Siirry pääsisältöön

Kirjabloggaaja teatterissa: Saako olla sardiini


 

Viime lauantaina pääsin pitkästä aikaa istahtamaan teatterin penkkiin, kun klassikkofarssi Saako olla sardiini (ohjaaja Tommi Auvinen) sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa.

En tiennyt etukäteen näytelmästä juuri muuta kuin sen, että sitä on kutsuttu kaikkien aikojen hauskimmaksi farssiksi. Teos pohjautuu englantilaisen Michael Frayn Noises Off -näytelmään vuodelta 1982. Frayn näytelmää on sittemmin esitetty, muokattu, käännetty ja versioitu lukuisia kertoja eri puolilla maailmaa. Kuopion kaupunginteatterin Saako olla sardiini perustuu uuteen näytelmäsuomennokseen, joka on Mikko Koivusalon käsialaa.

Frayn nimi pisti silmään teatterin ohjelmistosta, koska olen lukenut muutamia vuosia sitten kyseiseltä herralta romaanin Skios, joka on jäänyt mieleen yhtenä hauskimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Tämän ennakkotiedon perusteella osasin siis odottaa jotain hyvää. 

Saako olla sardiini ei tuottanut pettymystä. Kahteen ja puoleen tuntiin (20 minuutin väliajalla) mahtui uskomaton määrä vauhtia, kohellusta, kommelluksia, väärinkäsityksiä, draamaa ja ennen kaikkea naurua. Kun on pitänyt pari vuotta taukoa yleisötapahtumista, on melkein jo unohtanut, miltä tuntuu nauraa oikein isolla joukolla ja miltä se kuulostaa. Kaiken muun tartuntapuheen keskellä teki hyvää huomata ja muistaa, että nauru - sekin tarttuu. 

Saako olla sardiini on näytelmä näytelmän sisällä, jossa kaikki menee yhä pahemmin pieleen. Jokaisessa näytelmän kolmesta näytöksestä esitetään tämän upotetun näytelmän ensimmäistä osaa yhä uudestaan alusta alkaen. Ensimmäisessä näytöksessä näytelmän viimeiset harjoitukset ovat käynnissä ja ensi-iltaan on enää tunteja aikaa. Harjoituksia ei kuitenkaan saada vedettyä millään läpi. Milloin hukassa on piilolinssi, milloin rekvisiittaa, milloin kokonaisia näyttelijöitä. Kesken kohtauksen näyttelijään saattaa iskeä yllättävä tarve avautua ongelmistaan ohjaajalle. Vuorosanat unohtuvat ja lavasteet hajoavat käsiin.

Outi / Rouva Clackett (vieraileva Mari Turunen) ja lautasellinen sardiineja. Kuva: Iisa Manninen.
 

Kesti jonkin aikaa ennen kuin farssi pääsi kunnolla käyntiin. Ensimmäisessä näytöksessä vasta rakennellaan asetelmaa ja näytetään yleisölle, miten näytelmän pitäisi suurin piirtein mennä. Alun huumori perustuukin pääasiassa turhautuneen ohjaajan ja enemmän tai vähemmän kehnojen näyttelijöiden väliseen kitkaan.

Puoliajan jälkeen vauhti kiihtyy. Asetelma kiepsautetaan nurin ja yleisö pääsee nyt näkemään, mitä kulissien takana tapahtuu, kun näyttelijät yrittävät näytellä vaivalla harjoittelemaansa teosta. Eikä kaikki tietenkään mene aivan nappiin. Vääriä ovia avautuu ja sulkeutuu, näyttelijöitä astuu näyttämölle ja poistuu väärillä hetkillä. Kaiken keskellä seilaa eksyneitä kukkakimppuja, kasseja ja ennen kaikkea sardiinilautasia. Kurkistus kulisseihin paljastaa, että näyttelijöiden välitkään eivät ole enää entisellään, mikä aiheuttaa omat ongelmansa.

Draamaa kulissien takana. Kuva: Iisa Manninen.
 

Viimeisessä näytöksessä näytelmäkiertue on edennyt jo loppupuolelle ja meno on sen mukaista. Nyt yleisö pääsee taas näkemään varsinaisen näytelmän näyttämöllä, vaikka alkuperäisestä versiosta on jäljellä enää rippeet. Rekvisiittaa ja näyttelijöitä on jatkuvasti kadoksissa tai väärissä paikoissa. Osa näyttelijöistä yrittää paikata puutteita turvautumalla improvisointiin, kun taas toiset pitäytyvät epätoivoisesti alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Tämäkin ristiriita luo lukuisia herkullisen koomisia tilanteita.

Koko näyttelijäkaarti (Mari Turunen, Atte Antikainen, Lina Patrikainen, Toni Harjajärvi, Katri-Maria Peltola, Ari-Kyösti Seppo, Mikko Rantaniva, Santeri Niskanen ja Sohvi Roininen) tekee huikean hienoa työtä! Näytelmässä on valtava määrä muistettavia sisääntuloja ja poistumisia, rekvisiitan siirtelyjä ja nosteluja, toistoa ja vauhtia.

Toisaalta voisin kuvitella, että näyttelijät myös nauttivat, kun pääsevät näyttelemään kulissien takaista sekoilua ja näyttelemistä itseään. Ja nimenomaan kehnoa näyttelemistä tai ylinäyttelemistä, ihan luvan kanssa!

Erityismaininta Ari-Kyösti Sepolle, joka esittää Seppoa, huonokuuloista konkarinäyttelijää, jonka parhaat päivät ovat takanapäin. Seppo on näytelmässä näytelmän sisällä murtovaras, joka tosin harvoin onnistuu murtautumaan ikkunasta juuri oikealla hetkellä, saati esittämään vuorosanansa sortumatta yliampuvaan dramaattisuuteen. Sepon mainio hahmo taisi aiheuttaa eniten huutonaurua yleisössä.

Ohjaaja (Mikko Rantaniva) yrittää neuvoa Seppoa/Murtovarasta (Ari-Kyösti Seppo). Kuva: Iisa Manninen.
 

Näytelmässä on runsaasti myös perinteisen slapstick-komiikan aineksia: housut valahtavat nilkkoihin, ihmiset törmäilevät oviin ja toisiinsa, liukastelevat ja tippuvat alas portaita, heiluvat lavalla kirveen kanssa ja liimaavat itseensä tavaraa pikaliimalla. Näyttelijät heittäytyvät vauhdikkaaseen kohellukseen täysillä ja katsoja voi vain yrittää pysyä sekä kärryillä että penkillä kaiken naurun keskellä.

Jos haluat viettää takuuvarmasti viihdyttävän ja hauskan illan huikeiden näyttelijöiden parissa, niin nyt kannattaa lähteä teatteriin! Itse ajattelin käydä katsomassa tämän vielä toistamiseen alakoululaisen kanssa - veikkaan, että näytelmän huumori uppoaa myös sopivan ikäisiin lapsiin (suositusikäraja on 8 vuotta).

Ja muistetaanhan vielä maskisuositus, kun turvavälejä ei teatterissa enää pidetä. :)

Kuopion kaupunginteatteri
Ensi-ilta 9.10 Minna-näyttämöllä
Suomennos: Mikko Koivusalo, ohjaus: Tommi Auvinen, lavastus ja puvut: Sari Paljakka, äänisuunnittelija: Timo Pönni, valosuunnittelija: Juho Itkonen. 
Ylimmän kuvan alkuperäinen valokuva: Antti Karppinen. Kuvankäsittely: Karri Lämpsä ja Iisa Manninen.
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa 

Näytelmän traileri:

Kommentit

  1. Voihan se olla, että nauravan yleisön joukossa voisi alkaa minuakin naurattaa. Kuitenkin se elokuva, joka aiheesta on tehty, ei jaksanut minua naurattaa vaan pikemminkin odotin kiihkeästi loppua. Ehkä minunlaiseni hapannaama sitten nauraa toisentyyppiselle ajanvietteelle? Lina Patrikaista olisin kyllä mielelläni katsellut. Linan piti esiintyä Sademiehessä, mutta siihen osaan onkin vaihdettu Sohvi. Ei ainakaan käy niin kuin havitellaan. Ensi viikonloppuna käydään katselemassa se Sademies, niin vaimo saa jotain iloa e-passistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole elokuvaa nähnyt, mutta voisin kuvitella, että tämä toimii parhaiten nimenomaan näyttämöllä. Liveyleisöllä on iso merkitys ainakin tunnelman kannalta.
      Mukavia teatterihetkiä myös Sademiehen kanssa!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s