Siirry pääsisältöön

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Kansi: Emma Strömberg
Olen perimmäisellä perähikiällä outojen ihmisten ja mahdollisesti rakoilevan mieleni kanssa, eikä minulla ole mitään kytköstä omaan kotiini, omaan todellisuuteeni. Jos sellaista on koskaan ollutkaan.

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta (S&S) oli yksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaista vuonna 2017. Omaääninen, satujen symboliikalla maustettu tarina perheestä oli minulle tuon vuoden paras kotimainen kaunokirjallinen teos. Niinpä odotukset Stormin toista romaania kohtaan olivat jo etukäteen korkealla.

"Kerro, kerro kuvastin", vetoaa Lumikin ilkeä äitipuoli peiliinsä klassikkosadussa. Storminkin romaanissa pohdiskellaan kertomista ja myös kertomatta jättämistä. Sitä, miten saman tarinan voi kertoa monella eri tapaa ja kenellä on oikeus kertoa se. Kuvastimenkin vastaus ja sen näyttämä kuva riippuu siitä, kuka siihen milloinkin katsoo. Eikä peili välttämättä aina paljasta koko totuutta vaan saattaa vääristää sitä.

Alisa saa äidiltään Lumikilta tämän kuolinvuoteella mystisen kirjeen ja lähtee selvittämään äitinsä menneisyyden arvoituksia Hukan kylään, Joensuun kupeeseen. (Minulle tuli tästä heti mieleen opiskeluaikojeni asuinpaikka Hukanhauta, yksi Joensuun kaupunginosista!) Lumikki on ollut nuorempana töissä sosiaalitoimessa ja hänen asiakkainaan ovat olleet muun muassa Kivelän erakkoveljekset, joita - kuinka ollakaan - on seitsemän. Stormin teoksessa on jälleen kerran runsaasti satuelementtejä, tuttuja ja tunnistettavia sadun palasia ja hahmoja moderniin, vieraaseen ympäristöön ripoteltuna. On kuvankaunis äiti, joka ruokkii lintuja kämmeniltään, on kääpiöiden louhos ja ilkeä kuningatar, on valkohapsinen vanhus ja susihukka.

Hukan kylässä on painostava, suorastaan twinpeaksmäinen tunnelma. Oudot ja omalaatuiset hahmot asuttavat syrjäkylää ja kaikki tuntuvat tietävän asioista enemmän kuin haluavat kertoa. Unenomaista tunnelmaa luovat myös yllättävät kielikuvat ja jatkuvat viittaukset satuihin. Mukana on jopa kokonainen symbolinen eläinsatu karhusta ja lumikosta, jotka päätyvät nukkumaan yhdessä talviunta ja löytävät yllätyksekseen keväällä vierestään poikasen, jolla on ruskea selkä ja lumivalkoinen maha.

Kiehtovat sadun ja realismin vuorottelu saa uuden tason, kun jo edesmennyt Lumikki alkaa kyseenalaistaa tyttärensä tarinankerrontaa ja torua häntä haudan takaa. Alisa taas haluaa kertoa äitinsä menneisyydestä sellaisen tarinan, jonka kanssa olisi helpompi ja kunniallisempi elää.

Lukijan tehtäväksi jää koota tarinan palaset yhteen ja päättää, kenen versioon uskoa, mikä on satua ja mikä totta. Helppoa se ei ole; välillä minusta tuntui, että tipun täysin kärryiltä, kun yritin ymmärtää mutkikkaita perhesuhteita ja tajuta, kuka hahmoista on kyseessä ja millä aikatasolla liikutaan. Haastava, pirstaleinen rakenne myös vaikutti siihen, että kirja ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Me täytytään valosta. Vaikka pidin jälleen omaäänisestä tyylistä ja siitä, miten satujen kuvasto nivoutui realistiseen kerrontaan, jäin kaipaamaan suoraviivaisempaa tarinaa ja jännitettä.


Myös Omppu, Anneli ja Anna ovat lukeneet kirjan.

Annastiina Storm: Kerro, kerro. S&S. 2019. 207 sivua

S&S: Kerro, kerro
S&S: Annastiina Storm

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude