Päivästä on äkkiä tullut pahaenteinen.
Yhdeltä suosikkikirjailijoistani, Essi Tammimaalta, ilmestyi muutama kuukausi sitten yllättäen nuortenkirja, eikä mikä tahansa nuortenkirja, vaan fantasiatrilogian ensimmäinen osa. Tammimaan (silloisen Henrikssonin) esikoisteos, Ilmestys, lumosi minut aikoinaan, ja pari vuotta sitten ilmestynyt Paljain käsin oli myös hieno lukukokemus. Fantasiatrilogia nuorille kuulosti aika yllättävältä vedolta aiempien kirjojen jälkeen, ja oli mielenkiintoista lukea kirjailijan omaa pohdintaa nuorille kirjoittamisesta hänen blogistaan:
On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta.
Noaidin tytär oli pakko lukea uteliaisuudesta, vaikka taidan olla liian vanha ollakseni kirjan varsinaista kohderyhmää (jos sellaista siis on) enkä muutenkaan enää kuluta fantasiaa kovin ahkerasti. :)
Etukäteen pohdin vähän samaan tapaan kuin Tammimaa blogissaan, kuinka kirjailijan kirjoitustyyli uudissanoineen ja kielellä leikittelyineen sopii nuortenkirjaan. Pelkäsin, että Tammimaa on yrittänyt yksinkertaistaa ja yleiskielistää omaperäistä tyyliään, kun lukijakunta oletettavasti nuorenee. Huokaisin helpotuksesta, kun heti ensimmäisiltä sivuilta löysin muutamia riemastuttavia, onomatopoeettisia sanakummajaisia: tukka liekkui villisti tuulessa ja polku oli lutainen. Mutta kirjaa lukiessa tuntui silti siltä, että kyllä kielellä leikittelyä oli vähennetty, ehkä tietoisesti tai sitten ei. Ainakin minusta uudissanoja oli paljon vähemmän kuin aiemmissa romaaneissa ja jäin kaipaamaan niitä. Noaidin tyttären kieli oli välillä liiankin tavanomaista ja latteaa.
Juonesta en halua paljastaa liikaa (kirjan takakansi tekee sen puolestani), mutta kirja kertoo 16-vuotiaasta lukiolaistyttö Aurasta, joka alkaa nähdä näkyjä sudella ratsastavasta saamelaistytöstä. Kirjailijanurasta haaveileva Aura alkaa kirjoittaa tarinaa saamelaissoturittarista ja -noidista, eli noaideista, jotka saamelaismytologian mukaan osaavat puhua tuonpuoleisen maailman kuolleiden kanssa. Auran äiti on kadonnut tytön ollessa vielä pieni, eikä isä puhu hänestä koskaan. Mukaan mahtuu tietenkin myös Auran fanittama Maailman reunalla -bändi ja sen komea laulaja Paju; mopolla ajava lapsuudenystävä Markus sekä Auran "ystävät" Roosa ja Janita, jotka kuuluvat tietenkin lukion suosituimpiin tyttöihin. Kuvio on aika tuttu monista nuortenkirjoista...
Aluksi pidin Noaidin tyttärestä. Vaikka "nuortenkirjamaisuus" tuli välillä vähän liiankin selvästi ilmi karikatyyrisista hahmoista, kirjassa oli mukavia yllätyskäänteitä ja hienovaraista jännitystä.
Mutta, mutta... Lukiessani tajusin yhtäkkiä, että kirja muistutti häiritsevän paljon Stephanie Meyerin Twilight-sarjaa! Ylisuojelevaisen yksinhuoltajaisän luona asuva ujo ja epävarma lukiolaistyttö, joka tutustuu kirjan edetessä mytologiseen, yliluonnollisia voimia omaavaan joukkioon. Mystinen, epäinhimillisen komea Paju, johon teinityttö on ihastunut, mutta jolla on jokin yhteys ikivanhaan mytologiaan... Yritin unohtaa yhtäläisyydet kirjojen välillä (en halunnut, että Noaidin tyttärestä tulee mikään Twilight-kopio!), mutta kun olin ne kerran huomannut, niitä oli vaikea enää unohtaa. Siinä vaiheessa, kun Paju kiipeää yöllä Auran makuuhuoneen ikkunan taakse suojelemaan tätä pahalta, en mahtanut enää mitään sille tunteelle, että olin lukenut tämän saman jo joskus aiemminkin... Samantapaisia poissaoleva äiti - yksinäinen isä - ujo tyttö - komea ihastus -kuvioita on varmasti lukuisissa nuortenkirjoissa ja ainakin Twilight on todistanut, että kuvio on toimiva ja viihdyttävä, mutta silti!
Halusin niin kovasti pitää tästä kirjasta, mutta valitettavasti mitä pidemmälle luin, sitä ärtyneemmäksi tulin. Noaidin tytär alkoi toistaa turhan kaavamaisesti perinteisiä nuortenkirjojen stereotypioita. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Tammimaan haastattelua, ja hän kertoi turhautuneensa nuorempana siihen, että fantasiakirjojen päähenkilöt olivat lähes aina miehiä, joihin ei pystynyt kunnolla samastumaan. Hän halusi kirjoittaa fantasiakirjan, jonka päähenkilö olisi vahva, itsenäinen nainen. Kirjaa lukiessani jäin kuitenkin miettimään, onko Noaidin tyttären naispäähenkilö todellakin vahva saati itsenäinen. Alussa kiinnostavalta vaikuttava Aura muuttuu kirjan edetessä jatkuvasti pelastamista ja suojelemista (useimmiten miesten taholta) kaipaavaksi tyttöseksi, jonka pakkomielteinen haikailu Pajun perään saa epäuskottavia, lähes koomisia piirteitä. Ainakaan minä en pystynyt enkä lopulta edes halunnut samastua Auraan.
Kirjan loppupuolella sen heikkoudeksi muodostui myös juonen fantasiapuoli. Yliluonnolliset elementit ja tapahtumat tulevat mukaan yllättäen ja pohjustamatta, ja Aurakin huomaa yllättäen omaavansa kaikenlaisia voimia. Tuntui siltä, että lukijaa vedetään kuin pässiä narusta sinne tänne, ja että mitä tahansa saattoi tapahtua ilman sen kummempaa selittelyä (tyyliin: "hei, piirretään kaarnaan tällaisia jänniä taikajälkiä, niin kuolleet eivät voi satuttaa meitä!").
Bloggaajista ainakin Rouva Huu, Tintti, Q+Black, Sini ja Iiddda ovat lukeneet kirjan. Taidan olla vähemmistöä, kun kirja ei kolahtanut minuun, tai ehkä vain odotin sen olevan jotain aivan muuta ja puran nyt pettymystäni tällaiseen vähemmän mukavaan arvosteluun... ;)
Essi Tammimaa: Noaidin tytär. Otava. 2013. 264 sivua.
aaltopahvia (kirjailijan blogi)
Otava: Noaidin tytär
HS: "Essi Tammimaan ensimmäinen nuortenromaani vie saamelaissoturien maailmaan"
Savon Sanomat: Noaidin tytär
On olemassa hyvää fantasiaa ja on olemassa ei niin hyvää fantasiaa. Kiitos arvostelustasi, tänä syksynä luettu Nymfit riitti minulle fantasiateiniromaanigenrestä. :) Jos fantasian lukemisen päivät eivät ole sinulla vielä ihan takana, suosittelen Ilkka Auerin neliosaista Lumen ja jään maa -sarjaa (tai ainakin sen ensimmäistä osaa "Sysilouhien sukua", koko sarjaa en toki ole lukulistallesi heti tunkemassa :D ).
VastaaPoistaOmasta mielestäni sarja ei kulje ihan fantasian kuluneimpia polkuja pitkin vaan edustaa hyvää suomalaista kertomakirjallisuutta.
Kiitos suosituksesta! Vaikka fantasian suurkulutuksen aika taitaa olla kohdaltani ohi, niin silloin tällöin tulee luettua erityisesti kotimaista fantasiakirjallisuutta - ihan uteliaisuudesta. Täytyypä painaa tuo Ilkka Auerin sarjan nimi mieleen. :)
Poista