sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Kuultuani, että minusta tulisi isä, aloin tehdä odottamattomia asioita. Siivosin talon, vaihdoin jo ammoin palaneet lamput ehjiin, pesin ikkunat, mapitin asiapaperit. Korjautin myös silmälasini, ostin tusinan valkeita sukkia, asensin auton kattotelineen ja takakontin ja matkustamon väliin koirakalterin, kävin vuosien tauon jälkeen lääkärintarkastuksessa... ja päätin kirjoittaa kirjan eläinten syömisestä.

Varoitus: tässä seuraa erittäin subjektiivinen arvio! :)

Ihmiset, joiden pitäisi lukea tämä kirja:
1. Ne, jotka syövät lihaa hyvällä ruokahalulla sen kummemmin asiaa pohtimatta.
2. Ne, jotka yrittävät vähentää lihan syömistä ympäristö-, terveys-, raha- tai mistä tahansa syistä ja pyrkivät suosimaan kasvisruokaa.
3. Kasvissyöjät ja vegaanit, jotka kaipaavat lisämotivaatiota valinnoilleen.

Suuri osa ihmisistä kuuluu varmasti johonkin yllä olevista ryhmistä. Ennen tämän kirjan kirjoittamista Jonathan Safran Foer ja hänen vaimonsa olivat myös omien sanojensa mukaan kasvissyöjiä, mutta välillä heillä syötiin myös mm. hampurilaisia, kanakeittoa, savulohta ja tonnikalafileitä. Tässä he eivät nähneet mitään ristiriitaa:

Tuumailin, että tämä nyt vain on tällaista. Ajattelin, että eipä siinä mitään. Mehän vain noudatimme ruokavaliotamme tiedostavan epäjohdonmukaisesti. Miksi syöminen eroaisi muista eettisistä elämänalueista? Olimmehan ihmisinä rehellisiä, vaikka valehtelimme silloin tällöin, ja ystävinä mukavia, vaikka toisinaan käyttäydyimme tökerösti. Kaipa voisimme olla kasvissyöjiäkin, vaikka aika ajoin söimme lihaa.

Tunnistin itseni täysin tästä määritelmästä. No, en sentään kutsu itseäni kasvissyöjäksi, koska syön myös lihaa, mutta ajattelen, tai ajattelin ennen tämän kirjan lukemista, että olen ihan tarpeeksi tiedostava ja ympäristöystävällinen, kun syön enimmäkseen kasvisruokaa ja ostan enimmäkseen luomua. Meillä syödään soijarouhetta ja tofua siinä missä kanasuikaleita ja lohtakin. Kaikki maistuu. 

Pelkäsin, että Jonathan Safran Foerin kirja olisi taas vain yksi eläinaktivistinen pamfletti, jossa kuvataan, miten hirveissä oloissa kanoja säilytetään häkkikanaloissa ja miten kaikki, jotka eivät ole vegaaneja, ovat epäsuorasti tunteettomia murhaajia. Olen kai sen verran mukavuudenhaluinen, että syyllisyydentunto ja uhkakuvien lietsoma pelko eivät kuulu niihin tunteisiin, jota lukemiseltani odotan. :) Mutta yllätyin positiivisesti siitä, miten eläinten syömistä lähdettiin kirjassa käsittelemään. Safran Foer ei vain ilmoita yksiselitteisesti, että voi kauheaa, kun tehotuotetut eläimet kärsivät, vaan hän kysyy ensin mm. mitä kärsimys on? Miten sitä voi mitata? Voidaanko olla varmoja, että eläimet (kanat, siat, entä kalat?) ylipäätään tuntevat kipua, pelkoa, kärsimystä? Kuinka paljon? Onko tuon kärsimyksen määrä ja laatu tasapainossa meidän eläimistä saamamme hyödyn kanssa? Vai aiheuttavatko eläimet sittenkin meille enemmän haittaa kuin hyötyä?

Safran Foer nostaa esiin myös syömisen kulttuurisen merkityksen. Miksi esimerkiksi syömme sen kummemmin ajattelematta lehmiä, sikoja ja kanoja, mutta koirien, kissojen tai vaikkapa varisten syöminen ei kovin monelle tulisi mieleenkään? Miksi taas toisissa maissa (esim. Kiina) syödään koiria? Miksi toisissa (esim. Intia) ei missään tapauksessa pistettäisi lehmiä lihoiksi? Selvästi kyse on kulttuurista, uskonto mukaan luettuna. Syöminen on kulttuurinen tapahtuma, johon liittyy perinteitä, muistoja ja yhteisöllisyyttä. Safran Foer esimerkiksi kysyy, onko amerikkalaisperheen kiitospäivän ateria auttamattomasti pilalla, jos siihen ei kuulu kalkkunaa. Vastaavasti suomalaislukija voisi pohtia, onko joulu enää joulu lainkaan, jos joulupöydässä ei tarjota kinkkua (ironista kyllä, jos kinkku jollain meillä korvataan, niin se on useimmiten sitten se kalkkuna...).

Mutta onko tuotantoeläimien vertaaminen lemmikkieläimiin kaukaa haettua? Ehkä niiden välinen raja ei ole niin jyrkkä kuin mitä haluaisimme kuvitella. Yllätyin kirjaa lukiessa siitä, että Suomessa sama eläinsuojelulaki koskee - ainakin paperilla - kaikkia eläimiä. Mutta käytännössä joidenkin eläinten kärsimys on merkityksellisempää ja rangaistavampaa kuin toisten. Se sama laki, jonka perusteella koiranomistaja voi saada eläintenpitokiellon, jos hän vaikkapa pitää koiraansa vangittuna pienessä häkissä, sallii kanojen pitämisen (kyllä, edelleen) alle A4-arkin kokoisella alueella niiden koko eliniän. Hyvin kummallista minusta...

Mutta moni ei halua kuulla tai ei yksinkertaisesti välitä siitä, millaisissa olosuhteissa uunissa käristetty broileri on elänyt. Kasviksien syöminen nähdään vieläkin usein vähän kummallisena:

Lukemattomat ovat ne kerrat, kun kerrottuani jollekulle kasvissyöjyydestäni hän on osoittanut elämäntavastani jonkin epäjohdonmukaisuuden tai yrittänyt löytää vian jostakin argumentista, jota en ole edes esittänyt. (Usein minusta on tuntunut, että kasvissyöntini on merkinnyt noille ihmisille enemmän kuin minulle.)

Tämäkin kuulostaa hyvin tutulle ilmiölle. Kun ilmoitin joskus teini-ikäisenä ryhtyväni kasvissyöjäksi, jouduin juhannuksena suvun silmätikuksi, kun minulle eivät kelvanneet nuotiossa paistetut makkarat. Kasvissyöntiäni pidettiin huomionhakuisena erikoisuudentavoitteluna, ohimenevänä päähänpistona ja idealistisena hupsutteluna. Ihmettelin voimakasta reaktiota: keneltä se on pois, jos minä en sitä makkaraa syö? Pilasinko tunnelman, kun erotuin joukosta?

Ehkä erityisesti suomalaisesta maatalousyhteiskunnasta ponnistaneille, vanhempien sukupolvien edustajille kasvissyönti tuntuu absurdille ajatukselle. Eihän siitä ole montaa vuotta (tuskin sukupolveakaan!), kun lehmiä pidettiin omassa navetassa, lypsettiin ja myös teurastettiin omaan käyttöön. Omilla isovanhemmillanikin oli navetta, jossa pidettiin lehmien lisäksi mm. kalkkunoita.

Silti nykypäivän tehotuotanto - huolimatta siitä, millaisen kuvan mainonta yrittää siitä antaa - on niin kovin erilaista kuin entisaikojen maalaisidylli, jossa omien eläinten kasvattaminen ja niiden maidon, munien ja myös lihan hyödyntäminen oli yksinkertaisesti järkevin tapa elää.

Me emme voi vedota tietämättömyyteemme, me olemme vain välinpitämättömiä. Nykyisin elävät ihmiset ovat niitä sukupolvia, jotka tietävät asiat paremmin. Me joudumme ja toisaalta myös saamme elää aikana, kun tehotuotantoa on alettu arvostella julkisesti. Me olemme niitä, joilta tullaan oikeutetusti kysymään: Mitä te teitte saatuanne tietää totuuden eläinten syömisestä?

Mikä sitten on tämä kuuluisa "totuus" eläinten syömisestä? Safran Foer kertoo lukuisien lähdeviitteiden, tieteellisten artikkelien ja tutkimusten avulla tylyjä faktoja ja pöyristyttäviä lukuja siitä, mitä ihmisten mieltymys lihansyöntiin - ja erityisesti tehotuotetun lihan syöntiin - aiheuttaa. Tässä vaiheessa minäkin tunnustin tietämättömyyteni:
En tiennyt, että katkarapujen troolausoperaatiossa keskimäärin 80-90 prosenttia pyydetyistä merieläimistä kipataan yli laidan joko kuolleina tai kuolemaisillaan, koska ne ovat sivusaalista. (Tämä sivusaalis koostuu suureksi osaksi uhanalaisista lajeista.)
Enkä tiennyt, että maitotuotteita eniten maailmassa kuluttavissa maissa, kuten Suomessa, osteoporoosiluvut ovat kaikkein hurjimmat. (!!)
Enkä edes tiennyt, että tehotuotannossa käytetään itse asiassa kahta eri kanalajia: munijakanoja ja broilereita. Munijakanat on nimensä mukaisesti jalostettu munimaan ja broilerit kasvavat järjetöntä vauhtia, kunnes ne pistetään lihoiksi n. kuukauden ikäisinä (kanan luontaisen eliniän ollessa jopa 20 vuotta). Koska ihminen ei kuitenkaan ole onnistunut viemään jalostusta niin pitkälle, että munijakanoille syntyisi pelkkiä naaraspuolisia kanoja (ei siis kukkoja, jotka eivät tietenkään muni), herää kysymys siitä, mitä näille n. 50 % syntyvistä, ei-munivista munijakanoista tapahtuu. No, Suomessa tehdään niin kuin muuallakin: munantuotannossa tarpeettomat kukkopoikaset tapetaan pian kuoriutumisen jälkeen. Ne ehtivät elää kymmenistä minuuteista muutamaan tuntiin ennen hiilidioksidilla kaasuttamista. Hullua, että meillä on varaa tappaa miljoonittain kanoja vain sen vuoksi että ne ovat väärää sukupuolta!

Kirja-arvostelustani on näköjään hyvää vauhtia tulossa juuri se eläinaktivistinen pamfletti, jollaisen pelkäsin Safran Foerin kirjan olevan. ;) Safran Foer kertoo toki pääosin Yhdysvaltain tehotuotannosta, ja suomalainen lukija voi jonkin aikaa hyvällä omallatunnolla kauhistella, miten huonosti siellä menee, mutta onneksi täällä asiat ovat paremmin. Ovathan? Salla Tuomivaaran kirjoittama jälkipuhe Suomen tilanteesta palauttaa lukijan maan pinnalle. Kyllä, meillä tehotuotantoa ei ole vielä kehitetty aivan yhtä pitkälle, mutta se ei tarkoita etteikö Suomenkin tehotuotanto olisi epäinhimillistä. Tieto siitä on vain niin kovin helppo sivuuttaa ja unohtaa, kun se meetvursti nyt vain maistuu leivän päällä niin hyvältä...

Kirjaa oli vaikea lukea peilaamatta sitä omaan elämäänsä ja täytyy myöntää, että se teki suuren vaikutuksen (kuten sen väliin liimaamieni lappusten määrästä voi ehkä päätellä)... :) Tämän lukeminen oli ehkä se viimeinen potku, jota tarvittiin siihen, että meillä päätettiin tästä lähtien suhtautua siihen kasvissyöntiin vähän vakavammin. Tästä syystä ainoat elikot, jotka tällä hetkellä syövät meillä lihaa tai kalaa ovat kissat. :)

Ylipitkän vuodatuksen lopuksi vielä pieni, idealistinen sitaatti:
Tapa, jolla reagoimme tehotuotantoon, on viime kädessä koe: kuinka reagoimme puolustuskyvyttömiin, etäisiin, puhumattomiin - kuinka toimimme, kun kukaan ei pakota meitä toimimaan jollakin tietyllä tavalla? Meidän ei ole pakko olla johdonmukaisia, mutta meidän on pakko ottaa ongelma vakavissamme.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä. Atena. 2011. 400 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Eating Animals
Suomentaja: Antti Immonen

Atena: Eläinten syömisestä
Kiiltomato/Pasi Salminen: "Onko makuaistilla moraalista arvoa?"
HS kirjat: Paljonko kärsimystä on lautasella

9 kommenttia:

  1. Luin tämän kirjan viime keväänä, tosin englanniksi, joten en ole tuota Suomen tilannetta koskenut jälkikirjoitusta lukenut, harmi. Mutta ilman sitäkin voin suositella kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita siitä mitä suuhunsa pistävät. En ole itse ehkä ihan yhtä jyrkkä kasvissyönnin suhteen kun Safran Foer - minusta riistan tai luomutuotetun lihan syönti on ok (vaikka itse syön niitäkin todella harvoin), mutta tehotuotanto on kaikkea muuta kuin ok. En oikein edes ymmärrä miksi kukaan haluaa syödä hormoneilla ja antibiooteilla kasvatettua huttua.

    Mutta en sano enempää, ettei tästä kommentista tule oma pamflettinsa. :) Lukekaa kirja!

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä! Varoitus subjektiivisesta arviosta oli minusta tarpeeton, sillä kirjoitit loistavasti! (Voiko arvio ollakaan toisaalta muuta kuin subjektiivinen?) :-)

    Olen pitkään halunnut lukea tämän kirjan. Koetan katsoa tarkoin, mitä pistämme perheessämme suihimme. Olen saanut aikaan mm. sen, että lähimarketissamme mm. tynnyrisuolakurkuissakin on tuoteselosteet reilusti esillä (enkä muuten osta niitä, sillä niissä on paljon huonoa). Olen vähentänyt lihaa niin, että syömme enemmän pelkkää kasvisruokaa, mutta myös niin, että liharuoissa on vähemmän lihaa mukana. Suosin myös riistaa niin paljon kuin mahdollista. Olen selvästi siis tämän kirjan tarpeessa. Uskon nimittäin, että minulle kävisi samoin kuin sinulle, että kirja olisi potku entistä tarkempaan ruokasuunnitteluun :-)!

    Loistavaa, että asia on tuon tuosta blogeissa esillä!

    (PS. Oletko saanut viestini kirja-arvonnasta? On nimittäin viimein tullut vuorosi valita omasi!)

    VastaaPoista
  3. Minustakin kirjoitit tosi hyvin! Minä käsittelin tämän aikanaan omassa blogissani, ja sitä ennen samaa aihetta myös Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa- esseekokoelmaa purkaessani, joten en nyt avaudu aiheesta tässä enää enempää. Mutta minulla näiden kirjojen lukeminen tuntuu muuttaneen elämäntapoja aika paljon ja ilmeisen pysyvästi. Toki siihen on moni muukin tietolähde vaikuttanut, mutta tosi vahvan herätyksen sain keväällä näistä teoksista, ja vaikka olin eräänlainen kasvissyöjä jo aiemmin, olen ottanut sittemmin huomattavasti aiempaa tiukemman, vegaaniuteen vahvasti nojaavan, linjan.

    Edelleen olen kyllä siinä lepsu, että syön kylässä tarjottua lihaa, ellei vaihtoehtoa ole, ja käytän edelleen jonkin verran kalaa, maitotuotteita ja kananmunia. Kalan valinnassa olen kuitenkin tarkka ja maitotuotteet sekä kananmunat ostan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta luomuna, ja olen muutenkin vähentänyt niiden käyttöä ihan hurjasti ihan karsimalla pois sekä korvaamalla vastaavilla kasvispohjaisilla tuotteilla.

    VastaaPoista
  4. Jum-Jum, olen täysin samaa mieltä! Minäkin luulen, että ihmiset vierastavat esim. tofun ja soijan käyttöä, koska ne koetaan hankalina valmistaa tai pahanmakuisina syödä, mutta kysehän on vain siitä, viitsiikö kokeilla ja opetella! :)

    Paula, totta, arviot ovat varmasti aina subjektiivisia, mutta tämä nimenomainen yksilö taisi hipoa jo mielipidekirjoituksen rajoja. ;) Suosittelen ehdottomasti kirjan lukemista, jos ruokavalinnat yhtään mietityttävät!

    Karoliina, minulla on vielä Luonto pakastimessa lukematta, mutta tämän jälkeen se kiinnostaa yhä enemmän.
    Maitotuotteet ja munat ostetaan meilläkin luomuna aina kun se on mahdollista ja ne taitavat kuulua ruokavalioon jatkossakin. Lihansyönnistä luopuminen tuntuu oikeastaan aika helpolta, koska sitä on jo pitkään tullut syötyä niin vähän. Mutta saa nähdä, mitä kyläreissuilla tapahtuu... ;)

    VastaaPoista
  5. Minusta tämä oli loistava kirja-arvio, kiitos tästä!
    En ole halunnut lukea tuota kirjaa aiemmin, koska olen kuvitellut sen olevan juuri sitä mitä sinäkin sen kuvittelit olevan. Sait kuitenkin mielenkiintoni herätettyä, ja yritän saada tuon käsiini :)

    Moraalinen kysymys: (anteeksi, en voi tälle mitään!) onko eettisesti oikein syödä itse pelkästään kasvisruokaa ja sanoa olevansa kasvissyöjä, jos perheessä kuitenkin on lemmikkieläimiä (koiria/kissoja), joille syötetään tehotuotettua lihaa, tai tehotuotetun lihan sivutuotteita?
    Mua tämä kysymys aina häiritsee kun harkitsen kasvissyöntiä, koska perheeseen kuuluu kaksi koiraa, joiden ruokavalioon liha olennaisesti kuuluu.
    Entä mikä se sellainen kasvissyöjä on, joka metsästää itse ruokansa, eli syö pelkkää riistaa?

    VastaaPoista
  6. Njalla, kiva että kiinnostuit! Kannattaa kyllä lukaista kirja. :)

    Itse olen ajatellut, että lihaa "luonnostaan" syövien eläinten (kuten kissat ja koirat) pistäminen kasvisruokavaliolle tuottaisi niille vuorostaan kärsimystä, joten vaikka tehotuotetut eläimet siitä hyötyisivät, lemmikit eivät. Tässä moraalisessa dilemmassa jälkimmäisten etu on siis ainakin minun itsekkäässä mielessäni etusijalla. :) Toisaalta minusta on kummallista, että esim. monissa markettien eläinruuissa on pääraaka-aineena vilja ja lihaa on vain nimeksi (eli ne ovat lähes kasvisruokaa!), kun esim. kissat eivät ruokavaliossaan pysty edes hyödyntämään viljaa & kasviksia kunnolla.

    Eläinten ruuissakin tosin löytyy onneksi ympäristö- ja eläinystävällisempiä vaihtoehtoja. Täysin ei-tehotuotettua lihaa on eläinruuan muodossa vaikea löytää (harvallapa on varaa ostaa eläimilleen aina esim. ihmisille tarkoitettua luomulihaa!), joten meillä toimii nyt kompromissina barffaus. Eli syötämme kissoille aika paljon raakaa lihaa, joka tulee teurastamojen sivutuotteena (käytännössä ne osat, jotka eivät ihmisravinnoksi mene). Harmi vain, että niistäkään sivutuotteista ei voi aina varmuudella sanoa, millaisissa oloissa eläimet ovat eläneet.

    Mutta mielenkiintoinen moraalinen kysymys, johon ei varmasti ole mitään tyhjentävää vastausta! :) Toivoisin kyllä, että eläimillekin olisi enemmän eettisiä ruokavaihtoehtoja saatavilla.

    VastaaPoista
  7. Tämä on aiheuttanut omalla kohdallani pohdintaa viime aikoina tavallista enemmän. (Kirjaa en ole lukenut, pitäisi!) En ole syönyt punaista lihaa kohta viiteentoista vuoteen, eikä ole mitään tarvetta sitä ruokavalioon palauttaakaan. Kanaakaan en syönyt pitkiin aikoihin, mutta kun muutin miehen kanssa kimppaan, se alkoi palata silloin tällöin lautaselle - mieheke on umpisekasyöjä, joskaan ei sylje kasvisruokalautasellekaan. Mutta syö mieluummin lihaa kuitenkin, eikä missään nimessä pelkkää kasvisruokaa. Kalaa olen syönyt aina, erityisen paljon kummisetäni itse kalastamaa. Mutta sitäkään ei tule niin usein laitettua.

    Mutta nuo kanat. Tai siis broilerit. Miten voin muka sanoa itseäni edes jonkin sorttiseksi "kasvissyöjäksi", tai edes osa-aikaiseksi sellaiseksi kun kuitenkin isken niitä silloin tällöin naamaani? Toisaalta olen miettinyt, että parempi sekin, etten syö niitä kovin usein kuin että söisin enemmän. (Seli seli.)

    Tekisi mieli lopettaa kokonaan, mutta se tuntuisi sitten taas aiheuttavan hieman närää kotikeittiössä. Vaikeita valintoja. Yksin asuessa oli helpompaa ;)

    Kiitos tästä arviosta ja mielenkiintoisesta keskustelusta! Jään pohtimaan asioiden laitaa.

    VastaaPoista
  8. Minä luin tämän heti tuoreeltaan, kun käännös ilmestyi. Näin jälkikäteen voin todeta kirjan vaikuttaneen ruokakäyttäytymiseeni, mutta vain vähän. Esimerkiksi kananmunia ostan vain luomuna, mutta se valinta onkin tehty helpoksi jo kaupassa. Broilerinlihaa ostaessani muistuvat mieleen kirjan opetukset, mutta kuluttajana ainoa vaikutusmahdollisuuteni olisi ostaa kokonaan jotain muuta, ja se taas näyttää olevan liian suuri ponnistus.

    VastaaPoista
  9. Suketus, varmasti mitä enemmän porukkaa sen ruokapöydän ääressä istuu, sitä vaikeampaa on tehdä ruokaa, joka ottaa huomioon kaikkien ruokavaliot, tottumukset ja mieltymykset! :) Mutta osa-aikainen kasvissyöjyys kuulostaa hyvin tutulta - meilläkin se oli aiemmin lähinnä tottumiskysymys. Itse yllätyin siitä, miten helppoa on valmistaa niitä samoja ruokia ilman lihaa. Jauhelihan korvaa helposti esim. soijarouheella ja ne broilerisuikaleet soijasuikaleilla. Ja ehkä minulla on jotenkin alikehittynyt makuaisti, mutta minusta ne eivät edes maistu mitenkään erilaiselle kuin lihaversiot, jos ne maustetaan samalla tavalla. ;)

    Jori, kävinkin lukemassa arvostelusi muistin virkistämiseksi. On varmaan ihan totta, että Suomessa tuotantoeläimiä säätelee useampi laki ja asetus (USA:ssa meno vaikutti aika sekavalta!). Olisi kyllä kätevää, jos kauppaan saisi enemmän vaihtoehtoja sinne lihatiskien yhteyteen. Luomulihaakin on välillä aika hankala löytää...

    VastaaPoista