Siirry pääsisältöön

Anne Leinonen: Viivamaalari

Kansi: Laura Noponen
- Teemme taidetta, sanon. - Tätä viivaa.
- Siksikö tuota kutsutaan?
- Tämä on tällainen taidejulistusjuttu. Ajatusten herättäminen, ihmisten keskuudessa liikkuminen. Taide tulee lähemmäs kokijaa.
Saan itseni kiinni sepittämisestä. Minua ärsyttää ja hävettää. [...] Toisaalta hävettää, koska tekemämme homma on käytännössä päätöntä, enkä näe sen ja yhteiskunnan ongelmien välillä mitään hyödyllistä, saati muutosta.

Jos kirjan päähenkilöä ärsyttää päättömän valkoisen viivan maalaaminen katuun, minua ärsyttää se, että erehdyin lukemaan kirjan, joka kertoo valkoisen viivan maalaamisesta katuun. Bongasin Viivamaalarin etsiessäni uutta luettavaa lähikirjastoni spefi-suosituksista (oli sellainen spefinen olo, tiedättehän..?), mutta tätä ei olisi tarvinnut suositella niin innokkaasti.

Viivamaalari kertoo naisesta, jonka aamu alkaa hämmentävällä tavalla: pihalla kasvanut vaahtera on kadonnut jälkiä jättämättä. Maailma tuntuu muutenkin vinksahtaneelta. Outo nainen nimeltä Ursula maalaa katuun valkoista viivaa, ja ihmisille työpaikkoja määräävä "työresurssitoimisto" käskee päähenkilön alkaa harjoittaa käsitetaiteilijan ammattia. Nainen lyöttäytyy mystisen Ursulan seuraan. Ratikassa harmaapukuiset miehet ja naiset käyttäytyvät uhkaavasti. Illalla tuttu vaahtera on palannut takaisin, mutta eri paikkaan.

Kaikelle kummalle annetaan harmillisesti kirjan alkupuolella loogiselta vaikuttava selitys - jos lukija jostain syystä sellaista kaipaa. Päähenkilö kertoo itse olleensa hoidossa ja syövänsä lääkkeitä harhojensa vuoksi. Lisäksi hän on jossain määrin pakkomielteinen ja vainoharhainen, joten foliohattumeiningille löytyy jonkinlainen rationaalinen selitys. Outouksien selittäminen päähenkilön mielenterveysongelmilla vaikuttaa kuitenkin liian helpolta selitykseltä, eikä Leinonen sitä onneksi siihen jätäkään. Dystopia kun on kyseessä, niin yhteiskunnallisesta järjestelmästä paljastuu tarinan edetessä paljon pahaa.


Silti noin 50 sivua eli vajaan viidenneksen luettuani kaipasin jo jonkinlaista tsemppausta, että olisin jaksanut jatkaa kirjan lukemista. Juoni junnasi paikoillaan, tapahtumat vaikuttivat banaaleilta ja yhdentekeviltä, päähenkilökin oli tylsä. Useampi bloggaaja kritisoi arvostelussaan päähenkilön persoonattomuutta ja juonen löysyyttä (mm. Minna, Susa ja Maija). Kriitikoista Juhani Karila tosin lupaili Hesarissa, että "Loppu pelastaa Viivamaalarin", koska kirjan loppuratkaisu kuulemma pudottaa lukijan sohvalta. Uteliaisuus heräsi, ja jatkoin lukemista horrostilastani huolimatta.

Pakko sanoa ilkeästi, että kirjan loppupuolelta olisin pudonnut sohvalta korkeintaan siitä syystä, että olisin nukahtanut sille kesken kaiken. Loppuratkaisu oli kyllä kekseliäs omalla tavallaan, mutta siihen pääseminen kesti liian monta merkityksettömän oloista ja epäolennaista sivua ja sivuraidetta. Lopulta moni (liian moni) asia jäi minusta avoimeksi. Tämä on klisee, mutta sanon sen silti: kirjan perusideassa olisi ollut ainekset parempaankin tarinaan.

Anne Leinonen: Viivamaalari. Atena. 2013. 270 sivua.

Atena: Viivamaalari
HS: "Loppu pelastaa Viivamaalarin"
Kirjavinkit: Viivamaalari

Kommentit

  1. Pidin kovasti Leiinosen kirjasta Ilottomien ihmisten kylä.Sekin on dystopia. Ostin Viivamaalarin kesäalesta, mutta luen kun ehdin. Ihan suurinta elämystä tämä ei lupaile.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s