Siirry pääsisältöön

Iris Pasternack: Tautitehdas

Kansi: Timo Mänttäri
Kun tarkkaa kuvantamislaitetta tai muuta testiä käytetään potilaan oireilun selvittämiseen, voi olla melko varma, että jotain löytyy. [...] Ongelmana on, että emme aina tiedä, mitä tulokset merkitsevät. Mitä ovat kaikki nuo pienet turvotukset, tiivistymät, kyhmyt tai muut poikkeamat, joita kuvissa näemme? Liittyvätkö ne potilaan oireiluun ylipäätään? Ovatko ne vain tilapäisiä ja häipyvät sitten itsekseen vai ovatko ne merkki jostain vakavammasta?

En tiedä, miksi kaikenlaiset lääketiedettä tai terveyttä koskevat tietokirjat ovat yhtäkkiä alkaneet kiinnostaa minua. En työskentele terveydenhuoltoalalla enkä edes ole luonnontieteilijä vaan pesunkestävä humanisti. Ehkä puolisoni lääketieteen opinnot toimivat jonkinlaisena inspiraation lähteenä. Kun en tajua latinankielisistä anatomian termeistä mitään, niin luenpa sitten jotain vähän kansantajuisempaa. :)

Lääkäri Iris Pasternackin tietokirjan alaotsikko on Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita? Teos pureutuu siis ylidiagnostiikkaan, eli tarpeettomiin tai suorastaan haitallisiin testeihin ja seulontoihin, jotka johtavat pahimmillaan turhiin ja leimaaviin diagnooseihin, mistä taas seuraa turhaa hoitoa, josta voi aiheutua sekä terveydellistä haittaa että rahanmenoa.

Lähestulkoon kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti länsimaissa, ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Silti erilaisia diagnooseja tehdään yhä enemmän. Mistä tämä paradoksi johtuu?

Medikalisaation myötä normaalin ja epänormaalin rajaa siirretään jatkuvasti alaspäin, niin että yhä useampi vanhus saa kuulla kärsivänsä kohonneesta kolesterolista, yhä useampi aikuinen saa kuulla olevansa masentunut ja yhä useampi vilkas lapsi saa ADHD-diagnoosin. Pasternack käy läpi useita yleisiä sairauksia osteoporoosista eturauhassyöpään ja korkeasta verensokerista poskiontelontulehduksiin ja pohtii niiden diagnosointia sekä kuvantamis-, testaus- ja hoitomenetelmien hyötyjä ja haittoja.

Syövät tuntuvat yleistyvän pelottavaa tahtia, mutta tapahtuuko näin todella vai liittyykö kasvu pikemminkin yhä kattavampiin seulontoihin ja varhaisiin testeihin sekä yhä tehokkaampiin laitteisiin ja menetelmiin? Nykyään voidaan löytää pieniäkin syöpään viittaavia solumuutoksia, jotka eivät välttämättä olisi koskaan kehittyneet syöväksi tai levinneet tai aiheuttaneet mitään oireita. Silti niitä etsitään - myös terveiltä ja oireettomilta ihmisiltä - ja ne hoidetaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Eikö tämä nyt vain käy järkeen?


Pasternack kehottaa pistämään asiat perspektiiviin. Hurjimpia väitteitä hän esittää mammografiasta, eli rintasyöpäseulonnasta, johon Suomessakin lähetetään kutsu kaikille 50 - 69-vuotiaille naisille joka toinen vuosi. Tutkimukset viittaavat siihen, että seulonnan hyödyt ovat itse asiassa samaa suuruusluokkaa kuin sen haitat. Suuri osa rintasyövistä pienenee tai häviää itsestään, joten niiden löytyminen seulonnassa aiheuttaa lähinnä tarpeetonta huolta ja pelkoa potilaalle sekä turhia, kalliita ja jopa haitallisia syöpähoitoja. On myös rintasyöpiä, jotka leviävät vääjäämättä siitä huolimatta, että ne havaitaan seulonnassa jo varhain - näissäkin tapauksissa seulonnalla ei siis saavuteta mitään. Mutta tokihan seulonta voi joskus pelastaa jopa jonkun hengen, kun syöpä havaitaan varhaisessa vaiheessa, eikö vain? Eikö se nyt pelkästään sen vuoksi ole kannattavaa? Pasternackin mukaan kannattavuus on kuitenkin tätä luokkaa:

Jokaista mammografiaseulontaan kutsuttua kahtatuhatta naista kohti yksi rintasyöpäkuolema saadaan ehkäistyä kymmenen vuoden aikana, mutta samalla kymmenen muuta tervettä naista ylidiagnosoidaan rintasyöpäpotilaiksi. Tämän takia heille tehdään kuusi kasvaimen poistoa ja neljä rinnanpoistoa. Lisäksi kaksisataa naista kokee ahdistuneisuutta, koska he joutuvat lisätutkimuksiin epäilyttävän mammografialöydöksen vuoksi.

Pasternack korostaa kirjassaan, ettei hän halua kieltää ihmisiä käymästä testeissä ja seulonnoissa, vaikka niiden hyötysuhde voidaankin kyseenalaistaa. Hänen mielestään on kuitenkin julkisen terveydenhuollon ja lääkäreiden velvollisuus kertoa potilaille avoimesti esimerkiksi seulonnan hyödyistä ja haitoista sekä väärien positiivisten ja negatiivisten tulosten todennäköisyyksistä. Tällöin potilas saisi itse päättää, haluaako hän kärsiä mahdollisesti turhienkin hoitojen haittavaikutukset ja väärien positiivisten tulosten aiheuttaman huolen ja ahdistuksen, jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että testien avulla syöpä tai muu sairaus havaitaan aiemmin. Vai uskooko hän, että tieto lisää tuskaa, ottaa mieluummin riskin ja jää odottelemaan, että todellisia oireita ilmenee? Meitä on moneksi; valinta riippuu ihmisen luonteesta ja elämänarvoista. Valtaosa ei yksinkertaisesti uskalla olla menemättä gynekologiseen vuositarkastukseen (vaikka se on kuulemma täysin turha) ja suurin osa osallistuu mukisematta lääkärin määräämiin jatkotutkimuksiin kyseenalaistamatta niiden hyötyjä suhteessa riskeihin. Luottamuksemme julkiseen terveydenhuoltoon on suuri.


Pasternack kehottaa myös mediakriittisyyteen: tiedotusvälineet nostavat usein esille yksittäisten ihmisten koskettavia selviytymistarinoita, jotka luovat osittain väärän kuvan lääketieteen kaikkivoipaisuudesta. Totuus on se, että mitä enemmän ja mitä tarkemmin tutkitaan, sitä varmemmin jotain löytyy. Kaikilla ihmisillä on kehossaan poikkeavuuksia; kukaan ei ole siinä mielessä fysiologisesti täysin "normaali". Tietokonetomografiassa yhdellä ihmisellä löydetään keskimäärin 2,8 poikkeavaa löydöstä. Jos siis oikein tarkasti katsotaan, kukaan meistä ei ole "terve". Siitä seuraakin kysymys: kuka sitten on oikeutettu hoitoon, kun yhteiskunnan rahat ja voimavarat eivät kuitenkaan riitä kaikkien hoitamiseen? Pasternackin mielestä seulontoja ja varmuuden vuoksi tehtyjä testejä tärkeämpää olisikin keskittyä todellisiin oireisiin ja hoitaa niitä.

Terveiden ja oireettomien ihmisten aktiivinen hoito on yhteiskunnalle kallista ja vie lääkäreiden aikaa oikeasti sairailta ihmisiltä.  Sairauksien ennaltaehkäisy on toki tärkeää, mutta Pasternack painottaa ei-lääketieteellistä ennaltaehkäisyä. Jatkuvien mittausten ja tutkimusten sijaan terveellisellä ruokavaliolla ja liikunnalla pääsisi jo pitkälle. Kuten Pasternack sanoo: Ihminen on riittävän terve, jos hän itse kokee olevansa terve.

Kiehtovan aiheen lisäksi kirja oli todella selkeästi ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Taulukot ja kuvat havainnollistivat tilastotietoja, ja yksittäiset potilastapaukset konkretisoivat niitä. Suosittelen kirjaa ihan kaikille, ei vain terveydenhuoltoalan ihmisille vaan nimenomaan kaikille, jotka ovat joskus olleet potilaan roolissa.

Iris Pasternack: Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita? Atena. 2015. 197 sivua.

Atena: Tautitehdas
Hankalapotilas.net: Tautitehdas

Kommentit

  1. Vaikuttaapa mielenkiintoiselta kirjalta. Jäin miettimään tuota syöpä-asiaa... Jos ajatellaan, että itselläni todettaisiin rintasyöpä mammografiassa, ja kasvain leikattaisiin, olisin valtavan helpottunut, että tulin menneeksi kyseiseen testiin. En kyllä jäisi miettimään, olisinko minä kuulunut niiden naisten joukkoon, joilta kasvain olisi ehkä hävinnyt itsestään. Olisin kiitollinen, että maassamme tehdään näitä seuloja! Mutta, joo ymmärrän kyllä myös Pasternakan pointin, ja olen uskon, että ainakin lääkäriystäväni olisi monistakin kohdista samaa mieltä. Tämä on oiva lahjavinkki juuri hänelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kirja laitettu tilaukseen, kiitos tämän sinun arvostelusi!

      Poista
    2. Hei, mahtavaa, että arvostelu innosti varaamaan kirjan! :)

      Olen ihan samaa mieltä tuosta syöpäjutusta, enkä itsekään välttämättä tositilanteessa alkaisi miettiä analyyttisesti jotain hyöty-haittasuhteita vaan olisin kiitollinen kaikesta mahdollisesti hoidosta, josta voi olla apua. Mutta ajatuksia tämä kirja silti herätti, koska jonkun (aika monenkin) työtä on kuitenkin miettiä tuollaisia asioita potilaiden puolesta ja aika isoista eettisistä kysymyksistä niissä on kyse.

      Poista
    3. Niinpä, ja onhan se niin, että varmasti tänä päivänä tehdään paljon "turhiakin" kokeita, kun ihmiset käyvät paljon yksityisillä lääkäreillä ja ovat valmiit maksamaan niistä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi