Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2009.

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie

Hänen nimensä oli Blanche Wittman ja kuollessaan hän oli 102 senttiä pitkä ja painoi 42 kiloa. Hän oli silloin eräänlainen torso, mutta hänen torsossaan oli pää. Vasen sääri, oikea jalka lonkkaan asti ja vasen käsivarsi oli amputoitu. Siksi Blanche oli niin lyhyt. Muutoin hänessä ei ollut mitään poikkeuksellista. Kaikki ne, jotka näkivät hänet ennen amputointeja, pitivät häntä hyvin kauniina. Tietyistä syistä monet tarkkailivat häntä, myös monet kuvailuun kykenevät, toisin sanoen kirjailijat. [...] Hän kuoli onnellisena. Tämä väite on viimeisestä muistivihkosta, Punaisesta kirjasta. Ruotsalaisen Per Olov Enquistin romaani Blanche ja Marie keskittyy omalla rönsyilevällä, monikerroksisella tavallaan kahden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisen elämään. Ranskalainen Blanche Wittman tuli tunnetuksi "hullujen kuningattarena", kun hänet suljettiin Pariisin Salpêtrière-sairaalaan, joka toimi aikoinaan eräänlaisena mielisairaiden, prostituoitujen, köyhien ja rikollisten

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

[...] meidän kaltaisillemme ihmisille tuottaa tyydytystä tieto, että teimmepä mitä tahansa, me teimme sen hyvässä uskossa. Tietysti me otimme joskus uskaliaita askelia ja toimimme usein hyvin yksioikoisesti, mutta eikö sekin ole parempi kuin että ei koskaan pane vakaumuksiaan koetukselle siksi että puuttuu joko tahtoa tai rohkeutta. Jos ihmisellä on tarpeeksi syvä vakaumus, tulee varmasti aika jolloin väistelyn jatkaminen on halveksittavaa. Matsuji Ono on ikääntyvä japanilainen taiteilija, kuuluisan Mori-sanin opissa ollut maalaaja, joka osallistui ylpeänä omalla luovuudellaan Japanin keisarinajan ja toista maailmansotaa edeltäneen isänmaallisuuden aatteen levittämiseen. Tuhoisan ja tappiollisen sodan jälkeen nuorempi, amerikkalaistuva sukupolvi tuomitsee Onon kaltaiset patriotistit pettureina, jotka ovat osaltaan syypäitä sodan hirveyksiin ja estävät Japanin modernisoitumista ja kansainvälistymistä. Taiteilija joutuu pohtimaan omia tarkoitusperiään ja motiivejaan kohtaamalla menne

Emma Juslin: Frida ja Frida

Pienenä kun vielä luulin Jumalan istuvan pilven päällä heiluttelemassa jalkojaan, odotin että jossain vaiheessa päähäni putoaisi lentävä narusandaali kokoa neljäkymmentäkaksi. Sama kuin isällä. Mutta en ikinä saanut sandaalia päähäni. En edes yhtä surkeaa saapasta. Siinä vaiheessa sitä rupeaa uskomaan ettei Jumalaa olekaan tai että hän kulkee paljain jaloin pumpulinpehmeillä pilvillä. Oli miten oli, siitä on jo kauan kun uskoin sellaiseen. Ehkä silloin kun olin kymmenen. Tai seitsemän. Frida ja Frida on jo toinen nuoren (s. 1985!) Emma Juslinin kirjoittama romaani. Loistavalla huumorintajulla ja suoraviivaisella ilmaisuvoimalla kirjoitettu tarina on täynnä riipaisevan todentuntuisia yksityiskohtia ja arkipäivän karua todellisuutta. Kertojana on kasvukivuista ja kurjista kotioloistaan kärsivä 13-vuotias Selma, joka haikailee 20-vuotiaan isosiskonsa Irinan perään. Irina puolestaan on saanut tarpeekseen nurkkakuntaisesta suomenruotsalaisesta kotikylästään ja ankeanharmaasta kodist

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Unelma numero kolme on juna joka kulkee Gibraltarin salmen yli. Tarifaa ja Tangeria yhdistää silta, joka on yhtä kaunis kuin se jonka Malika näki eräässä matkailulehdessä. Ylitys kestää viisi minuuttia. Malika istuu ensimmäisessä vaunussa ja seuraa tarkkaavaisesti matkan edistymistä. Kun he saapuvat Espanjan rannikolle, heitä odottaa vastaanottokomitea, joka ojentaa heille kukkia, tarjoilee taateleita ja maitoa. Malika rakastaa taateleita. Hän ottaa kolme ja hotkaisee ne hetkessä. Marokon ja Espanjan välillä on vain vaivaiset viisitoista kilometriä. Tämä lyhyt pätkä merta paitsi erottaa hyvin erilaiset maat ja kulttuurit toisistaan myös toimii eräänlaisena symbolisena rajana Euroopan hyvinvointivaltioiden ja köyhän Afrikan välillä. Gibraltarin salmen aallot ovat kannatelleet kaikenlaisia venekuntia laittomista maahanmuuttajista kalliisiin huumelasteihin. Marokon pohjoisimmassa kolkassa, maagisen salmen rannalla sijaitseva Tanger on täynnä ympäri maanosaa paikalle matkanneita ihmisiä,

Khaled Hosseini: A Thousand Splendid Suns

All day, this poem about Kabul has been bouncing around in my head. Saib-e-Tabrizi wrote it back in the seventeenth century, I think. I used to know the whole poem, but all I can remember now is two lines: "One could not count the moons that shimmer on her roofs, Or the thousand splendid suns that hide behind her walls." Khaled Hosseini's first bestseller, The Kite Runner , hit the American and European lists in 2003 and was adapted into an award-winning film in 2007. His second novel, A Thousand Splendid Suns , continues his quest to write about the life of Afghan people. While his first novel focused on the warring country from the point of view of two young boys, the second adopts a more challenging approach through two women living in Kabul. Hosseini himself explains, "I suppose there were some easier roads I could have gone down, but I chose this one because, both as a writer and an Afghan, I couldn't think of a more riveting or important or compelling

Ursula K. Le Guin: Lavinia

Itse asiassa runoilija antoi minulle vain nimen ja minä olen itse luonut itseni. Mutta ilman häntä taitaisin olla nimetön. En ole koskaan moittinut häntä. Ei runoilijakaan voi kaikessa onnistua. Mutta outoa silti, ettei hän antanut minulle ääntä. Minä en puhunut hänelle ennen sitä yötä, jolloin tapasimme alttarilla tammien alla. Mistä minun ääneni oikein on kotoisin? Ääni joka huutaa tuuleen Albunean rinteillä, ääni joka puhuu kieletönnä ikiomaa kieltään? Ursula K. Le Guinin kirjoja olen aikonut lukea jo pitempään; Lavinia on niiden uusimmasta päästä. Luin etukäteen pari romaania hehkuttavaa arvostelua, mutta täytyy myöntää että kirja oli kuitenkin jonkinlainen pettymys. Romaanin henkilöt, itse Laviniaa lukuun ottamatta, jäivät hyvin etäisiksi, ja tarpeettoman yksityiskohtainen selitys alueen maantieteestä (kirjassa oli myös kartta) ja heimojen välisistä poliittisista selkkauksista häiritsivät muuta kerrontaa. Ihan tällaista en odottanut. Laviniassa on mielenkiintoinen häivähd

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Ennen kuin karkaan kotoa pesen käteni ja kasvoni, leikkaan kynteni, puhdistan korvani ja harjaan hampaani. Teen sen kaikessa rauhassa ollakseni kaikin puolin puhdas. Puhtaus on toisinaan tärkeintä kaikesta. Tarkastelen naamaani peilistä. Nämä kasvot olen perinyt isäni ja äitini geeneiltä - ei niin, että muistaisin miltä äitini näytti. Voin yrittää estää tunteitani näkymästä ja silmiäni paljastamasta mitään ja kasvattaa lihaksiani, mutta ulkonäölleni en mahda paljonkaan. Luin Kafkan rannalla ensimmäistä kertaa englanniksi jo keväällä 2006, pian sen ilmestymisen jälkeen, ja uudemman kerran kesällä 2008. Nyt päätin tarttua romaanin suomennokseen, koska Murakami -suomennokset kiinnostavat aina. Murakamia on muuten suomennettu hävyttömän vähän: Kafkan lisäksi ainoastaan Murakamin kaksi varhaisempaa romaania, Suuri lammasseikkailu (1993) ja Sputnik - rakastettuni (2003). Molemmat, kuten myös Kafka rannalla, on suomennettu romaanien englanninkielisistä käännöksistä - ne ovat siis käänn