Siirry pääsisältöön

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Kansi: Hannu Mänttäri

Sydän ottaa nyt laukka-askeleita. Lasken savuttimen kädestäni ja väännän pesätaltalla katon irti. Nostan sen maahan ja alan nostella kennokehiä pesälaatikosta yksi kerrallaan kattolevyn päälle.
Työmehiläiset ovat poissa.
Joka ikinen.

Johanna Sinisalo yrittää säikytellä. Jo Einsteinin väitetään ennustaneen, että jos mehiläiset katoaisivat maapallolta, ihmiskunnalla olisi noin neljä vuotta elinaikaa jäljellä. Niin riippuvaisia ovat maailman viljelykasvit ja hedelmät niitä pölyttävistä pörriäisistä. Myös lihantuotanto lakkaisi vähitellen, koska karjalta loppuisi ruoka.

Romaanissa tämä dystooppinen tulevaisuudenkuva on käymässä toteen. Ympäri maailmaa raportoidaan ns. pesäautioista, eli mehiläisyhdyskuntien hylätyistä pesistä. Mehiläiset katoavat mystisestä, eivätkä enää palaa. Ravintoketjun yksi olennainen osa yksinkertaisesti lakkaa olemasta ja ketju katkeaa.

Se, mikä lukiessa hätkähdyttää, on tieto siitä, että pesäautiot ovat todellinen ilmiö, ei vain Sinisalon romaaniin kehittelemä tulevaisuuden uhkakuva. Niitä esiintyy jo ainakin Yhdysvalloissa.

Sinisalon edellinen romaani, Linnunaivot, oli puolustuspuhe ympäristönsuojelun ja luonnon koskemattomuuden puolesta. Enkelten verta taas hyökkää erityisesti tehotuotantoa ja ihmisten piittaamattomuutta vastaan. Siinä missä Linnunaivoissa retkeili eri aallonpituuksilla oleva pariskunta, Enkelten veren päähenkilöt ovat eri aallonpituuksilla olevat isä ja poika, mehiläistenhoitaja Orvo ja hänen poikansa, ympäristöaktivisti Eero. Verkkaiset kuvaukset Orvon arkisesta mehiläistenhoidosta ja Eeron vimmaiset, lihansyöntiä ja tehotuotantoa vastustavat blogikirjoitukset vuorottelevat romaanissa. Orvo on hiljainen uurastaja, Eero kovaääninen paasaaja.

Romaanista tuli ihan pakosta mieleen Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä, joka on vielä melko tuoreena mielessä. Sinisalo pistää Eeron siteeraamaan ko. teosta myös suoraan. Siinä missä Foerin tietokirja esittää perusteltuja faktoja lihansyönnin järjettömyydestä, Eeron blogipäivitykset ovat paljon fanaattisempia ja ehdottomampia (esim. pohdinnat siitä, saako itikoita ja kärpäsiä läiskiä hengiltä, jos kerran eläimiä ei saisi tappaa...). Minulle tuli tunne, että romaanissa kuvailtu ympäristöaktivismin fanaattisuus (puhumattakaan tarinan yliluonnollisista elementeistä) veivät turhan paljon huomiota sen perusviestiltä: luonnonsuojelulta ja tehotuotannon mahdottomuudelta. Siinä mielessä Sinisalon ideologinen kannanotto ei vakuuttanut minua samalla tavalla kuin Foerin.

Toisaalta Sinisalo ei olisi Sinisalo ilman tätä suomikummaa: yliluonnollisuutta ja muinaisten myyttien sekoittumista nykypäivän elämään. Romaanin mielenkiintoisinta antia olivat tarinat mehiläisten merkityksestä ja symboliikasta eri mytologioissa ja kulttuureissa. Jännää, että mehiläiset on ympäri maailmaa yhdistetty jonkinlaiseen tuonpuoleiseen maailmaan. Muuten romaanista ei tullut mitään erityistä wau-elämystä. Luennointi Eeron kautta lähinnä ärsytti, Orvon arki oli välillä liiankin hidastempoista ja loppupuolen draama tuntui päälleliimatulta.

Mutta lopuksi täytyy lainata erästä kohtaa, joka jotenkin kolahti. Orvo muistelee erästä kertaa, kun pieni Eero on isänsä kanssa lapsena ruokakaupan lihatiskillä. Tässä jotenkin tiivistyy se olennainen kuilu niiden eri tapojen välillä, miten lihansyöntiin suhtaudutaan:

Lasikot olivat kukkuroillaan nautaa porsasta lammasta, oli hirveä poroa antilooppia. Punainen röykkiö toisensa jälkeen, valtaisia kekoja, melkein vitriinien lakea hipovia, yltäkylläisiä vuoria, niitä oli silmänkantamattomiin, niistä valui verta tai pakastuksen jälkeistä lihanestettä, nestelammikoista ne peilasivat kuuliaisesti omaa lopullista tuhoutumistaan. Luullisina, luuttomina, paistina, fileinä, kyljyksinä, potkana ne poseerasivat.
[...]
Eero pysähtyi lasikon eteen.
"Kuolleen eläimen palasia."
Hän sanoi sen kovaa, melkein uhmakkaasti.
En ehtinyt sanoa mitään, kun vieressämme valkoista pakettiaan myyjältä vastaanottava rouva käännähti meihin päin.
"Hyi. Eihän noin sanota."
Eero katsoi häntä, silmät kirkkaina, viattomina. 
"Miten niin ei?" Eero kysyi.
Nainen ei katsonut Eeroa, vaan minua.
"Voisitte vähän opettaa pojalle miten puhutaan ruoasta."

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos. 2011. 275 sivua.

Teos: Enkelten verta
HS kirjat: "Kun mettiäinen maailman jätti"

Kommentit

  1. Y-sukupolvi kohtaa sodanjälkeisen ajan?

    Öh, tuo vain tulvahti jostain tuon viimeisen lainauksen pohjalta; hyvin valittu sitaatti! Muistuttaa mieliin, että täällä tosiaan elää rinnakkain useampi todellisuus... en tainnut itse lukiessani edes huomata, että Sinisalo otti tosiaan yleisemminkin kantaa sukupolvien väliseen kuiluun, ei vain puhtaasti Orvon isän ja pojan kautta.

    Kiitos siis tästä jutusta, avasit kirjaa minulle entisestään =)

    VastaaPoista
  2. Tämä oli hyvä ja etenkin koska: Vastustan eläinten tehotuotantoa! Olisi niin ihanaa voida sanao,että olen kasvissyöjä ja eettisistä syistä,mutta kun en voi. Tosin punainen liha on meillä vähissä, mutta kalaa kaksi kertaa viikossa ja...en viitsi, jos olet kasvisyöjä. Mutta olen haukkana eläinten olosuhteiden puolesta eli tärkeä kirja.

    Tuossa lopussa olisi voinut olla turkkirouva ja sitten lapsi olisi voinut kysyä: Miksi täti kantaa kuollutta eläintä päällään?

    Suomi on viimeinen länsimaa, joka ei ole laittanut mitään päivämäärä turkistarhauksesta luopumiselle.

    VastaaPoista
  3. Pidin Linnunaivoista valtavasti, mutta jostakin syystä tämä kirja ei erityisesti kiinnosta. Se kuulostaa kovin samanlaiselta kuin Linnunaivot oli. Sen sijaan Ennen päivänlaskua ei voi on minulla lukupinossa odottelemassa sopivaa hetkeä.

    VastaaPoista
  4. Aloitin tämän juuri eilen - ja joo, Eeron luennointi on vähän ärsyttävää...

    VastaaPoista
  5. Nyt on pakko tarkentaa. Siis lause 'tämä oli hyvä' koski postaustasi, jota imin ahneesti. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta se tuli minulle pyytämättä, mutta muutama 'hot' sitä ennen.

    VastaaPoista
  6. Booksy, tuo sukupolvien erilainen suhtautuminen esim. lihansyöntiin kävi tässä kyllä hyvin ilmi. Toisaalta Eero näkökulma oli melko kärjistetty, jos sen tarkoituksena oli edustaa "nuoremman" sukupolven näkemyksiä.

    Leena, turkkirouva olisi muuten ollut myös hyvä esimerkki! Tämä on varmasti tärkeä kirja. Toivottavasti se saa paljon lukijoita ja myös keskustelua aikaiseksi.

    Amma, tässä oli samanlaisia teemoja kuin Linnunaivoissa, mutta se jäi minulle mieleen lähinnä jonkinlaisena matkakertomuksena, kun taas tässä oli jotain... syvempää, ehkä. Mutta Ennen päivänlaskua peittoaa molemmat mennen tullen! :)

    Morre, heh, odotan innolla mitä mieltä olet romaanista sen lukemisen jälkeen. :)

    VastaaPoista
  7. Tämä olisi kyllä lukulistalla aika piankin, toivottavasti. Minä jotenkin tykkään Sinisalon "paasauksesta", vaikka se hieman viekin proosalta sitä kunnollista kärkeä. Esim. Linnunaivoissa en mitenkään häiritsevästi ärsyyntynyt ekologisista kannanotoista, vaikka ne ehkä hieman överiksi menivätkin.

    VastaaPoista
  8. Sinisalo on pelottava ja lahjakas kirjoittaja. Tämä kirja oli myös kumpaakin noista adjektiiveista.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi