Kirjanurkkaus

Cover: John Gall, Gavin Hellier What I owe Shiva most is this: to tell the story. It is one my mother, Sister Mary Joseph Praise, did not reveal and my fearless father, Thomas Stone, ran from, and which I had to piece together. Only the telling can heal the rift that separates my brother and me. Yes, I have infinite faith in the craft of surgery, but no surgeon can heal the kind of wound that divides two brothers. Where silk and steel fail, story must succeed.  The main reason why I wanted to read this book was that it kept on popping up everywhere when I was browsing the internet looking for reviews and material on Arundhati Roy's The God of Small Things (a big favourite of mine). The two novels were often described as similar, although their settings sounded completely different: Roy's book takes place mainly in India and tells about the life of a family with a pickle factory in Kerala. Abraham Verghese's novel is set (mostly) in Ethiopia and describes characters ...

That is why the past is such a retreat for me, I go there eagerly, rubbing my hands and shaking off the cold present and the colder future. And yet, what existence, really, does it have, the past? After all, it is only what the present was, once, the present that is gone, no more than that. And yet. I read this novel some time ago as part of my 2011 reading challenge about Booker Prize winners, but haven't had time to write anything about it yet. Irish author John Banville's novel won the Booker in 2005 and I have to say that so far it is the Booker winner that has disappointed me the most (well, I haven't read that many of them yet...). And I can't believe that it was up against Kazuo Ishiguro's Never Let Me Go , and came out as the winner! The novel's main character is an ageing art historian, Max Morden, who returns to the seaside where he spent his holidays as a child. We gradually learn that he is trying to recover from the recent loss of his wife to...

In those early amorphous years when memory has only just begun, when life was full of Beginnings and no Ends, and Everything was Forever, Esthappen and Rahel thought of themselves together as Me, and separately, individually, as We or Us. As though they were a rare breed of Siamese twins, physically separate, but with joint identities. Now, these years later, Rahel has a memory of waking up one night giggling at Estha's funny dream. She has other memories too that she has no right to have. First, a word of warning: I am absolutely incapable of writing a sensible, objective or even critical review of this novel. Why? Because I have read this novel too many times, read too many reviews and articles about it, thought about it for too many years and written over one-hundred pages of thesis on it. So writing a good, ordinary blog review seems...difficult, to put it mildly. But I'm doing it anyway, because I have a firm belief that this book is misunderstood by too many people and t...

Jean-Paulin hirviömäisyyttä kuvasi se mitä me keskenämme sanoimme "sirkukseksi"; jokaisen vierailun yhteydessä toistuva tylsä karuselli alkoi yhdennäköisyyden aiheuttamilla hämmästyneillä huudahduksilla ja jatkui vertailuna, vaihtamisena ja sotkemisena. Maria-Barbara oli näet todellisuudessa ainoa ihminen maailmassa, joka osasi erottaa meidät - paitsi nukkuessamme, sen hän tunnusti meille, sillä uni hävitti meistä kaiken erilaisuuden niin kuin nousuvesi pyyhkii pois hiekasta lasten jättämät jäljet. Palkitun ranskalaisen kirjailijan Michel Tournierin romaani on rönsyilevää ja hidasta luettavaa, mutta ennen kaikkea täynnä suurta viisautta. Tämä on sitten varmaan sitä nykyajan klassista korkeakirjallisuutta. Tournier käyttää runsaasti symboliikkaa ja allegorioita sekä viittauksia uskontoihin, filosofiaan ja mytologioihin. Jotkin näistä jäivät ainakin minulle epäselviksi. Silti itse tarinasta pystyi nauttimaan erityisesti kirjan loppupuolella. Romaani on kyllästetty erilaisi...

Rakastin ennen niitä hetkiä jolloin Max nukkui. Silloin pystyin kuvittelemaan olevani yksin. Yksi mies yhdessä ruumiissa. Siamilaisuudessa salaisuudet ovat ylellisyyttä. Toinen on läsnä koko ajan. Se on yksinäisyyttä ilman yksinoloa. Fyysisyyttä joka ylittää avioliiton rajat. Me opimme sulkemaan silmämme, kääntymään poispäin toisen puhuessa. En voi muuta kuin liittyä samaan ryhmään Leena Parkkisen esikoisromaania kehuneiden lukemattomien arvostelijoiden kanssa: huikea romaani, jota lukiessa ainakin minulle tuli useampaan kertaan jonkinlainen vau-elämys. Miten joku osaa kirjoittaa näin? Miten jollakulla voi oikeasti olla näin uskomaton mielikuvitus? Romaanin aihe on jo itsessään kiehtova: Max ja Isaac syntyvät Saksassa 1900-luvun alussa siamilaisina kaksosina, kyljestään yhteen liittyneinä. Romaanin kertoja, Isaac, selittää että heillä on "yhteensä kolme keuhkoa, kaksi sydäntä, yksi maksa, kolme munuaista, puolitoista penistä." mutta "Siitä onko meillä kaksi vai yks...

Twins, always together, always two. If it was normal in their world to be two, what would other people, who came not in twos but ones, seem like to them? We must seem like halves, the Missus mused. And she remembered a word, a strange word it had seemed at the time, that meant people who had lost parts of themselves. Amputees. That's what we are to them. Amputees. Diane Setterfield's first novel became a phenomenon and international bestseller. It clearly speaks to a distinct readership: us avid readers and bookworms. :) The protagonist, Margaret, describes her love of books and the hours she spends reading with a passion that is both familiar and instantly endearing. Plus she has a book lover's dream job: working in her father's bookstore, selling and organising all kinds of books from modern novels to extremely rare and ancient manuscripts. In addition, Margaret is a part-time writer and biographer. This brings her in contact with Vida Winter, a highly popular bu...

Oli vaikea määritellä, mikä teki kaksosista erikoiset. Muille tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan, vaikka he eivät tienneet, miksi. Kaksoset eivät olleet pelkästään identtiset vaan he olivat toistensa peilikuvat. Peilikuvaa ei ollut ainoastaan heidän ulkonäkönsä, vaan jokainen solu heidän ruumiissaan. Näin ollen Julian oikean suupielen pieni luomi oli Valentinalla vasemmalla. Valentina oli vasenkätinen, kun taas Julia oikeakätinen. Kumpikaan ei yksinään näyttänyt kummajaiselta. Audrey Niffeneggeriltä olisi varmaankin pitänyt lukea ensin hänen kehuttu esikoisteoksensa, bestselleriksi kivunnut Aikamatkustajan vaimo , mutta kaksosista kertova Hänen varjonsa tarina kiinnosti enemmän. Täytyy sanoa, että olen melko samoilla linjoilla Kirjavinkkien arvostelun kanssa: 300 sivua on pitkä "pohjustus" kirjassa, joka on alle 500 sivun pituinen! Itsekin mietin jossain kirjan puolivälissä, että alkaakohan romaanissa missään vaiheessa varsinaisesti tapahtua mitään. Kirjailija ...

Bensiini lopussa? No problemo - Fidel lähetti salamana 2000 lääkäriä Kiinaan, sai vaihtokaupassa polkupyöriä ja julkisti "Polkupyörän vuoden". Ruoka lopussa? "Ilman ja rakkauden vuosi". Virta lopussa? "Tähtitaivaan vuosi". Sanomalehtipaperi lopussa? "Kertomisen ilon vuosi". Pesuaineet lopussa? "Luonnollisuuden vuosi". Koska hitaasti mutta varmasti valmistuvan kirjallisuusaiheisen graduni teema liittyy osittain kaunokirjallisiin kaksosiin, olen yrittänyt haalia käsiini kaikenlaista kaksosista kertovaa tieto- ja kaunokirjallisuutta. Tämän projektin puitteissa törmäsin myös norjalaiseen Torgrim Eggeniin , joka oli itselleni aiemmin täysin tuntematon kirjailija. Ensin lukemani Sisustaja oli outo, mutta mieleenpainuva romaani, ja Kaksoset oli sitäkin vaikuttavampi. Minkä ihmeen takia norjalainen kirjailija sijoittaa kirjansa Fidel Castron Kuubaan? Ja miten hän osaakin kuvailla kuubalaisten nuorten aikuisten elämää niin yksityiskohtais...