Viime vuonna ei voinut olla törmäämättä Paula Hawkinsin esikoisdekkarin kanteen ja nimeen, jos yhtään seurasi kirja-alan juttuja, blogeja ja muuta mediaa. Nainen junassa oli valtava myyntimenestys sekä Britanniassa että ympäri maailmaa. Suomessakin se pysytteli käännetyn kaunokirjallisuuden top-kympissä useiden kuukausien ajan.
En silti aikonut lukea kirjaa, koska a) se on dekkari ja b) se on trilleri. Kyllä, olen genrerajoitteinen. ;) Mutta kuinkas sitten kävikään? Edessä oli pitkä junamatka ja halusin jotain varmasti koukuttavaa luettavaa. Niinpä Nainen junassa lähti hetken mielijohteesta kirjastosta mukaan.
Yllätyin. En ollut lukenut kirjasta montaakaan juttua etukäteen, mutta odotin jotain aivan erilaista. Odotin vähän "perinteisempää" trilleriä, jotain verisempää, pelottavampaa ja nopeatahtisempaa. Jotain, jota lukiessa sydän alkaa sykkiä nopeammin ja sormet kääntävät kuumeisesti kirjan sivuja.
Toki Nainen junassa on omalla tavallaan hyvinkin "perinteinen": se on eräänlainen moderni versio whodunnit-tyyppisestä dekkarista, joka juontaa juurensa jo Agatha Christieen ja 1930-luvun Britanniaan. Kaikki tyypilliset elementit löytyvät myös tästä romaanista: alussa löytyvä rikoksen uhri; suljettu yhteisö ja pieni henkilöiden piiri; kyvytön poliisi ja rikosta innokkaasti tutkiva harrastelijasalapoliisi; useampi henkilö, jolla on motiivi ja tilaisuus tehdä rikos sekä lopussa paljastuva, yllättävä ratkaisu.
Epätyypillisen Hawkinsin romaanista tekee sen päähenkilö, Rachel, eli tuo junassa matkustava nainen. Rachel on yksinäinen, katkeroitunut, haaveileva alkoholisti, jonka mielikuvitus laukkaa ja elämänhallinta on jokseenkin pettänyt. Ei siis mikään luotettava kertoja. Rachelin menneisyydestä paljastuu vasta vähitellen kirjan edetessä seikkoja, jotka toisaalta selittävät hänen käytöstään, mutta toisaalta tekevät hänestä entistä epäilyttävämmän. Miksi et kertonut tuota aiemmin? lukijakin ihmettelee.
Junaradan varrella olevassa talossa asuu pariskunta, jota Rachel seuraa aamuin illoin junan ikkunasta. Hän kuvittelee heille mielessään täydellisen onnellisen elämän. Rachelin omasta onnesta on jäljellä vain muisto: lähistöllä asuvat Tom, Rachelin ex-mies, uuden vaimonsa Annan ja pienen vauvan kanssa. Rachel ei pääse Tomista yli ja hukuttaa surunsa alkoholiin.
Kuten sanoin, romaani oli hieman toisenlainen kuin odotin. Se ei ollut kovin väkivaltainen tai erityisen verinen. Se ei herättänyt juurikaan kauhua tai saanut aikaan kylmiä väreitä. Enimmäkseen tunsin sympatiaa, surua, sääliä ja ymmärrystä monia henkilöitä kohtaan. Hawkins luo traagisista tapahtumista arkipäiväisiä ja tuo henkilöhahmot jopa häiritsevän lähelle lukijaa tekemällä heistä hyvin tavallisia: lähiöelämää viettäviä ikävystyneitä kotiäitejä, elämälleen uutta suuntaa etsiviä sinkkuja ja arvoituksellisia aviomiehiä. Monilla on luurankoja Ikea-kaapeissaan, mutta kelläpä ei.
Kirja ei ollut aivan niin vetävä kuin olisin toivonut, mutta imua siihen tuo se, että kuka tahansa henkilöistä voi todella olla syyllinen. Kirjan mittaan lukijaa ohjaillaan hienovaraisesti epäilemään milloin tätä, milloin tuota henkilöä. Juuri kun on muodostanut oman teoriansa rikoksesta, Hawking hymyilee kujeilevasti ja sanoo: "Ähäkutti, eipäs se niin mennytkään." Jännitys säilyy hyvin loppuun asti eikä minusta loppuratkaisu ollut ennalta-arvattava, niin kuin joissakin arvosteluissa on moitittu.
Kirjaan perustuva elokuva tulee teattereihin loppuvuodesta.
Paula Hawkins: Nainen junassa. Otava. 2016. 382 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Girl on the Train
Suomentaja: Oona Timonen
Otava: Nainen junassa
HS: "Esikoisdekkarin rujo päähenkilö valloittaa"
Kirjavinkit: Nainen junassa
Kirjavinkit: Nainen junassa -videoarvio
Kommentit
Lähetä kommentti