Siirry pääsisältöön

Paula Hawkins: Nainen junassa

He kuuluvat yhteen, he ovat hyvä pari. He ovat onnellisia, sen näkee. He ovat juuri sitä, mitä minäkin joskus olin, he ovat minä ja Tom viisi vuotta sitten. He ovat kaikkea sitä, minkä minä olen menettänyt, he ovat kaikkea sitä, mitä minä haluaisin olla.

Viime vuonna ei voinut olla törmäämättä Paula Hawkinsin esikoisdekkarin kanteen ja nimeen, jos yhtään seurasi kirja-alan juttuja, blogeja ja muuta mediaa. Nainen junassa oli valtava myyntimenestys sekä Britanniassa että ympäri maailmaa. Suomessakin se pysytteli käännetyn kaunokirjallisuuden top-kympissä useiden kuukausien ajan.

En silti aikonut lukea kirjaa, koska a) se on dekkari ja b) se on trilleri. Kyllä, olen genrerajoitteinen. ;) Mutta kuinkas sitten kävikään? Edessä oli pitkä junamatka ja halusin jotain varmasti koukuttavaa luettavaa. Niinpä Nainen junassa lähti hetken mielijohteesta kirjastosta mukaan.

Yllätyin. En ollut lukenut kirjasta montaakaan juttua etukäteen, mutta odotin jotain aivan erilaista. Odotin vähän "perinteisempää" trilleriä, jotain verisempää, pelottavampaa ja nopeatahtisempaa. Jotain, jota lukiessa sydän alkaa sykkiä nopeammin ja sormet kääntävät kuumeisesti kirjan sivuja.

Toki Nainen junassa on omalla tavallaan hyvinkin "perinteinen": se on eräänlainen moderni versio whodunnit-tyyppisestä dekkarista, joka juontaa juurensa jo Agatha Christieen ja 1930-luvun Britanniaan. Kaikki tyypilliset elementit löytyvät myös tästä romaanista: alussa löytyvä rikoksen uhri; suljettu yhteisö ja pieni henkilöiden piiri; kyvytön poliisi ja rikosta innokkaasti tutkiva harrastelijasalapoliisi; useampi henkilö, jolla on motiivi ja tilaisuus tehdä rikos sekä lopussa paljastuva, yllättävä ratkaisu.

Epätyypillisen Hawkinsin romaanista tekee sen päähenkilö, Rachel, eli tuo junassa matkustava nainen. Rachel on yksinäinen, katkeroitunut, haaveileva alkoholisti, jonka mielikuvitus laukkaa ja elämänhallinta on jokseenkin pettänyt. Ei siis mikään luotettava kertoja. Rachelin menneisyydestä paljastuu vasta vähitellen kirjan edetessä seikkoja, jotka toisaalta selittävät hänen käytöstään, mutta toisaalta tekevät hänestä entistä epäilyttävämmän. Miksi et kertonut tuota aiemmin? lukijakin ihmettelee.

Junaradan varrella olevassa talossa asuu pariskunta, jota Rachel seuraa aamuin illoin junan ikkunasta. Hän kuvittelee heille mielessään täydellisen onnellisen elämän. Rachelin omasta onnesta on jäljellä vain muisto: lähistöllä asuvat Tom, Rachelin ex-mies, uuden vaimonsa Annan ja pienen vauvan kanssa. Rachel ei pääse Tomista yli ja hukuttaa surunsa alkoholiin.

Kuten sanoin, romaani oli hieman toisenlainen kuin odotin. Se ei ollut kovin väkivaltainen tai erityisen verinen. Se ei herättänyt juurikaan kauhua tai saanut aikaan kylmiä väreitä. Enimmäkseen tunsin sympatiaa, surua, sääliä ja ymmärrystä monia henkilöitä kohtaan. Hawkins luo traagisista tapahtumista arkipäiväisiä ja tuo henkilöhahmot jopa häiritsevän lähelle lukijaa tekemällä heistä hyvin tavallisia: lähiöelämää viettäviä ikävystyneitä kotiäitejä, elämälleen uutta suuntaa etsiviä sinkkuja ja arvoituksellisia aviomiehiä. Monilla on luurankoja Ikea-kaapeissaan, mutta kelläpä ei.

Kirja ei ollut aivan niin vetävä kuin olisin toivonut, mutta imua siihen tuo se, että kuka tahansa henkilöistä voi todella olla syyllinen. Kirjan mittaan lukijaa ohjaillaan hienovaraisesti epäilemään milloin tätä, milloin tuota henkilöä. Juuri kun on muodostanut oman teoriansa rikoksesta, Hawking hymyilee kujeilevasti ja sanoo: "Ähäkutti, eipäs se niin mennytkään." Jännitys säilyy hyvin loppuun asti eikä minusta loppuratkaisu ollut ennalta-arvattava, niin kuin joissakin arvosteluissa on moitittu.

Kirjaan perustuva elokuva tulee teattereihin loppuvuodesta.

Paula Hawkins: Nainen junassa. Otava. 2016. 382 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Girl on the Train
Suomentaja: Oona Timonen

Otava: Nainen junassa
HS: "Esikoisdekkarin rujo päähenkilö valloittaa"
Kirjavinkit: Nainen junassa
Kirjavinkit: Nainen junassa -videoarvio

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna Karenina -kimppaluku

Nyt kun syksy on virallisesti polkaistu käyntiin syyskuun muodossa ja viimeisetkin kesälomat on varmaan pidetty, on aika tarttua uusiin haasteisiin myös lukemisen osalta. Tässä kuussa alkoi Kadonnutta aikaa etsimässä -haaste ja Satu pisti pystyyn Ruusun nimi -read-a-longin , mutta jos joku vielä kaipailee lukuhaastetta loppuvuodelle, niin nyt olisi oiva tilaisuus saada vertaistukea Anna Kareninan lukemiseen! Romaanin lukemalla voi samalla osallistua vaikka 10 klassikkoa -haasteeseen tai 500+ minihaasteeseen hiukan jälkijunassa. :) Itse laitan kimppaluvun pystyyn lähinnä haasteeksi itselleni, jotta saisin tämän tiiliskiven luettua vuoden loppuun mennessä. Mutta olisi ilahduttavaa, jos tähän uskaltautuisi mukaan muitakin, jotta kimppaluku olisi nimensä veroinen! :) Anna Karenina on alun perin julkaistu jatkokertomuksena, joten sen lukeminen osissa pidemmän ajan kuluessa on itse asiassa Tolstoin alkuperäiselle julkaisulle "uskollisempi" tapa lähestyä teosta. Romaani ja...

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt...

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Kansi: Tuija Kuusela Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Viime vuoden Finlandia Junior -palkinnon voittaja on aiheuttanut ristiriitaisia tunnelmia sekä lukijoissa että kriitikoissa. Toisaalta kirjan rohkeaa aihevalintaa ja runollista muodolla leikittelyä on kiitelty ja ihmetelty, toisaalta taas jotkut ovat vierastaneet juuri näitä samoja asioita: rakkautta ja rakastelua kahden 14-vuotiaan tytön välillä sekä kieltä ja tyyliä, jotka yhtä lailla rikkovat perinteisiä normeja. Minä kuulun niihin lukijoihin, jotka eivät oikein saaneet kirjasta otetta. Hengästyttävä kerrontatyyli lähinnä ärsytti ja väsytti; henkilöhahmojen "teiniys" samoin. Ehkä tämä on todella nimenomaan nuorten kirja, koska en ihan ollut samalla aallonpituudella tarinan kan...