. helmikuuta 2021

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana jo viime kesänä, mutta en silloin saanut postausta aikaiseksi. Kirja kuitenkin herätti paljon ajatuksia ja tunteita ja paasasin siitä jo lukemisen aikana monille tutuilleni ja vähän tuntemattomillekin. :) 

Se, että miestä on kautta historian pidetty ihmisen oletusarvona, näkyy maailmassa ja yhteiskunnassa niin monella eri osa-alueella, että sitä ei oikein edes käsitä. Ei, ennen kuin joku niin sanotusti nostaa kissan pöydälle, kuten brittiläinen toimittaja Caroline Criado Perez.

Ehkä miesoletusta ei usein tiedosta tai huomaa osittain siksi, koska se on ilmeisesti iskostettu meihin pienestä pitäen. Siis todella pienestä.

Tämän kirjan inspiroimana selvitin muun muassa seuraavaa: Taaperon, silloisen vauvan, kirjakokoelmasta löytyy peräti yhdeksän kirjaa, joissa esiintyy leijona. Ja kahdeksan kertaa yhdeksästä kyseessä on urosleijona. Yhdessä kirjassa esiintyy sekä uros- että naarasleijona samalla sivulla.

Jo lapsikin tietää, että leijona on leijona vain, jos sillä on harja.
 

Onpas hassu, triviaali löydös, joku voisi ajatella. Sitä paitsi oletusleijona on uros yksinkertaisesti siksi, että uroksella on harja, joka helpottaa sen tunnistamista. Lapsen aliarvioimista tuollainen selitys, sanon minä. Leijonista puhumattakaan! Aivan kuin harjaton naaras olisi jotenkin vähemmän leijonamainen ja siksi toissijainen. Mutta ainakin tämän pienen kuvakirjaotannan perusteella oletus miehestä (tai uroksesta!) ensisijaisena representaationa elää vahvana.

Perezin teos todistaa, että vastaava "oletusurosleijonuus" on juurtunut syvälle myös ihmisten pariin. Ja nyt ei siis puhuta enää eläimistä eikä edes taaperoista vaan mukamas sivistyneistä ja järkevistä aikuisista ihmisistä, vaikka Pérezin teoksen esimerkkien perusteella sitä on välillä vaikea uskoa!

Miehet ovat yliedustettuina tutkimuksissa ja tilastoissa, joiden perusteella on suunniteltu esimerkiksi liikennettä, autoja, älypuhelimia ja lääkkeitä. Sen vuoksi moni asia maailmassa on rakennettu ja kehitetty sukupuolittuneen, puolueellisen tiedon pohjalta. Tämä sekä hankaloittaa tarpeettoman paljon naisten arkea (esim. naisten vs. miesten vessajonot ravintoloissa) että aiheuttaa myös aidosti hengenvaarallisia tilanteita (lääkkeiden kehittäminen sopiviksi ensisijaisesti miehen elimistölle).

Vaikka teos on paikoin karua, suorastaan järkyttävää ja silmiä avaavaa luettavaa, olen sikäli optimisti, että uskon maailman olevan menossa koko ajan parempaan suuntaan näiden asioiden suhteen. Nykyään puhutaan yhä useammissa yhteyksissä sukupuolitietoisuudesta ja sukupuolivaikutusten arvioinnista. Tärkeintä olisi kuitenkin se, että asioiden muuttuminen ei jäisi vain sanahelinän tasolle vaan jokainen voisi omassa elämässään pyrkiä tietoisesti ottamaan naisten näkökulman huomioon ja kyseenalaistamaan ääneen sen, jos jossain universaali oletus onkin mies. Kuten vaikkapa nyt lastenkirjojen leijonakuvissa. Triviaalia, ehkä, mutta jotenkin niin kuvaavaa.

Perezin teoksessa on runsaasti tilastoja ja lukuja, mikä on toisaalta ymmärrettävää - onhan kyseessä tietokirja tilastotiedoista. Mutta äänikirjassa numerorimpsuja ja tilastoja oli hieman puuduttavaa kuunnella ja vaikea hahmottaa. Suosittelen siis lukemaan kirjan paperiversiona.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. WSOY. 2020. 411 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Invisible Women: Exposing Data Bias in a World Designed for Men

Suomentaja: Arto Schroderus

äänikirja, 11 t 22 min, lukija: Satu Paavola

WSOY: Näkymättömät naiset

Kirjavinkit: Näkymättömät naiset 

CarolineCriadoPerez.com

Tiitu Takalo: Memento mori

4. joulukuuta 2015 sarjakuvataiteilija ja kaksinkertainen Sarjakuva-Finlandia-voittaja Tiitu Takalo menee leffaillan jälkeen nukkumaan, mutta herää yöllä äkilliseen päänsärkyyn. Kun särkylääkkeistä ei ole apua ja olo vain pahenee, Takalo viedään lopulta ambulanssilla ensiapuun, jossa hänellä todetaan aivoverenvuoto. Tästä alkaa Takalon omaelämäkerrallinen sarjakuvamuotoinen sairaus- tai oikeastaan toipumiskertomus.

Sairaalapäivät, lääkärien ja hoitajien puheet ja jopa huonetoverin liikkeet on kuvattu hämmästyttävällä tarkkuudella. Takalo piirtää avoimesti näkyviin omat mietteensä ja tunteensa, avuttomuutensa ja epätoivonsa, kehonsa arvet ja tuskan ilmeet. 

Aika käy pitkäksi, kun joutuu makaamaan voimattomana sängyssä, mutta lukeminenkaan ei onnistu. Voimattomuus on konkreettista ja olo on välillä kuin sätkynukella, joka ei pysty itse vaikuttamaan mihinkään. Huoneen televisiokin saattaa jäädä päälle, kun sitä ei voi itse sammuttaa.

"Hei... kuuleeko kukaan?" Memento mori, s. 77
 

Piirrostyyli vaihtelee hyvin pelkistetystä maalaukselliseen, ja värimaailma on kauttaaltaan tumma, punertava ja ruskea. Kirkkaanpunaiset verisuonet halkovat mustia pintoja dramaattisesti.

Memento mori, s. 52
 

Takalo kotiutuu sairaalasta, mutta kuntoutumisprosessi on pitkä ja hankala. Aivoverenvuodolle tyypillisesti väsymys ja keskittymisvaikeudet jatkuvat kuukausia, jopa yli vuoden. Vaikeinta on huomata, ettei työkyky heti palaudu ja piirtäminen onnistu entiseen tapaan. Ajatukset täpärästi väistetystä kuolemastakin pyörivät yhä päässä. Takalo kuvailee myös sitä, kuinka turhauttavan vaikeaa oikean diagnoosin ja sopivan hoidon saaminen voi olla, kun potilaan ja terveydenhuollon ammattilaisten käsitykset oireista ja niiden syistä eivät kohtaa.

Teoksen aihe on synkkä, mutta mukaan mahtuu myös lämpöä ja yllättävää huumoria. Lääkeaineiden nimet kuulostavat dinosauruksilta (nimodipiini, deksametason, pantopratsoli!). Yhteisistä hetkistä puolison kanssa välittyy hellyys ja rakkaus. Takalo kuljettaa tarinaa eteenpäin sujuvasti ja ahmin koko 200-sivuisen kirjan yhdeltä istumalta.

Takalon sarjakuva on yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista ja olen suositellut sitä innokkaasti vähän kaikille. :) Varsinkin terveydenhuollon ammattilaisten kannattaa lukea tämä.

Veikkaan, että Memento mori on vahvoilla, kun Sarjakuva-Finlandia jälleen jaetaan ensi kuussa.

Tiitu Takalo: Memento mori. WSOY. 2020. 228 sivua.

WSOY: Memento mori

WSOY: Tiitu Takalo

Sarjakuvablogit: Ruudun takaa 

Kirjavinkit: Memento mori

tiistai 3. marraskuuta 2020

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi.

Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.

 Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksista ja talebanien tukikohtana, mutta aikoinaan siellä toimi yli 100 000 miehen ja naisen aseeton armeija Ghaffar Khanin johdolla.

1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa Venäjä pyrki laajentumaan Keski-Aasiaan ja lähestyi Afganistania pohjoisesta. Samaan aikaan Britannia yritti vielä lujittaa asemiaan siirtomaassaan Intiassa. Tällöin rajaseutu ja Khyberin sola, jonka kautta mahdolliset sotajoukot kulkisivat, jäi kahden suurvallan väliin.

Alueella asuvat pataanit vastustivat vieraan brittivalloittajan ylivaltaa, mutta kaikki kapinat nujerrettiin raa'asti. Silloin esiin astui mies, joka alkoikin puhua aseettoman vastarinnan, rauhanmarssien ja rauhanomaisten mielenosoitusten puolesta. Ghaffar Khan oli sekä harras muslimi että ehdoton pasifisti ja kehotti kansalaisia vastustamaan valloittajia mieluummin kansalaistottelemattomuudella kuin aseilla. Häntä onkin kutsuttu myös Pakistanin Gandhiksi.

Ghaffar Khan perusti Khudai Khidmatgar (Jumalan palvelijat) -nimisen liikkeen, jonka jäseniä kutsuttiin myös "punapaidoiksi". Liike vastusti brittien siirtomaahallintoa väkivallattomin keinoin: 

Tärkein keino oli kuitenkin kansalaisvastarinta. He boikotoivat valtion instituutioita ja niiden toimintaa kaikin mahdollisin keinoin. Virkamiehiä ja poliiseja ei toteltu. Veroista kieltäydyttiin. Oikeusistuimia ei kunnioitettu. Valtion instituutioiden sijaan he suosivat omia hallinnollisia tapojaan.

Ghaffar Khan oli monin tavoin aikaansa edellä. Yksi liikkeen tärkeimmistä arvoista oli koulutus, myös tyttöjen. Toinen oli naisten aseman parantaminen, mikä oli melko vanhoillisessa, patriarkaalisessa pataanikulttuurissa ennenkuulumatonta. Ghaffar Khan kehitti lääkäriveljensä kanssa myös terveydenhuoltoa perustamalla klinikoita rajaseudulle.

Britit telkesivät kansaa villitsevän vapaustaistelijan vuosikausiksi vankilaan ja määräsivät tälle matkustuskieltoja, mutta Britannia alkoi vähitellen menettää otettaan Intian niemimaasta. Vuonna 1947 alettiin viimeistellä Intian itsenäistymistä ja vallanvaihtoa. Maa oli määrä jakaa: hinduenemmistöiset osat muodostaisivat Intian ja muslimienemmistöiset Pakistanin (joka alussa jakautui vielä Itä- ja Länsi-Pakistaniin). Sekä Mahatma Gandhi että Ghaffar Khan vastustivat Intian jakoa, koska se "kiihdyttäisi uskontokuntien yhteenottoja, kun miljoonat hindut ja muslimit joutuisivat jättämään kotiseutunsa". Siinä he olivat oikeassa. Pakistanista Intiaan vaelsi n. 7,5 miljoonaa hindua ja sikhiä, ja Intiasta Pakistaniin lähes saman verran muslimeja. Kun uupuneet, nälkäiset pakolaisvirrat kohtasivat toisensa, vastapuoli matkalla toisen vanhoille kotiseuduille, epätoivo ja pettymys purkautuivat yhteenottoina. Yli puoli miljoonaa ihmistä kuoli väkivaltaisuuksissa.

Mitä Khanin väkivallattomuuden ideologialle sitten tapahtui? Miksi Pakistan esiintyy nykyisin uutisissa kaikkea muuta kuin rauhanomaisissa merkeissä? Tamminen pohtii sitä, kuinka Pakistan ja sen rajanaapuri Afganistan ajautuivat väkivallan kierteeseen talebanien valtaannousun jälkeen. Siitä huolimatta Khanin ideologia elää jossain muodossa myös tänä päivänä: hänen lapsenlapsensa on Pakistanin vasemmistolaisen ANP-puolueen johdossa.

Tammisen kirjan aihe on hieman yllättävä ja erikoinen, mutta kuten muistokirjoituksestakin kävi ilmi, kansainväliset asiat sekä uskonnollis-nationalististen aatteiden vaikutus ihmisiin olivat kirjoittajalle tärkeitä aiheita.

Islamin aseeton soturi perustuu virallisista lähteistä koottuihin tietoihin, joita Tamminen käy läpi ja referoi uskollisesti, mutta itse Ghaffar Khaniin henkilönä ei pureuduta syvemmin. Hänestä kerrotaan lähteiden avulla lähinnä vain se, minkä hän itsekin kenties halusi julkisuuteen näyttää (esim. omaelämäkerran ja kirjeenvaihdon kautta). Tamminen ei juuri kyseenalaista näitä lähteitä tai kaivaudu syvemmälle spekuloidakseen sitä, millainen mies jalustalle nostetun Ghaffar Khanin naamion takaa oikeasti löytyy. Teos on silti kiinnostava katsaus Intian ja Pakistanin historiaan maiden itsenäistymisen aikaan sekä siihen, miten yhden ihmisen vankkumaton usko omaan aatteeseen ja ideologiaan voi synnyttää kokonaisen liikkeen ja ravistella yhteiskuntaa.

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty. Into. 2011. 189 sivua.

Into: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Into: Tapio Tamminen

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Kansi: Emma Strömberg
Olen perimmäisellä perähikiällä outojen ihmisten ja mahdollisesti rakoilevan mieleni kanssa, eikä minulla ole mitään kytköstä omaan kotiini, omaan todellisuuteeni. Jos sellaista on koskaan ollutkaan.

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta (S&S) oli yksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaista vuonna 2017. Omaääninen, satujen symboliikalla maustettu tarina perheestä oli minulle tuon vuoden paras kotimainen kaunokirjallinen teos. Niinpä odotukset Stormin toista romaania kohtaan olivat jo etukäteen korkealla.

"Kerro, kerro kuvastin", vetoaa Lumikin ilkeä äitipuoli peiliinsä klassikkosadussa. Storminkin romaanissa pohdiskellaan kertomista ja myös kertomatta jättämistä. Sitä, miten saman tarinan voi kertoa monella eri tapaa ja kenellä on oikeus kertoa se. Kuvastimenkin vastaus ja sen näyttämä kuva riippuu siitä, kuka siihen milloinkin katsoo. Eikä peili välttämättä aina paljasta koko totuutta vaan saattaa vääristää sitä.

Alisa saa äidiltään Lumikilta tämän kuolinvuoteella mystisen kirjeen ja lähtee selvittämään äitinsä menneisyyden arvoituksia Hukan kylään, Joensuun kupeeseen. (Minulle tuli tästä heti mieleen opiskeluaikojeni asuinpaikka Hukanhauta, yksi Joensuun kaupunginosista!) Lumikki on ollut nuorempana töissä sosiaalitoimessa ja hänen asiakkainaan ovat olleet muun muassa Kivelän erakkoveljekset, joita - kuinka ollakaan - on seitsemän. Stormin teoksessa on jälleen kerran runsaasti satuelementtejä, tuttuja ja tunnistettavia sadun palasia ja hahmoja moderniin, vieraaseen ympäristöön ripoteltuna. On kuvankaunis äiti, joka ruokkii lintuja kämmeniltään, on kääpiöiden louhos ja ilkeä kuningatar, on valkohapsinen vanhus ja susihukka.

Hukan kylässä on painostava, suorastaan twinpeaksmäinen tunnelma. Oudot ja omalaatuiset hahmot asuttavat syrjäkylää ja kaikki tuntuvat tietävän asioista enemmän kuin haluavat kertoa. Unenomaista tunnelmaa luovat myös yllättävät kielikuvat ja jatkuvat viittaukset satuihin. Mukana on jopa kokonainen symbolinen eläinsatu karhusta ja lumikosta, jotka päätyvät nukkumaan yhdessä talviunta ja löytävät yllätyksekseen keväällä vierestään poikasen, jolla on ruskea selkä ja lumivalkoinen maha.

Kiehtovat sadun ja realismin vuorottelu saa uuden tason, kun jo edesmennyt Lumikki alkaa kyseenalaistaa tyttärensä tarinankerrontaa ja torua häntä haudan takaa. Alisa taas haluaa kertoa äitinsä menneisyydestä sellaisen tarinan, jonka kanssa olisi helpompi ja kunniallisempi elää.

Lukijan tehtäväksi jää koota tarinan palaset yhteen ja päättää, kenen versioon uskoa, mikä on satua ja mikä totta. Helppoa se ei ole; välillä minusta tuntui, että tipun täysin kärryiltä, kun yritin ymmärtää mutkikkaita perhesuhteita ja tajuta, kuka hahmoista on kyseessä ja millä aikatasolla liikutaan. Haastava, pirstaleinen rakenne myös vaikutti siihen, että kirja ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Me täytytään valosta. Vaikka pidin jälleen omaäänisestä tyylistä ja siitä, miten satujen kuvasto nivoutui realistiseen kerrontaan, jäin kaipaamaan suoraviivaisempaa tarinaa ja jännitettä.


Myös Omppu, Anneli ja Anna ovat lukeneet kirjan.

Annastiina Storm: Kerro, kerro. S&S. 2019. 207 sivua

S&S: Kerro, kerro
S&S: Annastiina Storm