Siirry pääsisältöön

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Kesken päivällisen tämä mies, käytetään hänestä vaikka nimeä "Milo", nousi pöydästä ja meni yläkertaan. Sillä aikaa, kun me muut jatkoimme hilpeästi ruokailua alakerrassa, hän linnoittautui yhteen yläkerran huoneista. Kun me seuraavana aamuna heräsimme, meille valkeni tämä asia, jonka kanssa olemme eläneet siitä lähtien: talossamme asuu ventovieras ihminen vastoin meidän tahtoamme.

Sekoitan Ali Smithin jostain syystä Monica Aliin. Molemmat ovat brittikirjailijoita, joiden nimessä on 'Ali', ja molempien teokset ovat roikkuneet lukulistallani jo vuosikausia. Smith pääsi ensimmäiseksi käsiini, koska tämän tuoreimman romaanin nimi ja alkuasetelma kuulostivat niin herkullisilta, että se oli pakko lukea.

Kaikki alkaa päivälliskutsuista: [Oli] Kerran mies joka eräänä iltana päivälliskutsuilla pääruuan ja jälkiruuan välissä meni yläkertaan ja lukitsi itsensä isäntäväen vierashuoneeseen. Kukaan ei tiedä, miksi mies tekee näin tai mitä hän huoneessa tekee. Tilanne on vähintäänkin kiusallinen isäntäväelle. Päivät kuluvat, eikä mies suostu poistumaan huoneesta. Pakkohan hänelle on saada syötävää, ettei hän nyt ainakaan nälkään kuole! Litteää ruokaa, joka mahtuu oven alta. Tilanne pitkittyy. Ensin siitä kiinnostuu media, ja vähitellen huoneeseen lukittautuneen miehen ympärille muodostuu kansanliike, joka pitää häntä gurunaan.

Mukaan sotketaan päivälliskutsuilla mukana olleita vieraita, joista suurin osa ei kylläkään miestä tuntenut. Miehen entisiin tuttaviin otetaan yhteyttä, josko nämä saisivat houkuteltua hänet ulos. Henkilökaarti kasvaa, kunnes vierashuoneessa oleva mies tuntuu olevan vain sivuhenkilö, jonka ympärillä kaikki pyörii ja pirstaloituu.


Tunnustan heti, että romaanin kaleidoskooppimainen rakenne oli minulle liian haastava. Tiedättekö sen tunteen, kun on jotenkin ajautunut istumaan iltaa tai viettämään aikaa puolituttujen tai täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ja yrittää pysyä kärryillä keskustelusta, mutta kokee jatkuvasti olevansa vähän eri aaltopituudella muiden kanssa? Siltä minusta tuntui kirjaa lukiessa. Lopulta en enää jaksanut oikein kiinnostua yhä uusista sivupoluista, joille tarina ajautui.

Välillä tuli toki hyviäkin hetkiä, erityisesti romaanin loppupuolella. Hoitokodista karkaavan, höperön vanhuksen tajunnanvirta oli hauskaa luettavaa. Suosikkini oli 9-vuotias pikkuvanha Brooke, joka kysyy vaikeita kysymyksiä ja tekee teräviä huomiota elämästä ja ihmisistä ympärillään.

Romaanin kieli ja rakenne eivät siis päästä lukijaa helpolla. Kertojat ja näkökulmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Välillä pistäydytään pitkissä takaumissa, toisinaan käydään pitkää keskustelua tyhjänpäiväisyyksistä. Kielelläkin on leikitelty paljon, ja suomentaja Kristiina Drews on varmasti joutunut panemaan luovuutensa koetukselle kääntäessään kesken jääviä lauseita, vitsejä ja runonpätkiä.

Oli kerran kello nolla oli siis minusta vähän liian vaikeasti lähestyttävä pakkaus, joka tuntui hajoavan käsiin, jos sitä yritti ymmärtää tai avata.

Muissakin blogeissa on luettu tätä: Suketus piti kirjaa hienona ja haastavana, Mari A. yritti lukea sitä kahteenkin otteeseen, Minnalle tuli kirjasta mieleen musteläiskät ja muistojen pysyvyys ja bleue piti kirjaa lähestulkoon hulluna! :)

Ali Smith: Oli kerran kello nolla. Otava. 2013. 284 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: There but for the
Suomentaja: Kristiina Drews 

Otava: Ali Smith
Kirjavinkit: Oli kerran kello nolla
Savon Sanomat: Oli kerran kello nolla

Kommentit

  1. Kiva että luit, vaikka haastavaksi sitten kävikin. Minä tosiaan pidin tästä hurjasti, vaikeudesta huolimatta, ja etenkin Brooke on aivan mainio hahmo. (Yleensä en voi sietää lapsikertojia.) Minulla on Smithin toinen, Satunnainen, vuoroaan odottamassa. Saas nähdä, onko se yhtä vaikea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taisin saada Smithin kirjoista ainakin toistaiseksi tarpeekseni, mutta olisi kiinnostavaa kuulla, onko Satunnainen samanlainen. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s