Kirjanurkkaus

Kansi: Tommi Tukiainen En tahdo ajatella puistoa, mutta oloni on sama kuin kovan ryyppyputken jälkeen. Olen sekavan ahdistunut, liskojen ja nilviäisten ahdistelema. Aivokasvaimeni tykyttää vaativana jossakin väliaivojeni tienoilla. Tahtoisin kysyä Häneltä siitä, hulluudestani. Onko Hän sitä mieltä, että minunkin pitäisi huolestua itsestäni. Saturnuksen viettelys alkaa kiehtovan omituisesti: minäkertoja seuraa Häneksi kutsuttua henkilöä bussista tämän kotiovelle saakka, soittaa ovikelloa, ojentaa Vartiotornia, on pian Hänen asunnossaan syömässä ja kököttää hetken päästä ruokapöydällä alastomana. Niinpä. "Hän" on kirjan alussa arvoitukseksi jäävä hahmo, joka suhtautuu minäkertojaan epäillen, jopa torjuvasti, mutta haluaa silti lukea kaikki tämän päiväkirjat. Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä valtapeliä tässä pelataan? Romaani on kuin lautapeli, jonka sääntöjä en ymmärrä. Pelaan silti. Tai ehkä sääntöjä ei ole. Ainakin henkilöiden roolit ja suhde muuttuvat sivu sivulta. Luk...

Kun ihminen on itse tarinan keskellä, se ei ole mikään tarina vaan yhtä sotkua; pimeää pauhua, sokeutta, särkyneitä lasinsiruja ja pirstaleiksi lyötyä puuta; niin kuin pyörremyrskyn kouriin joutunut talo, tai laiva joka on törmännyt jäävuoreen tai syöksynyt alas putouksesta, eikä kukaan matkustajista ole voinut sitä estää. Vasta jälkeenpäin se alkaa muistuttaa tarinaa. Sitten kun sitä kertoo, itselleen ja muille. Asetin tälle vuodelle kaksi tavoitetta lukemisen suhteen. Ensinnäkin haluan lukea enemmän tietokirjallisuutta, viime vuoden Naparetkestä , Kabulin tytöistä , Tautitehtaasta ja muista upeista tietokirjoista innostuneena. Toiseksi yritän lukea enemmän omaan kirjahyllyyn kertyneitä opuksia, joista karkeasti arvioituna noin puolet odottaa yhä lukemistaan. Jälkimmäisen urakan aloitin loogisesti A:n kohdalta ja luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen , joka on ollut lukulistallani jo vuosia. Atwood ei ole vielä tähän mennessä koskaan tuottanut pettymystä eikä tuottanut nytkään....

Olin jo useamman kerran yrittänyt vihjata hienovaraisesti, miten ihanaa minusta oli olla hänen luonaan rauhallisessa flyygelihuoneessa, mutta se ei vain onnistunut. Annoin lopulta periksi; ehkä hän ei edes halunnut ymmärtää, eikä mikään olisi pahempaa kuin se että hän kyllästyisi minuun. Mitä jos hän yhtäkkiä sanoisikin: älä tule enää takaisin, tai: eräs toinen lapsi tulee nyt soittamaan pianoa, tai: minulla ei ole enää aikaa sinulle. Ida Simonsin Tyhmä neitsyt on "unohdettu" hollantilainen mestariteos, joka julkaistiin jo vuonna 1959. Eräs kustantaja löysi teoksen äitinsä kirjahyllystä pölyttymästä ja päätti julkaista siitä uuden painoksen. Tämän "löytötarinan" levittämisen lisäksi markkinointikoneisto on muutenkin käynyt ylikierroksilla tämän kirjan suhteen ja onnistunut saamaan sille lukuisia käännössopimuksia ja lukijoita. Teoksen alussa on kirjallisuustutkijan kirjoittama, ylisanoja vilisevä esipuhe, joka viimeistään vakuuttelee lukijalle, että tämä pitelee...

Luisteluharjoituksia Blogia vaivaa taas hiljaiselo työkiireiden takia. Lukuvauhtikin on hieman hiipunut, mutta jospa parin viikon päästä helpottaa, kun edessä on loma ja reilun viikon pituinen reissu... Sri Lankaan! (täysin randomisti valittu matkakohde). :) Tammikuun luetut Sunjeev Sahota: The Year of the Runaways Ian McEwan: The Children Act Margaret Atwood: Nimeltään Grace Sjón: Poika nimeltä Kuukivi Helmikuun luetut Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys Haruki Murakami: Hear the Wind Sing/Pinball, 1973 Takashi Hiraide: Kissavieras Ida Simons: Tyhmä neitsyt Romesh Gunesekera: Noontide Toll  

Kansi: Satu Kontinen Annoimme Chibin tulla vapaasti sisään piilossa vanhan rouvan katseilta, ja niin aloin itsekin vähitellen ymmärtää kissoja rakastavien ajattelutapaa. Televisiossa tai kalenterien kuvituksissakaan ei koreillut Chibin veroista kaunokaista. Mutta vaikka olin alkanut pitää Chibiä ylivertaisena, se ei ollut meidän kissamme. Kun sain Takashi Hiraiden Kissavieraan käsiini, piti hetkeksi vain pysähtyä ihastelemaan kirjan ulkonäköä. Kirja on sanalla sanoen kaunis , se on tyylikäs, kompakti ja lumoava. Kannen kissan silmät ovat täydellisen vihreät ja sen pään profiili on onnistuttu vangitsemaan vain muutamalla siveltimen vedolla. Kirjan upea kansi ja ulkoasu ovat Satu Kontisen käsialaa. Kolmikymppinen pariskunta vuokraa vanhan rouvan piharakennuksen kodikseen. Aviopari työskentelee kustannusalalla päivisin ja kirjoittaa öisin. Päärakennuksessa asuva vuokraemäntä kieltää vuokralaisiltaan lapset ja lemmikit. Naapuritalon 5-vuotias pikkupoika adoptoi kulkukissan ja nime...

Kansi: Martti Ruokonen Myönnän, että olen äänikirjojen suhteen myöhään liikkeellä. Vaikka äänikirjojen markkinat eivät Suomessa vielä päätä huomaa moniin muihin maihin ja kielialueisiin verrattuna, niin Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on vasta ensimmäinen äänikirja, jonka olen ostanut ja oikeasti kuunnellut alusta loppuun asti. Olen aiemmin kokeillut muutamaa englanninkielistä palvelua ja äänikirjaa, mutta ne ovat aina jääneet kesken. Pääsyy tähän lienee se, ettei tilaisuuksia ja tilanteita kuunnella kirjoja ole kovin paljon. Minulla ei ole työmatkaa, koska työskentelen kotitoimistossa, joten en juuri joudu istumaan julkisissa kulkuneuvoissa tylsistyneenä. Ajelen harvoin autolla ja vielä harvemmin yksin; enkä sitä paitsi tiedä, osaisinko kuunnella äänikirjaa ajaessa vai häiritsisikö se liikaa keskittymistä. Lenkkeillessä kuuntelen mieluummin musiikkia kuin puhetta, ja kotona en halua eristäytyä kuulokkeiden avulla muusta perheestä: fyysinen kirja sietää keskeytyksiä ja hälinää ...

Jokin hallitsematon voima on vallannut maan, jotain historiallista tapahtuu samanaikaisesti Reykjavíkissa ja suuressa maailmassa. Valkokangas on revennyt, maailmojen välillä tuulee.  Islantilaisen Sjónin Poika nimeltä Kuukivi on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun se tuli kolmanneksi Blogistanian Globalia -kilpailussa vuosi sitten. Pienoisromaani valittiin myös parhaaksi islantilaiseksi kirjaksi ilmestymisvuonnaan. Ohut teos tuntui heppoiselta kädessä, mutta kansien välistä paljastui hurja, kiihkeä, mielikuvituksellinen ja synkkä tarina. Heti ensimmäiset sivut hätkähdyttävät. Teini-ikäinen poika nimeltä Máni Steinn (nimi muistuttaa englannin kielen sanoja "Moonstone", kuukivi) ansaitsee taskurahaa myymällä seksiä miesasiakkaille. Alun suuseksikohtaus on kuvattu kaunistelematta, lähes kylmänviileästi.  On loppuvuosi 1918. Katla-tulivuori purkautuu, ja reykjavíkilaisten talojen ikkunoita peittää aamuisin ohut tuhkakerros. Orpopoika asuu kaksin vanhan naisen kanssa...