Siirry pääsisältöön

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto

Tv:stä tuli uutiset. Niissä oli kuva kauhistuttavasti ruttaantuneesta suuren mustan auton romusta. Sitten näytettiin jotakuta, jonka hän tunnisti prinssi Charlesiksi, seisomassa sairaalan ulkopuolella. Sitten näytettiin valokuvaa prinsessa Dianasta. Hän alkoi kuunnella mitä uutisissa sanottiin ja tajusi, mitä oli tehnyt.
"Voi paska", hän sanoi. "Minä tapoin prinsessan."

Dan Rhodesin pikku kirja on täydellinen piristysruiske pimeisiin talvi-iltoihin. Kirja on aiheestaan huolimatta pirteän kupliva, kevyt ja iloinen. Arjen huumoria riittää, kun sympaattiset henkilöhahmot ajautuvat tahtomattaan mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin.

Kaikki alkaa siitä, kun ranskalainen Veronique on ajamassa "muutaman" drinkin jälkeen kotiinsa pienellä valkoisella autollaan. Pariisilaisessa tunnelissa tapahtuu Jotain, mutta vasta seuraavan aamun uutisia katsoessaan, Veronique tajuaa olevansa osasyyllinen prinsessa Dianan kuolemaan. Kun koko maailma alkaa etsiä pientä valkoista autoa, Veronique värvää walesilaista runoutta harrastavan ystävänsä Estellen ja atonaalista musiikkia kuuntelevan ex-poikaystävänsä Jean-Pierren hankkiutumaan autosta eroon. Pienen valkoisen auton piilotteleminen ja purkaminen osiin osoittautuu monimutkaisemmaksi tehtäväksi kuin luulisi.

Satiirisen tarinan takaa löytyy myös syvempiä kerroksia. Henkilöiden elämää taustoitetaan kaikenlaisilla hauskoilla sivujuonilla, joista ei rakkautta ja surua puutu. Napakasti kirjoitettu kirja ei kuitenkaan jää märehtimään syyllisyyden tai katumuksen tunteilla, vaan henkilöt ovat ikuisesti huolettomia ja vähän höpsöjä. Todellinen feel good -kirja.

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto. Sammakko. 2006.
Englanninkielinen alkuteos: The Little White Car
Suomentaja: Elina Koskelin

Linkit:
DanRhodes.co.uk [en]
Sammakko: Dan Rhodes
Kirjavinkit.fi: Pieni valkoinen auto

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi