Jos hän paljastaisi itsensä, hän saattaisi jo huomenna jutella jonkun kaltaisensa kanssa.
Sofi Oksasen Norma oli syksyn kirjallinen tapaus jo ennen teoksen julkaisua. Romaanista ei kerrottu mitään etukäteen, kirjan ja päähenkilön nimeä lukuun ottamatta. Syyskuussa kirja nostettiin valtavan media-aallon kantamana esiin, ja kirjamessuilla rekankokoiset Norma-julisteet varmistivat, ettei romaani jää keneltäkään huomaamatta. Hypetys nosti ainakin minulta karvat pystyyn, mutta tuhansien muiden tavoin minäkin luin kirjan. Lukiessa aloin kuitenkin epäillä, ettei tämä kirja erityisemmin paranna Oksasen asemia kirjallisella kentällä. Kärjistäen ja vähän ilkeästi sanottuna: Norma myy, koska se on Oksasen kirja; ei, koska se on erityisen hyvä.
Ensimmäiset pari-kolmekymmentä sivua lukijan eteen marssitetaan joukko henkilöitä, joilla on toinen toistaan erikoisempia nimiä ja lempinimiä ja vähintäänkin monimutkaiset keskinäiset suhteet. Kärryillä pysyminen vaati ponnistelua ja välillä aioin jo piirtää jonkinlaisen taulukon - kuka on kenenkin isä ja kuka tuntee tai muistaa kenetkin ja mistä.
Kaikki alkaa hautajaisista. Norman äiti Anita on (ehkä) tehnyt itsemurhan heittäytymällä metron alle. Hautajaiset tarjoavat perinteisesti oivan ympäristön muistojen ja menneisyyden esiin nostamiselle, mutta Anitan hautajaisissa on myös pari kuokkavierasta, jotka ovat oudon kiinnostuneita Normasta. Suvun kaapissa piisaa luurankojakin: Norman Ruotsiin muuttanut isä on arvoitus ja Anitan hyvä ystävä Helena on jostain syystä joutunut mielisairaalaan (Niuvanniemeen kaiken lisäksi! Se sijaitsee tuossa parin kilometrin päässä!). :)
Jo ennen kuin luin kirjan olin kuuntelemassa Oksasta Turun kirjamessuilla, kun hän kertoi romaanin perusideasta (päähenkilö kärsii yliluonnollisen nopeasta hiustenkasvusta ja on jonkinlainen "hiusmeedio", joka pystyy tulkitsemaan muiden ihmisten hiuksista kaikkea mahdollista ruokavaliosta sairauksiin) ja teemasta (globaali hiusteollisuus sekä siihen liittyvä köyhien maiden riisto). Rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni oli: mitä hittoa? Siis Viron lähihistoriasta ja Venäjän politiikasta kirjoittanut kirjailija kirjoittaa ihan vakavissaan globaalista ongelmasta nimeltä hiustenpidennykset?! Sitten Oksanen ja haastattelija mainitsivat romaanin toisen pääteeman, eli kohdunvuokrausbisneksen. Se nyt jo tuntui poliittisesti ja moraalisesti merkittävämmältä ongelmalta kuin tukka, mutta miten se taas liittyy hiusteollisuuteen, mietin.
Spoilerivaroitus:
Luettuani kirjan olen edelleen hyvin hämmentynyt. En tiedä, vaikuttiko mielikuvaani se että katsoin samana päivänä Skyfallin, mutta romaanin loppuratkaisu oli jotenkin bondmainen (pääpari jallittaa kaikkia, pahikset kuolevat ja lopussa mies ja nainen saavat toisensa...). Kohta jossa hiukset kuristavat aborttia tekevän lääkärin ja hoitajan kuoliaaksi oli jo niin pöyristyttävän outo, että puuskahdin epäuskoisen huvittuneena.
Etsin jatkuvasti symboliikkaa hiusten takana, jotain syvällisempää tarkoitusta: edustavat Norman nopeasti kasvavat hiukset vapautta, itsenäisyyttä, seksuaalisuutta, toiseutta..? Merkitsevätkö pitkät hiukset naiseutta, kauneutta, perinteitä ja hedelmällisyyttä? Miksi hiuksilla on niin suuri kulttuurinen merkitys? Onhan niillä, vaikkei hiusala ja pidennysbisnes olekaan tietääkseni räjähtänyt käsistä aivan niin hurjasti kuin kirjassa annetaan ymmärtää.
Me olemme pappeja, kätilöitä, terapeutteja, lääkäreitä, siirtymäriittien suorittajia, me käärimme naiset foliosuikaleisiin, pyyhkeisiin, kappoihin, pesemme pois vanhan elämän ja lähetämme heidät kohti uutta. Meistä riippuu elämän käännekohtien onnistuminen. Parasta tietenkin on se, että naiset ovat valmiita maksamaan hyvästä tukasta mitä hyvänsä, jos pääsevät sellaisen makuun.
Näin uskoo Marion, kampaaja, joka elää ilmeisesti eri maailmassa kuin minä, koska en tunnista itseäni tai lähipiiriäni tuosta kaikki naiset yhteen niputtavasta määritelmästä enkä usko, että kampaajilla (kaikki kunnia heille) on aivan noin suureellinen kuva ammatistaan.
Suurin ongelma olikin ehkä siinä, etten yksinkertaisesti tunnistanut Norman maailmaa omakseni enkä päässyt siihen sisälle. Yliluonnolliset elementit eivät toimineet tarpeeksi tehokkaasti: ne eivät tehneet kirjasta kiehtovan mielikuvituksellista tai sadunomaista vaan lähinnä vaivaannuttivat ja ihmetyttivät. Maagiseen realismiin kuuluu minusta tietynlainen todellisuuden ja yliluonnollisuuden rajoilla leikittely. Norma on liian vakava ja ottaa itsensä liian tosissaan kirjana.
Sofi Oksanen: Norma. Like. 2015. 304 sivua.
NormaRoss.fi
Like: Norma
HS: "Sofi Oksanen yllättää rikoskirjailijana, mutta Normasta puuttuu kunnon imu"
Minustakin tämä on vaikuttanut aika vaisulta, eikä kirja ole juuri edes kiinnostanut... Ihan niin kuin sanoit, tuntuu siltä, että kirjaa hypetetään vain siksi, että se on Oksasen kirjoittama.
VastaaPoistaMinullekin jäi vaisu mielikuva tästä. Ei ollut minun kirjani.
Poista