Siirry pääsisältöön

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

- Ei jumankauta Tiina, nyt se äijä sahaa meidän omenapuun oksaa.
Heitän tiskiharjan lavuaariin ja ryntään makuuhuoneen puolelle. Katson ikkunasta tontin rajalle. Naapurin Tuomo seisoo siellä pönäkkänä sinisissä haalareissaan, visiiri päässään. Hän on jurauttanut moottorisahan käyntiin ja yksi oksa letkottaa jo maassa.

Mutkanlukutaito (Stresa, 2017) on novellikokoelma ja esikoisteos. Sen lyhyet novellit kertovat erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä, mutkikkaista ihmissuhteista ja yllättävistä mutkista elämän polulla.

Täytyy myöntää, etten lämmennyt kokoelmalle aivan alussa. Ensimmäisissä novelleissa ärsyynnyin sekä henkilöihin että loppuratkaisuihin. Kokoelman avaavassa "Kosto"-novellissa nainen yrittää kostaa ryyppyreissulla olleelle miehelleen häipymällä kotoa miehen syntymäpäivänä. Suunnitelma menee kuitenkin mönkään ja lopputulos on naisen kannalta nolo. Toisessa ja kolmannessakin novellissa on nainen, joka haluaa miestä, haikailee miehen perään tai muuten vain tuskailee miehen takia. Pelkäsin, että koko kokoelma pyörisi tämän teeman ympärillä.

Olin onneksi väärässä: alun jälkeen novelleihin tulee paljon enemmän sävyjä ja henkilöihin säröjä. Virkistävän erilainen ja hauska "Omenapuun oksat" kertookin hankalasta naapurista ja mehevästä naapuririidasta. Kokoelman niminovellikin on mainio ja sympaattinen: ikääntynyt mies ajaa vanhalla "Ooppelillaan" tieltä ulos ja kadottaa siinä rytäkässä ylähampaidensa osaproteesin. Hampaat pitää löytää tienpenkalta, sillä ilman niitä ei kehtaa mennä uuden ihastuksen kanssa treffeille!

"Sateisen kesän jälkeen" on voimakastunnelmainen romaani raskaudenkeskeytykseen menevästä Mirvasta. Suosikkinovellini on "Selkeät ohjeet", jossa huoliteltu, pedanttinen Irina elää täydellistä elämäänsä ja noudattaa säntillisesti päivärytmiään ja rutiinejaan, jotteivat ajatukset karkaisi entiseen aikaan. Menneisyys kuitenkin muistuttaa itsestään tekstiviestein eikä kaikkea elämässä voi hallita. Tässä novellissa oli niin koukuttavan tarkkaa arjen kuvausta, että olisin halunnut sen jatkuvan pidempäänkin!

Kolmeen osaan jaetun kokoelman viimeisen osan novelleissa ollaan ikääntymisen, muistojen ja nostalgian äärellä. Esimerkiksi "Viileyden vuoksi"-novellissa kaksi yhdeksänkymppistä leskirouvaa alkaa kokoontua säännöllisesti kesähelteillä kylmäkellarissa. Viilentymisen lomassa voi herkutella ja jakaa muistoja.

Muutamat kielelliset jutut kokoelmassa mietityttivät. Takakannessakin on ote "Kosto"-novellista, jossa kostoa suunnittelevan naisen aivot työskentelivät silppurin tavoin. Minusta taas kostoa yleensä punotaan ja kehitellään; silppurin yhdistän jonkin asian tuhoamiseen perin pohjin. Bongasin myös erikoisia tuplasanoja: aivojen poimuissa on sopukkalokero ja laaksossa lepää utusumu. En nyt tiedä, tuoko kahden synonyymin yhdistäminen yhdyssanaksi välttämättä mitään uutta sanaan... Toisaalta panin merkille myös monia osuvia, riemastuttavia kielikuvia: esimerkiksi basilikan tuoksu, joka nimenomaan on poutainen!

Pidin erityisesti Mutkanlukutaidon moniäänisyydestä. Kokoelman novelleissa on huikea kirjo minäkertojia ja elämäntilanteita: lapsia, aikuisia ja vanhuksia, miehiä ja naisia, perheitä, yksinäisiä ja sinkkuja. Kaikkiin en kyennyt samastumaan ja osa henkilöistä ei muutaman sivun aikana ehtinyt kehittyä kovin moniulotteiseksi, mutta monien ääriviivojenkin sisältä tunnistin jotain tuttua. Kokonaisuutena persoonallinen, monipuolinen ja tarkkanäköinen sikermä pienen ihmisen elämää kaikessa tragikoomisuudessaan.

Bloggaajista myös Suketus, riitta k, Mari, Mannilainen ja Maija ovat lukeneet kirjan.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. Stresa. 2017. 135 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 25. Novellikokoelma.

Stresa: Mutkanlukutaito
Stresa: Pirjo Puukko

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Kirjabloggaaja teatterissa: Saako olla sardiini

  Viime lauantaina pääsin pitkästä aikaa istahtamaan teatterin penkkiin, kun klassikkofarssi Saako olla sardiini (ohjaaja Tommi Auvinen ) sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa. En tiennyt etukäteen näytelmästä juuri muuta kuin sen, että sitä on kutsuttu kaikkien aikojen hauskimmaksi farssiksi. Teos pohjautuu englantilaisen Michael Frayn Noises Off -näytelmään vuodelta 1982. Frayn näytelmää on sittemmin esitetty, muokattu, käännetty ja versioitu lukuisia kertoja eri puolilla maailmaa. Kuopion kaupunginteatterin Saako olla sardiini perustuu uuteen näytelmäsuomennokseen, joka on Mikko Koivusalon käsialaa. Frayn nimi pisti silmään teatterin ohjelmistosta, koska olen lukenut muutamia vuosia sitten kyseiseltä herralta romaanin Skios , joka on jäänyt mieleen yhtenä hauskimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Tämän ennakkotiedon perusteella osasin siis odottaa jotain hyvää.  Saako olla sardiini ei tuottanut pettymystä. Kahteen ja puoleen tuntiin (20 minuutin väliajalla) mahtui