Siirry pääsisältöön

Jyrki Vainonen: Perintö

Miksi joku sallii itseään ohjailtavan ulkoa ja auliisti kahlitsee itsensä, ennen kuin kukaan ehtii sitä häneltä edes vaatia? Miksi ihminen on niin sokea, ettei osaa katsoa, mitä löytyy hänelle valmiiksi pedatun polun vierestä? Ja sekin on kumma, että monesti itsensä löytää vain koettelemusten kautta.

Todellisen minän etsimistä, itsensä hyväksymistä sellaisenaan - tällaisia teemoja käsittelee Jyrki Vainosen Perintö.

Lainasin Perinnön kirjastosta kotimaisia spefi-romaaneja suosittelevasta hyllystä (näistä Anne Leinosen Viivamaalari tuotti jo aiemmin pettymyksen). Tämänkin romaanin alun unenomainen harhailu sai melkein jättämään kirjan kesken, mutta kun tapahtumat pian alkoivat rullata, olin nopeasti koukussa. Perinnössä oli juuri sitä vinksahtaneisuutta, jota spefiltä kaipaan.

Työhönsä leipiintynyt Mikael Silokäsi perii kaukaiselta sukulaiseltaan, edesmenneeltä rouva Bráthilta, Muistolan huvilan. Perinnön hän saa vain sillä ehdolla, että hän perustaa samaiseen huvilaan täysihoitolan elämässä kovia kokeneille ja uutta suuntaa etsiville ihmisille, jotka haluavat hypätä hetkeksi pois oravanpyörästä. Mies suostuu omituiseen ehtoon.

Ilmaista täysihoitolaa elämän kolhimille yksilöille mainostava lehti-ilmoitus tuottaa valtavasti hakemuksia, ja pian seitsemän valikoitua ihmistä muuttaa huvilan katon alle.

Vähitellen kunkin elämäntarina paljastuu Mikaelille, eikä niistä surrealistisia käänteitä puutu. Taitava, nuori sellisti on lakannut soittamasta, koska hänen selkärankansa on muuttunut kivuliaaksi sellonjouseksi - siis kirjaimellisesti. Entisen naistenvaatekauppiaan rinnan ympärille on kiedottu kireä side, jonka arvoitus liittyy nunnaluostarissa vietettyyn lapsuuteen.

Kodinkonekauppias pimahtaa, kun hänen vaimonsa jättää hänet, ja päätyy mielisairaalaan. Erätarvikkeita urbaaneille city-ihmisille markkinoiva mies turhautuu työnsä absurdiuteen ("Tuntui välillä, kuin olisin varustanut luonnosta vieraantunutta armeijaa.") ja luhistuu eräänä iltana lattialle vain huomatakseen, että hänen ihonsa läpi tunkeutuu valkoisia toukkia...

Alussa oleva lainaus kiteyttää romaanin "opetuksen": jos et seuraa sydäntäsi ja uskalla olla oma itsesi, tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielekkäältä, saat kärsiä seuraukset. Tosin aivan näin yksinkertaista ja mustavalkoista elämä ei romaanissakaan ole...

Muistola muodostaa pienen, suljetun yhteisön, mutta sinne saapuvien henkilöiden tarinat laajentavat näkökulmaa eri aikoihin ja paikkoihin. Kaiken yllä häilyy juna, joka tuo ja vie asukkaita Muistolaan, sekä symbolisesti latautunut hirvenraato, jota pitää jatkuvasti olla siirtelemässä kiskoilta pois.

Perintö on oikea kummajaisromaani, joka huojuu toden ja epätoden, realismin ja fantasian välimaastossa. Se on groteski, tragikoominen ja yllättävä, ehdottomasti lukemisen arvoinen erikoisuus, joka kritisoi sekä yritysmaailman suorituspaineita että taiteilijoiden itselleen asettamia odotuksia. Romaani voitti myös parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle myönnettävän Kuvastaja-palkinnon vuonna 2006.

Jyrki Vainonen: Perintö. Loki-Kirjat. 2005. 258 sivua.

Kiiltomato: "Oi arjen ihmeellisyyttä"
Kirjavinkit: Perintö
HS: "Vapaus vasta pelottavaa onkin"

Kommentit

  1. Kirjastonhoitajaystäväni suositteli minulle taannoin Jyrki Vainosen teoksia, ja minulla onkin jo pari lainassa, aion lukea niitä kohta alkavalla lomallani. Tämäkin kuulostaa kiehtovalta, pistän korvan taakse! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s