Kirjanurkkaus

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommit...

Kansi: Martti Ruokonen Myönnän, että olen äänikirjojen suhteen myöhään liikkeellä. Vaikka äänikirjojen markkinat eivät Suomessa vielä päätä huomaa moniin muihin maihin ja kielialueisiin verrattuna, niin Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on vasta ensimmäinen äänikirja, jonka olen ostanut ja oikeasti kuunnellut alusta loppuun asti. Olen aiemmin kokeillut muutamaa englanninkielistä palvelua ja äänikirjaa, mutta ne ovat aina jääneet kesken. Pääsyy tähän lienee se, ettei tilaisuuksia ja tilanteita kuunnella kirjoja ole kovin paljon. Minulla ei ole työmatkaa, koska työskentelen kotitoimistossa, joten en juuri joudu istumaan julkisissa kulkuneuvoissa tylsistyneenä. Ajelen harvoin autolla ja vielä harvemmin yksin; enkä sitä paitsi tiedä, osaisinko kuunnella äänikirjaa ajaessa vai häiritsisikö se liikaa keskittymistä. Lenkkeillessä kuuntelen mieluummin musiikkia kuin puhetta, ja kotona en halua eristäytyä kuulokkeiden avulla muusta perheestä: fyysinen kirja sietää keskeytyksiä ja hälinää ...

Ulkoasu: Camilla Pentti Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman ja elämänsä kanssa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla. Vuodet kuluvat, lapsesta tulee aikaihminen, ja kaikki pienenee, maailma ympärillä ja ajatukset päässä, kunnes maailma tuntuu ahtaalta ja pää tyhjältä, ja ihmisen on paha olla. Finlandia-palkinto myönnettiin eilen Laura Lindstedtin Oneironille . Säästelen tuota herkkupalaa joululomalle, mutta ehdin sentään lukea yhden muista Finlandia-ehdokkaista, nimittäin Pertti Lassilan Armain aika -romaanin. Heti ensimmäisillä sivuilla käy selväksi, että Lassila on taitava kuvailemaan miljöötä ja viipyilee verkkaisessa ympäristö- ja luontokuvauksessa mielellään. Kesäisistä perinnemaisemista tuli välil...

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos...

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s...

Päällys: Martti Ruokonen Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan. Hytti nro 6 vie Neuvostoliittoon, sen rumankauniisiin maisemiin, Siperian halki kulkevan junan hyttiin, jossa matkustavat nuori tyttö ja venäläinen mies. Moskovasta Ulan Batoriin matkaava juna puksuttaa hitaasti kohti päämääräänsä. Ohi hylättyjen, ränsistyneiden kylien, talvisten mäntymetsien, kurjuuden ja rujouden, merkillisen maan. Hytissä juodaan kuppikaupalla höyryävän kuumaa teetä ja syödään loputtomiin suolakurkkuja. Mies puhuu, kertoilee elämästään, kiroilee ja yrittää vietellä. Tyttö vaikenee, kuuntelee, vetäytyy syrjään. En ollut aiemmin tutustunut Rosa Liksomin teoksiin eikä Neuvostoaika ole muuten e...

Haluaisin puhua jostain muusta, mutta maailmassa ei mikään liiku. Päivät kuluvat ja kaikissa puissa on jo lehdet. Joka päivä on valoisampaa ja iltaisin täytyy sulkea verhot. Maanantaina Elena oli vaihtanut kevyemmän takin, tiistaina hän ei tullut lainkaan. Keskiviikkona sateenvarjo peitti hänen kasvonsa, mutta torstaina hän oli ajatuksissaan ja hänen ilmeensä poissaoleva. Seisoin kirjastossa jonkin aikaa H:n kohdalla, selailin Joel Haahtelan teoksia ja yritin päättää, minkä niistä lukisin seuraavaksi. Naiset katsovat vastavaloon oli niin hämmentävän vaikuttava kokemus, että oli pakko saada lisää. Lopulta taisin turvautua vanhaan kunnon entten-tentten-menetelmään, ja Elena tarttui mukaan. Elena on kaunis, pieni tarina yksinäisestä miehestä, joka seisoo päivittäin puistossa ja odottaa tummatukkaista naista. Useimmiten Elena tulee ja kulkee miehen ohi askeleet katukivetyksellä kaikuen. Joskus hän ei tule; silloin mies odottaa iltapäivään ja menee sitten kotiinsa viettämään hilja...

Vastikään julkistetut Finlandia-ehdokkaat ovat kaikki itselleni suht tuntemattomia - minkä otan tietenkin haasteena! :) Ainoa ehdokas, jolta olen lukenut edes jotain, on Kristina Carlson ; tosin Herra Darwinin puutarhuri aiheutti minussa lähinnä hämmennystä ja turhautumista. Tämän vuoden palkinnosta kilpailevat siis seuraavat ehdokkaat: Eeva-Kaarina Aronen : Kallorumpu (Teos) Kristina Carlson : William N. päiväkirja (Otava) Laura Gustafsson : Huorasatu (Into) Laila Hirvisaari : Minä, Katariina (Otava) Rosa Liksom : Hytti nro 6 (WSOY) Jenni Linturi : Isänmaan tähden (Teos) Vaikka ehdokkaiden naisvaltaisuus ihastuttaa ja ihmetyttää, minua harmittaa eniten se, että kaksi nuorta naiskirjailijaa - Iida Rauma ja Essi Henriksson - jäivät nyt listan ulkopuolelle. Tietenkin joka vuosi moni hyvä kirja jää väistämättä ulkopuolelle, ja valintoja voidaan tietenkin ruotia (ja perinteisesti niin myös tehdään!) vaikka kuinka perusteellisesti. Tänä vuonna mieskirjailijoiden loistamin...

Kansi: Päivi Puustinen "Mä olen oikeesti tohtori Kilmoori eli Tok vaan", sanoi Tomi ja katsoi Aria suoraan silmiin. Katse oli anova. "Ja mun pitää oikeesti auttaa yhtä sessaa... prinsessaa... eli... eli Mirabellaa. Uskothan sä?" Ari ei tiennyt mitä sanoa. Markus Nummen Karkkipäivän kanssa koin viime vuonna hypetyksen yliannostuksen ja jätin romaanin suosiolla hyllyyn odottelemaan blogi- ja muiden savujen hälvenemistä. Silti tuntui, että ympärillä kaikki olivat lukeneet tai lukivat Karkkipäivää ja noin puolet lukijoista ilmoitti, että Finlandia-palkinnon olisi pitänyt mennä tähän osoitteeseen Nenäpäivän sijaan. Korkeat odotukset iskostuivat kaikessa hiljaisuudessa minuunkin niin syvään, että jotenkin aavistelin, että tästä kirjasta en yksinkertaisesti voi olla pitämättä (vähän samaa aavistelen muuten Harjukaupungin salakäytävistä , joka tuossa lukupinossa odottelee). Välttelin siis Karkkipäivää ja luin sen sijaan Nummen Kiinalaisen puutarhan keväällä. S...

- Rakastaminen on ainoa tapa tehdä maailmasta totta, niin Eeva joskus sanoi. Hän sanoi: "Yksikään vallankumous ei siihen pysty." Oliko se lapsellista? En tiedä. Kuten jo aiemmin kirjoitin, luin tämän kirjan yhtä aikaa Essi Tammimaan Paljain käsin -romaanin kanssa. Sillä oli sekä hyviä että huonoja puolia: samankaltaiset kirjat uhkasivat mennä välillä sekaisin päässä, mutta toisaalta niitä oli mielenkiintoista vertailla keskenään. Paljain käsin veti tässä vertailussa tyylinsä ja kielensä puolesta pidemmän korren; Totta -romaanin tyyli tuntui liian "valmiilta", jotenkin varovaiselta ja konservatiiviselta Tammimaan kielileikkiin verrattuna. Mutta, mutta... Ei Totta mikään huono kirja ollut. Arvion kirjoittaminen kirjasta on vain jostain syystä tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Ensin en halunnut kirjoittaa mitään, koska romaania piti pohtia jälkeenpäin eri näkökulmista ja tiettyjä kohtia lukea uudestaan. Sitten se jäikin äkkiä jo taka-alalle muiden...

- Onksteilläkaikkiokei? joku kysyi. Nostin katseeni hiekasta, jonka jäyhän muotokirjon tarkasteluun tajusin samassa keskittyneeni jo tovin pitääkseni ajatukset poissa heikosta olosta. Edessä seisoi kaksi ylimeikattua ja alipuettua teinityttöä joista jäi päällimmäiseksi mieleen tyyntä merenpintaa vasten piirtyvä mieletön vaaleanpunaisuus. Finlandia-palkittu Nenäpäivä on ensimmäinen Mikko Rimmisen romaani, jonka olen lukenut. Ihastuin heti kirjan alkupuolella sen värikkääseen kieleen, josta ei uudissanoja ja yllättäviä adjektiiveja puutu. Suomen kieltä väännellään ja käännellään; tuntuu kuin Rimminen yrittäisi varta vasten löytää kielen uudistusvoiman rajat. Taituruutta on sekin, että uudissanat eivät olleet oikeastaan koskaan sellaisia, ettei niiden merkitystä olisi viimeistään kontekstista ymmärtänyt. Mutta, mutta... Kirjasta jäi jälkeenpäin jotenkin semmoinen olo, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Vaikka kieli oli rikasta, runsasta, pursuilevaa ja hersyvän hauskaa, niin itse ju...

Lapset virnistävät minulle ja juoksevat rantaan, jossa naapuritraktoristi vetää venettä järvestä. Marko ohjastaa häntä vedestä vaihtelevalla menestyksellä, ja Piia voivottelee valtavien renkaiden jättämiä mutauria ja hätistelee kikattelevaa Papsua traktorin edestä. Kirjoitan heistä hilpeän kesäkomedian. Minulla on vielä aikaa päästä päämäärääni. Ei paljon, mutta on. Tämä kirja on ollut varmaan yksi loppuvuoden puhutuimmista romaaneista ja jakanut ansiokkaasti lukijansa ja kriitikkonsa kahteen kastiin. Osan mielestä romaani on ylihypetettyä yliammuntaa, osan mielestä taas kirja oli tämän vuoden kotimaista kärkeä, kelpoinen Finlandia-ehdokkaaksi. Ehdokkuutta seurasi Alexandra Salmelan ei-suomalaisen alkuperän aiheuttama kohu. Romaania rohmuttiin kirjakaupoista niin ahkerasti, että painos loppui ja useampi paikka joutui joulun alla myymään ei-oota. Nyt kustantamo on ottanut kirjasta uuden painoksen. Pidin kirjasta ja viihdyin sen parissa, mutta silti siitä jäi jotenkin epätasainen,...

Finlandia-palkintoehdokkaat on julkaistu . Vähän odotin listalle Sami Hilvon Viinakorttia tai Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta , mutta ainakin Riikka Pulkkisen Totta on odotetusti ehdolla. Ehdokkaat ovat siis: Joel Haahtela: Katoamispiste Markus Nummi: Karkkipäivä Riikka Pulkkinen: Totta Mikko Rimminen: Nenäpäivä Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä Otava korjaa taas puolet ehdokaspotista, kun listan kolme ensimmäistä kirjailijaa on Otavan listoilla. Rimmisen ja Salmelan romaanit ovat Teoksen kustantamia ja Wahlström edustaa suomenruotsalaista Schildts-kustantamoa. En ole vielä lukenut yhtäkään näistä kirjoista, mutta Totta on ainakin lukulistalla. Myös 27 eli kuolema tekee taiteilijan sekä Karkkipäivä kiinnostavat. Mitä mieltä te muut olette ehdokkaista? /edit: Inan blogissa ruoditaan "Finlandia-skandaalia", eli sitä, että Alexandra Salmela ei olekaan Suomen kansalainen. Who cares, sanon minä. Eikö se...

Työnnämme kielemme ulos pyydystämään keijuja. Isä pitää meitä käsistä ja me pyörimme hiutaleiden mukana, kylmiä pisaroita kielen päällä, ja kerran, olen varma, että nielaisen hiutaleen sijasta tähden. Puristin kasvot polvia vasten ja muistin sen joulun niin kipeästi, että sen oli pakko olla totta. Toivoin, että Joona muistaisi saman. Elina Hirvosen teoksia on kehuttu eri medioissa ja yksittäisissä blogeissa ja liitynpä nyt itsekin tähän laajaan ja moniääniseen ryhmään. Nappasin Hirvosen yhden päivän esikoisromaanin viikonloppulukemiseksi, mutta kirja ahmaisi mukaansa niin tehokkaasti, että siitä tulikin vain yhden lauantai-iltapäivän pikalukeminen. :) Kirja on surullinen ja myös masentava, mutta samalla oudon toiveikas; elämänmakuinen muttei kliseinen. Välillä tuli mieleen Hannu Väisäsen kuvaukset kurjuudesta ja ongelmallisista perheistä - mutta Väisäsen romaanit ovat mielestäni tähän verrattuna paljon raskaampia. Päähenkilö Anna viettää keväistä päivää kahviloissa istuen ja ...

Zara pisti matkalaukkuun myös Oksankan tuomat sukkahousut. Jos äiti näkisi ne, hän myisi ne heti ja sanoisi, ettei Zara sellaisia tarvitse. Isoäiti herkesi katselemasta taivasta hetkiseksi. - Mitä siinä on? Zara näytti litteää pakkausta. Se oli kuin läpinäkyvä, muovinen kirjekuori, jonka sisällä oli kiiltävään moniväriseen kartonkiin painettu kuva valkohampaisesta naisesta ja pitkistä sääristä. Kartongissa oli pieni ikkuna, josta näkyi sukkahousua. Isoäiti käänteli pakkausta kädessään. Zara oli avaamassa sitä näyttääkseen sukkahousuja isoäidille, mutta tämä kielsi. Mitä sitä turhaan. Menisivät rikki hänen karheissa käsissään. Ja pystyisikö noin hienoja sukkahousuja edes korjaamaan silmukointineulalla? Ylistävät arvostelut, lukijoiden kehut ja vuoden Finlandia-palkinnon voittaminen pohjustivat romaanin lukemista ja loivat sille melko korkeat ennakko-odotukset. Tästä huolimatta Puhdistus ei missään nimessä tuottanut pettymystä vaan mielenkiinto säilyi alusta loppuun. Ainakin o...