Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni

Päällys: Liisa Holm

Minulla oli aids kolme kuukautta. Tarkemmin sanoen uskoin kolmen kuukauden ajan, että olin tuomittu kuolemaan aidsiksi sanottuun tautiin. En elätellyt harhaluuloja sairaudestani, sillä positiivinen testitulos yhdessä analyysien kanssa osoittivat, että vereeni oli pesiytynyt tuhoprosessi. Mutta noiden kolmen kuukauden kuluttua muuan erikoinen sattuma sai minut uskomaan lähes vuorenvarmasti, että pelastuisin taudista, jota kaikki pitivät edelleen parantumattomana. Olin kertonut tuomiostani vain yhden käden sormilla laskettaville ystävilleni, enkä kertonut nytkään muille kuin heille että parantuisin, että tuon erikoisen sattuman ansiosta olisin maailman ensimmäisiä ihmisiä, jotka selviäisivät hengissä tuosta armottomasta taudista.

Näin alkaa Hervé Guibert'n avainromaani, joka oli ainakin omassa lähikirjastossani laitettu fiktiivisten romaanien joukkoon, vaikka se muistuttaa ennemminkin päiväkirjamuotoista omaelämäkerrallista tilitystä.

Kirjailija ryhtyy kirjoittamaan kirjaa joulukuussa 1988 saatuaan saman vuoden alkupuolella tietää olevansa hiv-positiivinen. Kirjassa hän muistelee ensin hyvän ystävänsä "Muzilin" (peitenimi filosofi Michel Foucault'lle) suhtautumista samaan sairauteen; Foucault kuoli aidsiin liittyviin ongelmiin vuonna 1984. Vähitellen Guibert siirtyy kuvailemaan omia tuntemuksiaan: epäuskoa ensimmäisten oireiden ilmaantuessa sekä pelonsekaista jännitystä ennen verinäytteen antamista ja tulosten odottelua. Kun positiivinen tulos lopulta varmistuu ja sairaus etenee, Guibert jatkaa kylmän rehellistä raportointia siitä, miten yllättäen kohoavat valkosoluarvot herättävät hetkellisiä toiveita paremmasta; miten 1980-luvun Euroopassa puhuttiin aidsista homojen ja afrikkalaisten sairautena ja kuinka epidemiaan yritettiin epätoivoisesti keksiä parannuskeinoa ja rokotetta.

Guibert kirjoittaa synkän avoimesti myös siitä, miltä tuntuu, kun tietää kuolevansa muutaman kuukauden tai viikon sisällä:

Eikö olisi parempi hirttäytyä? Matoun mukaan se vaati vain lämpöpatterin ja polvien notkistamisen. Eikö olisi parempi odottaa? Odottaa viruksen aiheuttamaa luonnollista epäkuolemaa? Sekä jatkaa kirjojen kirjoittamista ja piirtämistä aina ja aina vain ja sitten vielä vähän, aina sekoamiseen saakka?

Aidsiin sairastuvista ihmisistä kertovia romaaneja on kirjoitettu melko paljon, mutta Guibert oli yksi ensimmäisistä, joka kertoi hiv-positiivisuuden kanssa elämisestä omaelämäkerrallisuuden kautta. Romaanista puuttuu turha melodramaattisuus ja ennalta-arvattavuus: Guibert yksinkertaisesti kuvailee jokapäiväistä elämäänsä ja sairauttaan sellaisena kuin sen itse kokee. Lukija elää mukana tunteiden vuoristoradassa, toivon ja epätoivon vaihdellessa keskenään. Jotenkin tieto siitä, että kirjailija ei ole vain yrittänyt asettua hiv-positiivisen henkilön asemaan vaan tilittää paperille omakohtaisia, todellisia tuntemuksiaan, tekee kirjasta jotenkin intiimimmän, koskettavamman ja ihon alle menevän. Kirjoittaminen on selvästi toiminut Guibert'lle eräänlaisena terapiakeinona, tapana käsitellä sairauden vääjäämätöntä etenemistä ja pukea tunteensa sanoiksi.

Romaani aiheutti ilmestyttyään melkoisen kohun Ranskassa, ja Guibert joutui mediamyllytykseen eräänlaisena hiv-positiivisuuden julkkisikonina -- melko kyseenalainen kunnia... Hän kirjoitti vielä kaksi suomentamatonta jatko-osaa tälle romaanille: Le Protocole compassionel (1991) ja L'Homme au chapeau rouge (1992). Ja pitihän se kirjailijan lopullinen kohtalo myös selvittää: Guibert yritti itsemurhaa joulukuussa 1991 ja kuoli kaksi viikkoa myöhemmin.

Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni. Tammi. 1991.
Ranskankielinen alkuteos: À l'ami qui ne m'a pas sauvé la vie
Suomentaja: Erkki Jukarainen

Wikipedia: Hervé Guibert
HS kirjat: "Kuolema työssään. Ranskan tunnetuin aids-potilas Hervé Guibert teki sairaudestaan julkisen näytöksen"