Siirry pääsisältöön

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi.

Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.

 Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksista ja talebanien tukikohtana, mutta aikoinaan siellä toimi yli 100 000 miehen ja naisen aseeton armeija Ghaffar Khanin johdolla.

1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa Venäjä pyrki laajentumaan Keski-Aasiaan ja lähestyi Afganistania pohjoisesta. Samaan aikaan Britannia yritti vielä lujittaa asemiaan siirtomaassaan Intiassa. Tällöin rajaseutu ja Khyberin sola, jonka kautta mahdolliset sotajoukot kulkisivat, jäi kahden suurvallan väliin.

Alueella asuvat pataanit vastustivat vieraan brittivalloittajan ylivaltaa, mutta kaikki kapinat nujerrettiin raa'asti. Silloin esiin astui mies, joka alkoikin puhua aseettoman vastarinnan, rauhanmarssien ja rauhanomaisten mielenosoitusten puolesta. Ghaffar Khan oli sekä harras muslimi että ehdoton pasifisti ja kehotti kansalaisia vastustamaan valloittajia mieluummin kansalaistottelemattomuudella kuin aseilla. Häntä onkin kutsuttu myös Pakistanin Gandhiksi.

Ghaffar Khan perusti Khudai Khidmatgar (Jumalan palvelijat) -nimisen liikkeen, jonka jäseniä kutsuttiin myös "punapaidoiksi". Liike vastusti brittien siirtomaahallintoa väkivallattomin keinoin: 

Tärkein keino oli kuitenkin kansalaisvastarinta. He boikotoivat valtion instituutioita ja niiden toimintaa kaikin mahdollisin keinoin. Virkamiehiä ja poliiseja ei toteltu. Veroista kieltäydyttiin. Oikeusistuimia ei kunnioitettu. Valtion instituutioiden sijaan he suosivat omia hallinnollisia tapojaan.

Ghaffar Khan oli monin tavoin aikaansa edellä. Yksi liikkeen tärkeimmistä arvoista oli koulutus, myös tyttöjen. Toinen oli naisten aseman parantaminen, mikä oli melko vanhoillisessa, patriarkaalisessa pataanikulttuurissa ennenkuulumatonta. Ghaffar Khan kehitti lääkäriveljensä kanssa myös terveydenhuoltoa perustamalla klinikoita rajaseudulle.

Britit telkesivät kansaa villitsevän vapaustaistelijan vuosikausiksi vankilaan ja määräsivät tälle matkustuskieltoja, mutta Britannia alkoi vähitellen menettää otettaan Intian niemimaasta. Vuonna 1947 alettiin viimeistellä Intian itsenäistymistä ja vallanvaihtoa. Maa oli määrä jakaa: hinduenemmistöiset osat muodostaisivat Intian ja muslimienemmistöiset Pakistanin (joka alussa jakautui vielä Itä- ja Länsi-Pakistaniin). Sekä Mahatma Gandhi että Ghaffar Khan vastustivat Intian jakoa, koska se "kiihdyttäisi uskontokuntien yhteenottoja, kun miljoonat hindut ja muslimit joutuisivat jättämään kotiseutunsa". Siinä he olivat oikeassa. Pakistanista Intiaan vaelsi n. 7,5 miljoonaa hindua ja sikhiä, ja Intiasta Pakistaniin lähes saman verran muslimeja. Kun uupuneet, nälkäiset pakolaisvirrat kohtasivat toisensa, vastapuoli matkalla toisen vanhoille kotiseuduille, epätoivo ja pettymys purkautuivat yhteenottoina. Yli puoli miljoonaa ihmistä kuoli väkivaltaisuuksissa.

Mitä Khanin väkivallattomuuden ideologialle sitten tapahtui? Miksi Pakistan esiintyy nykyisin uutisissa kaikkea muuta kuin rauhanomaisissa merkeissä? Tamminen pohtii sitä, kuinka Pakistan ja sen rajanaapuri Afganistan ajautuivat väkivallan kierteeseen talebanien valtaannousun jälkeen. Siitä huolimatta Khanin ideologia elää jossain muodossa myös tänä päivänä: hänen lapsenlapsensa on Pakistanin vasemmistolaisen ANP-puolueen johdossa.

Tammisen kirjan aihe on hieman yllättävä ja erikoinen, mutta kuten muistokirjoituksestakin kävi ilmi, kansainväliset asiat sekä uskonnollis-nationalististen aatteiden vaikutus ihmisiin olivat kirjoittajalle tärkeitä aiheita.

Islamin aseeton soturi perustuu virallisista lähteistä koottuihin tietoihin, joita Tamminen käy läpi ja referoi uskollisesti, mutta itse Ghaffar Khaniin henkilönä ei pureuduta syvemmin. Hänestä kerrotaan lähteiden avulla lähinnä vain se, minkä hän itsekin kenties halusi julkisuuteen näyttää (esim. omaelämäkerran ja kirjeenvaihdon kautta). Tamminen ei juuri kyseenalaista näitä lähteitä tai kaivaudu syvemmälle spekuloidakseen sitä, millainen mies jalustalle nostetun Ghaffar Khanin naamion takaa oikeasti löytyy. Teos on silti kiinnostava katsaus Intian ja Pakistanin historiaan maiden itsenäistymisen aikaan sekä siihen, miten yhden ihmisen vankkumaton usko omaan aatteeseen ja ideologiaan voi synnyttää kokonaisen liikkeen ja ravistella yhteiskuntaa.

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty. Into. 2011. 189 sivua.

Into: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Into: Tapio Tamminen

Kommentit

  1. Leikkasin eilen tuon muistokirjoituksen, koska sen henkilö ja kiinnostuksen aihe vaikutti jotenkin Suomessa poikkeukselliselta, ehkä myös koska lapsuuden kodissani aiheeseen oli paljon kiinnostusta. Nythän se on kovin ajankohtainen ja entistä tärkeämpi tutkimuskohde. Näkyy kuinka tuhoisaa suurten kansanosien siirtely ja rajojen veto uskonnon perusteella on, niin tuolla Pakistanissa kuin esim entisen Jugoslavian alueella. Siinä kylvetään loputtomien sotien siemeniä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt