Kirjanurkkaus

päällys: Martti Ruokonen Mitä tapahtui? Pahinta on, ettei tiedä. Kaiken on käynyt mielessä läpi moneen kertaan ja jokainen vaihtoehto särkee sydämen. Se että sä olisit hypännyt tahallasi. Se että joku toinen olisi tehnyt sulle jotain. Se että sä päädyit mereen. Se että sä et olisikaan päätynyt mereen vaan poistunut laivasta vaikka autokannen kautta, muusta kuin omasta tahdostasi.  Inka Nousiainen on yksi kotimaisista lempikirjailijoistani, ollut jo yli kymmenen vuotta, mutta vasta viime syksynä pääsin näkemään kirjailijan livenä Helsingin kirjamessuilla. Siellä hän kertoi Mustarastas -romaanin synnystä yhdessä näyttelijä Eeva Soivion kanssa, jonka elämään ja KOM-teatterissa esitettyyn monologinäytelmään romaani pohjautuu. Nousiaisen mukaan ajatus muokata Soivion näytelmästä romaani tuli alun perin kustantajalta. Mustarastaan kirjoittaminen poikkesi siis paljon aiempien romaanien kirjoitusprosessista, koska tällä kertaa aihe tuli annettuna ja tarina oli jo valmis. Soivio puo...

Kannen kuvat: Satu Kettunen - Oletko koskaan pitänyt yökirjaa? - En. Mutta ehkä sinä voisit opettaa minulle, miten sitä pidetään. Inka Nousiainen on kirjoittanut useita nuorten- ja aikuisten romaaneja, joista omia suosikkejani ovat erityisesti Arvaa ketä ajattelen (2007) ja Kirkkaat päivä ja ilta (2013). Kesällä ilmestynyt Yökirja on Nousiaisen ensimmäinen kuvakirja lapsille. Kirjan on kuvittanut Satu Kettunen . Yökirja kertoo 6-vuotiaasta Kuusta, joka ei voi mennä päivisin ulos, koska hän tulee valosta hirmuisen kipeäksi . Niinpä hän käy yksin ulkona öisin ja pitää päiväkirjan sijasta yökirjaa. Eräänä yönä Kuu tapaa vihreäsilmäisen, ketunnäköisen Raan, joka istuu puun alla ja itkee. Raan vieressä on surullinen koira nimeltä Suru. Surullinen Raa ja yksinäinen Kuu tutustuvat ja ystävystyvät. Kuun kotona on 4-vuotias pikkusisko Oo La Laa, joka aikoo isona sirkukseen töihin. Raan ja Oo La Laan äiti ompelee koneella päivät pitkät Ystäviä, suuria nukkeja yksinäisille aikuisille...

Sitä elää hetkiä, saaria joista ei johda siltoja toisiin saariin. Sitä unohtaa, että teot voivat palata eivätkä todellakaan niin kuin kirjekyyhkyt vaan pikemminkin niin kuin heiluriovet, suoraan päin naamaa. Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta oli yksi viime vuoden odotetuimmista kirjauutuuksista - siis ainakin minulle henkilökohtaisesti. Edellisestä Nousiaisen romaanista ( Arvaa ketä ajattelen ) on ehtinyt kulua jo kuusi vuotta, mikä on kirjailijan kärsimättömälle fanille (eli minulle) suhteettoman pitkä aika odottaa. Jotain uutta ja erilaista olikin näin vuosien jälkeen luvassa: siinä missä Arvaa ketä ajattelen oli villiä ja värikästä kielikuvien leikkiä, Kirkkaat päivä ja ilta on selkeästi seesteisempi, kypsempi ja romaanimaisempi romaani. Kirkkaat päivä ja ilta on jotenkin rohkean vanhanaikainen ja tunteellinen. Romaanista puuttuu täysin nykyromaaneissa suosittu kyyninen ja ironinen näkökulma maailmaan: tässä kirjassa rakkaus ei ole kärsinyt inflaatiota. Vaikka kirjass...

Hyvän romaanin tunnusmerkkeihin kuuluu mielestäni se, että henkilöihin pystyy edes jossain määrin samastumaan tai ainakin elämään mukana, eläytymään . Joissakin kirjoissa henkilöihin samastuu pelkästään sen takia, että heillä on niin samanlaiset tunteet, ajatukset tai vaikkapa elämäntilanne kuin itsellä on sillä hetkellä. Henkilöt tuntuvat kumman tutuilta ja heidän kanssaan on tavallaan samalla aallonpituudella... Tällaisia henkilöitä löytyy ainakin Inka Nousiaisen kirjoista. Kun luin Nousiaisen Kaksi kevättä -romaania reilu pari vuotta sitten, niin päähenkilö Saran ja oman elämäni yhtäläisyyksien määrästä tuli melkein aavemainen olo. Minäkin kirosin juuri silloin äänne- ja muoto-opin kurssin vaikeutta ja raaputin keittiön vanhoista kaakeleista entisten asukkaiden kukkatarroja! Myös Nousiaisen Arvaa ketä ajattelen -romaanin päähenkilö Anni tuntui hyvin tutulta; vähän kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan päähenkilö Rahelin suomalaiselta vastineelta. :)

Muissa blogeissa on esitelty kauniita, erikoisia tai muuten vain mieleen jääneitä kirjan kansia. Innostuin itsekin muistelemaan lukemieni kirjojen kansia ja tuijottamaan kirjahyllyni kansitarjontaa. Tässä löydöksiäni: Haruki Murakamin romaaneja englanninkielisinä pokkareina julkaiseva brittiläinen Vintage-kustantamo vie saman tien ykkössijan kansivertailussa. Kaikkien Murakamien kannet ovat saman tyylisiä: valkoisella pohjalla on jotain mustaa, jotain punaista. Pelkistettyä ja tyylikästä. Muutkin ovat nostaneet Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen -kirjan kannen esille. Tässä taas värit kiehtovat eniten. Kannessa on samalla jotain lapsellista ja jotain surullista - aivan kuin itse romaanissakin. Jeanette Wintersonin The Stone Gods -romaanin kannessa on tähtikuviona naishahmo.Yksittäisille tähdille on myös annettu kirjoissa esiintyvien tapahtumapaikkojen nimiä; tästä kuvasta ei kyllä ehkä erotu... Seija Vilénin romaanin Mangopuun alla -kantta puolestaan koristaa kirjailijan oma m...

Ehkä hän valitsi väärän vuorokaudenajan. Eihän aamuisin pysty ajattelemaan mitään. Lukuun ottamatta juuri sellaisia aamuja jolloin voi maata tuijottamassa kattoon. Silloin täytyy kyllä ajatella myös Pieniä Asioita. Pieniä kuin sinitarrapallo. Sormenjälki. Kettukarkki. Ehkä kuitenkin vähän isompia? Intia-kaupasta ostetun kalan muotoisen suitsuketelineen kokoisia? Täytyy ajatella mutkakynttilöitä. Äidin vanhaa korurasiaa. Vaniljasaippuaa. Riisipaperilamppua. Kierreportaita. Tavaravaunuja. Kaupunkeja iltaisin, kalliolta nähtynä. Mutta ihmisiäkö siis ei saa ajatella? Miksi ei? Niin hassulta kuin se kuulostaakin, Inka Nousiaisen romaaneja lukiessa tuntuu kuin keskustelisin jonkun kanssa, jonka olen tuntenut vuosikausia. Lukiessa pääsen samalle aaltopituudelle kirjailijan tajunnanvirran kanssa. Jollain tasolla kaikki tunteet ja assosiaatiot ovat tuttuja ja ymmärrettäviä. Useammassa Nousiaisen romaanissa on jotain omalta tuntuvaa, melkein pelottavan tunnistettavia sattumia ja yksittäisi...