Siirry pääsisältöön

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Aika usein väitetään, että feminismi on sitä, että halutaan siirtää naisille se valta, joka nyt on miehillä. Toisin sanoen, että vallanhimoiset naiset haluaisivat tasa-arvon nimissä kyykyttää miehiä kostoksi kokemastaan sorrosta. Että kyse olisi siitä, että haluttaisiin pahaa tasa-arvoisemmin jakoon. Se on yhtä hoopo ajatus kuin se, että naisten kokemaa väkivaltaa ei pidä nostaa esiin, koska miehetkin kokevat väkivaltaa. Siis koska kaikki kokevat väkivaltaa, tilanne on tasan eikä asialle tarvitse tehdä mitään.

Feministiset dystopiakirjat ovat nyt in ja feminismistä on tullut muutenkin "valtavirtaa" (mainiota keskustelua aiheesta mm. Sivumennen-podcastissa). #Metoo-kampanja on nostanut ikiaikaisen keskustelun naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta, vallasta, patriarkaatista ja seksismistä taas pöydälle. Harmi vain, että tuon pöydän ympärillä istuvat ja keskustelevat lähinnä naiset, jotka tuntuvat olevan jo alun perinkin samaa mieltä keskenään. Onko (nyky-)feminismi vain sanahelinää, ohimenevä muoti-ilmiö vai tapahtuuko muutosta parempaan myös konkreettisella tasolla? Kyllä ja ei.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme feminismistä tänä päivänä? Miksi siihen liitetään yhä edelleen negatiivisia stereotypioita miehiä vihaavista naisista? Tätä pohtivat kirjassaan Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie.

Kirjan idea on yksinkertainen: feminismiin liitetyt myytit ja uskomukset asetetaan ensin kontekstiin ja niiden alkuperä selvitetään ja selitetään. Sitten nuo myytit järjestelmällisesti murretaan, poltetaan kuin 1960-luvun feministit polttivat rintaliivinsä (myytti sekin!).

Noin 10 myyttiä feminismistä on kirjoitettu dialogin muodossa. Abdulkarim ja Talvitie lähestyvät myyttejä hieman eri näkökulmista ja lähtökohdista, toisiaan täydentäen ja kommentoiden. Kirja toimisi varmaan hyvin äänikirjana, koska siinä on melko jutusteleva sävy. Välillä teksti on turhankin rönsyilevää ja sekavaa. Olisin kaivannut napakampaa argumentointia. Kummallakin tekijällä on selvästi paljon asiantuntemusta ja sanottavaa aiheesta ja sen ympäriltä, mutta keskustelu rönsyilee välillä liiankin vapaasti. Väliin on ripoteltu lyhyitä sitaatteja kaunokirjallisuudesta Maria Jotunista Marja-Liisa Vartioon ja Minna Canthista Sofi Oksaseen. Kirjaviittaukset ilahduttavat tietysti aina, mutta näitä olisi voinut kommentoida laajemmin myös varsinaisessa tekstissä. Toisaalta oli hätkähdyttävää tajuta, että esim. Minna Canthin kommentit naisten asemassa yhteiskunnassa ovat yhä valitettavan ajankohtaisia tänäkin päivänä.

Kirja olisi toiminut ehkä paremmin podcastina - itse asiassa jokaisesta luvusta saisi hyvän podcast-jakson! Olisi ehkä tuntunut luontevammalta kuunnella dialogia kuin lukea sitä.

Kaksikko nostaa esiin hyviä pointteja, mutta ei hirveän paljon mitään uutta tai yllättävää. Miesvihamielisyyden leima istuu feminismissä tiukasti, vaikka kuinka yritetään toitottaa, että feminismi ei vastusta miehiä vaan epätasa-arvoa, sortoa ja syrjintää. Feminismin virheellinen määrittely on tavallaan keino yrittää kaapata käsite ja määritellä se vastaamaan (patriarkaalista) maailmankuvaa, jotta valta-asetelma säilyy ennallaan. Feminismiin liittyvien myyttien pönkittämisellä yritetään hiljentää aitoa keskustelua, kyseenalaistamista ja sen myötä tapahtuvaa muutosta.

Abdulkarim ja Talvitie peräänkuuluttavatkin laajempaa keskustelua ja ennen kaikkea a little less conversation, a little more action, eli toimia sortavia rakenteita vastaan. Sen sijaan, että jumiudutaan mies/nais-tasa-arvoproblematiikkaan, näkökulmaa pitäisi laajentaa kokonaisvaltaisempaan yhdenvertaisuuteen. Talvitie määrittelee feminismin tavoitteen hienosti haastattelussa: "pyritään maailmaan, jossa sorto ei juhli".

Vaikka en päässytkään täysin sinuiksi kirjan tyylin ja rakenteen kanssa, niin haluaisin silti suositella tätä jo aiheen tärkeyden vuoksi kaikille, ennen kaikkea ja varsinkin ihmisille, jotka kenties vielä epäröivät sitä, voivatko tai haluavatko he kutsua itseään feministeiksi.

Keskustelu jatkuu. Maryan Abdulkarim mm. vetää feministisen talk show'n Ruisrockissa noin kuukauden päästä osana Ruskeat Tytöt -mediaa.

Myös muutamat bloggaajat ovat lukeneet kirjan. Laura murtaa kirjan innoittamana vielä kaksi myyttiä lisää ja kirja herätti paljon mielipiteitä myös Ompussa.

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. 2018. 177 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

SKS: Noin 10 myyttiä feminismistä
Ruskeat Tytöt: Kirja-arvio: Noin 10 myyttiä feminismistä
Yle X: Vieraana Eveliina Talvitie ja Maryan Abdulkarim: Feministit vihaavat miehiä -myytti on aikamoinen keskusteluntappaja

Kommentit

  1. Ihanan tiivistetty kirjoitus tästä kirjasta. Itse vuodatin runsaasti, koska sanottavaa oli niin paljon. Itse olisin toivonut, että kirjoittajat olisivat enemmän haastaneet toisiaan, nyt edettiin niin kovin samanmielisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Minä toivoin ihan samaa! Olisi ollut virkistävää lukea ja kuulla enemmän vastakkaisiakin mielipiteitä aiheista. Kaikki feministitkään eivät sentään ole samaa mieltä kaikesta. :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude