Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon (toim. Tiina Raevaara)

Propagandaa, totuuden piilottelua, valehtelua sekä valikoitujen totuusrusinoiden poimimista tiedon pullasta on harjoitettu myös edellisillä vuosikymmenillä, -sadoilla ja -tuhansilla. Joka tapauksessa populismi on nyt pinnalla politiikassa, ja tunteisiin vetoavat tarinat ohittavat monesti tieteellisen tiedon.

Tietoa on nykyään saatavilla enemmän kuin koskaan, mutta tieto ei itsessään ole välttämättä todenmukaista. Tiedon ja tieteen rinnalla kulkee pseudotieteeseen perustuvia väittämiä, villejä salaliittoteorioita ja somen voimalla hurjasti leviäviä suoranaisia valheita. Tämä "ilmiö", jota totuudenjälkeiseksi ajaksikin kutsutaan, ei kuitenkaan ole mikään uusi juttu. Tiina Raevaaran toimittama artikkelikokoelma Voiko se olla totta? on kuitenkin erittäin ajankohtainen teos siitä, millaisella huuhaalla meitä tällä hetkellä pommitetaan ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Raevaara itse on kirjoittanut kirjaan superkiinnostavat alkusanat, joissa hän käsittelee mm. median murrosta ja some-kuplia, joihin samanmieliset joukkiot (sekä hyvässä että pahassa!) eristäytyvät taputtelemaan toisiaan selkään ja lietsomaan yhteistä vastarintaa muunmielisiä kohtaan. Kannattaa myös katsoa Raevaaran esitelmä, jonka hän on pitänyt kirjan julkaisun tiimoilta.

Kirjassa käsitellään mm. magneettirannekkeita, enkeleitä, homeopatiaa, paranormaaleja ilmiöitä, enneunia ja syöpäseulontoja - aiheita laidasta laitaan. Mikä tärkeintä, jokaista käsittelee oikeasti jotain aiheesta tietävä, siis asiantuntija. Kirjassa nimittäin kritisoidaan myös sitä, miten nykymedia usein asettaa samalle viivalle asiantuntijat ja amatöörit, itseoppineet harrastelijat:

Televisiossa tieteentekijä pannaan kiistelemään rokotteista homeopaatin kanssa, tai iltapäivälehden haastattelussa ravitsemusaihetta on tutkijan rinnalla tasavertaisesti kommentoimassa itseoppinut ruokabloggari. 

Kun populismi on tosiaan vallalla - muuallakin kuin politiikassa - se, kenellä on luotettavin tieto hallussaan on usein toissijaista sille, kuka osaa ilmaista itseään ja esiintyä luontevammin, siis voittaa yleisön luottamuksen puolelleen! Näinhän tämän ei pitäisi mennä: tutkijan ja tieteentekijän pitäisi tietenkin olla luotettavampi tiedonlähde kuin "kokemusasiantuntijan" eli amatöörin, joka perustaa väitteensä subjektiiviselle kokemukselle ja mielipiteille.

(En viitsi tässä kohdassa avata Pandoran lipasta nimeltä "Kirjallisuuskriitikot vastaan kirjabloggaajat - kumpi on asiantuntija ja luotettavampi tiedon lähde" ihan siitä syystä, että vastakkainasettelu kirja-arvioiden kohdalla on minusta turhaa. Kirjabloggaajien arviot ja mielipiteet ovat tietenkin subjektiivisia lukukokemuksia, kuten kenen tahansa tulkinta kulttuurin ja taiteen tuotoksista. Kyse ei siis ole kovista tieteistä, joissa faktat pannaan vastakkain humpuukin kanssa.) :)

Opettaja Arno Kotro kirjoittaa tieteellisen maailmankuvan ja kriittisen ajattelun opettamisesta kouluissa ja tuomitsee melko jyrkästi oppilaita "indoktrinoivan" uskonnonopetuksen. Terveydenhuollon tohtori Markku Myllykangas arvostelee kovin sanoin omaa alaansa: lääkäreiden harjoittamaa ylidiagnostiikkaa sekä turhia, jopa haitallisia hoitoja ja käytäntöjä (Iris Pasternack kirjoitti tästä muutama vuosi sitten loistavan tietokirjan Tautitehdas). Kemikaalikimara-blogin kirjoittaja Anja Nystén ruotii kemikaaleihin liittyviä väärinkäsityksiä ja niiden leviämistä.

Jos haluaa yhä uskoa (pun intended) tieteeseen ja järjen voittoon tässä järjettömän hyväuskoisten ihmisten kansoittamassa maailmassa, kannattaa lukea tämä kirja.

Ursa: Voiko se olla totta?
Kemikaalikimara: Voiko se olla totta? 

Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon. (toim. Tiina Raevaara) Ursa (julkaisija Skepsis ry). 2017. 227 sivua.