Siirry pääsisältöön

Laura Save: Paljain jaloin

Millaista on sairastua syöpään?
Ensin tulee sokki. Kaikkialla on pelkoa, tyhjyyttä, äänettömyyttä. Elämäni hajoaa palasiksi. Kontrolli katoaa. Sammun ja ympärillä on mustaa tuntematonta avaruutta. Ote arjesta irtoaa. [...]
Olen valmis menettämään vaikka puoli ruumista kunhan en henkeä. [...]
Alan tottua hoitojen rytmiin ja vain niihin. En tunne olevani potilas enkä ainakaan syöpäpotilas, en vieläkään. Tulen kohdelluksi sairautena, kasvottomana potilaana ja toimenpiteiden jatkumona. Ja välillä kauniisti, mutta sekään ei tunnu oikealta. Oliko minulla jossain perhe, poika... koti?

On kirjoja, jotka tulevat niin sanotusti lähelle. Ja sitten on kirjoja, jotka tulevat iholle, mieleen ja ajatuksiin... Melkein liian lähelle.

Laura Save, alle kolmikymppinen nuori nainen, lääkisopiskelija ja toinen pienen Otso-vauvan kahdesta äidistä, saa kuulla sairastavansa luusyöpää.

Kun on itse alle kolmikymppinen nuori nainen ja toinen pienen vauvan kahdesta äidistä, niin elämäntilanne liippaa niin läheltä, että tuskin lähempää voisi olla... Onneksi.

Ennen kirjan lukemista mietin tosissani, pystynkö ylipäätään lukemaan sen vai tuntuuko se liian omakohtaiselta. Onnistunko etäännyttämään itseni kirjan tapahtumista ja henkilöiden tunteista, koska en välttämättä halua samastua niihin enää yhtään enempää?

Puolisoni (sattumalta lääkisopiskelija...) ilmoitti, että hän ei ainakaan moista pystyisi lukemaan.

Luin silti. Nopeasti, yhdellä kertaa. Yritin pysytellä etäällä. Yritin olla samastumatta, pohtimatta asiaa liikaa. Onnistuin aika huonosti...

En olisi koskaan uskonut, että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut, että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun saakka ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty.

Etäännytysyrityksistäni huolimatta tunsin itseni jotenkin etuoikeutetuksi, kun pääsin lukemaan - ja samalla melkein tahtomattani kuvittelemaan - millaista syöpään sairastuminen voi konkreettisesti olla. Kirja kertoo hyvin yksityiskohtaisesti sekä kliinisestä hoitoprosessista että syvimmistä henkilökohtaisista tunteista. Millainen prosessi sairaalassa lähtee liikkeelle, kun selviää, että jollakulla on syöpä. Kuinka sitä hoidetaan lääkkeillä, joilla on niin hurjia sivuvaikutuksia, että niitä joudutaan hoitamaan samaan aikaan toisilla lääkkeillä. Kuinka omasta ruumiista tulee vastenmielinen vihollinen, jota ei voi sietää, mutta jota ilman ei voi elää. Kuinka löytää aivan uusia itsesäälin tasoja, vaikka yrittää väkisin löytää jotain positiivista. Kuinka, kaikesta huolimatta, Syöpäklinikan osastolla saattaa yöllä iskeä riemastuttavan hallitsematon hikka- ja hihittelykohtaus... :)

Kaikkien, jotka vain uskaltavat, kannattaa lukea tämä kirja. Mutta erityisesti syöpäpotilaiden kanssa työskentelevien pitäisi tutustua tähän. Ihan puhtaasti lääketieteellisessä mielessä harvoin saa käsiinsä näin arvokkaan yksityiskohtaista, potilaan näkökulmasta kerrottua tietoa syöpähoidoista. Ja vieläpä potilaan, joka lääketieteen opintojensa ansiosta ymmärtää tasan tarkkaan ja osaa selittää, mistä sairaudessa ja sen hoidossa on kyse! Kirja onkin huomattu ja arvosteltu myös mm. Lääkärilehdessä.

Kirjan koskettavin puoli on silti sen rivien välistä kuultava varovainen toiveikkuus, surumielinen kaipaus, inhimillisyys. Ja se mahdoton: hyvästien jättäminen paitsi omalle elämälle, unelmille ja tulevaisuudelle, myös omalle puolisolle ja lapselle.

Välillä iskee paniikki kun mietin, mitä kaikkea minulta jää kokematta siksi, että olen sairastunut. Olin ajatellut, että eläisin koko elämäni Sofian kanssa, että vanhenisimme yhdessä ja keksisimme jonkin aivan uuden harrastuksen tai tavoitteen sitten joskus eläkkeellä. Että rakastuisimme toisiimme aina yhä uudestaan ja olisimme toistemme tukena elämän kohtuullisenkokoisissa karikoissa. Että voisimme yhdessä kasvattaa Otsosta kunnon miehen ja parhaimmassa tapauksessa saada vielä lapsen tai kaksi Otsolle sisaruksiksi.

Kirja on tehnyt vaikutuksen myös Annamiin, Susaan, Annika K:hon ja Kristaan.

Laura Save: Paljain jaloin. WSOY. 2013. 380 sivua.

WSOY: Paljain jaloin
WSOY: Laura Save

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna Karenina -kimppaluku

Nyt kun syksy on virallisesti polkaistu käyntiin syyskuun muodossa ja viimeisetkin kesälomat on varmaan pidetty, on aika tarttua uusiin haasteisiin myös lukemisen osalta. Tässä kuussa alkoi Kadonnutta aikaa etsimässä -haaste ja Satu pisti pystyyn Ruusun nimi -read-a-longin , mutta jos joku vielä kaipailee lukuhaastetta loppuvuodelle, niin nyt olisi oiva tilaisuus saada vertaistukea Anna Kareninan lukemiseen! Romaanin lukemalla voi samalla osallistua vaikka 10 klassikkoa -haasteeseen tai 500+ minihaasteeseen hiukan jälkijunassa. :) Itse laitan kimppaluvun pystyyn lähinnä haasteeksi itselleni, jotta saisin tämän tiiliskiven luettua vuoden loppuun mennessä. Mutta olisi ilahduttavaa, jos tähän uskaltautuisi mukaan muitakin, jotta kimppaluku olisi nimensä veroinen! :) Anna Karenina on alun perin julkaistu jatkokertomuksena, joten sen lukeminen osissa pidemmän ajan kuluessa on itse asiassa Tolstoin alkuperäiselle julkaisulle "uskollisempi" tapa lähestyä teosta. Romaani ja...

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt...

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Kansi: Tuija Kuusela Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Viime vuoden Finlandia Junior -palkinnon voittaja on aiheuttanut ristiriitaisia tunnelmia sekä lukijoissa että kriitikoissa. Toisaalta kirjan rohkeaa aihevalintaa ja runollista muodolla leikittelyä on kiitelty ja ihmetelty, toisaalta taas jotkut ovat vierastaneet juuri näitä samoja asioita: rakkautta ja rakastelua kahden 14-vuotiaan tytön välillä sekä kieltä ja tyyliä, jotka yhtä lailla rikkovat perinteisiä normeja. Minä kuulun niihin lukijoihin, jotka eivät oikein saaneet kirjasta otetta. Hengästyttävä kerrontatyyli lähinnä ärsytti ja väsytti; henkilöhahmojen "teiniys" samoin. Ehkä tämä on todella nimenomaan nuorten kirja, koska en ihan ollut samalla aallonpituudella tarinan kan...