Siirry pääsisältöön

Haruki Murakami: 1Q84

1Q84 - that's what I'll call this new world, Aomame decided.
Q is for "question mark." A world that bears a question.
Aomame nodded to herself as she walked along.
Like it or not, I'm here now, in the year 1Q84. The 1984 that I knew no longer exists. It's 1Q84 now. The air has changed, the scene has changed. I have to adapt to this world-with-a-question-mark as soon as I can. Like an animal released into a new forest. In order to protect myself and survive, I have to learn the rules of this place and adapt myself to them. 

It took me several months to read Haruki Murakami's 1Q84 - not only because the book is a whopping 925 pages long with its three volumes, but also because I enjoyed savouring the story at a slow pace, concentrating on the language and details of Murakami's story.

The novel starts with a beautifully written scene: a young woman named Aomame is riding in a taxi in Tokyo, listening to Janáček's Sinfonietta which is playing on the car radio. Her peaceful drive is interrupted by a traffic jam on a highway, and it looks like Aomame will miss her important appointment in Shibuya because of the delay. Unless she is willing to do something a little... extreme. She climbs down a stairway used by maintenance workers that leads down from the highway to the streets below. But once she has climbed down, Aomame realizes that the world is not the same anymore.

Although the quote above makes 1Q84 sound almost like a scifi novel about an alternate universe, it's not. 1Q84 is a parallel place that does not differ so much from "our" world, the world of 1984. In fact, the differences between the two worlds are so small that most people do not even notice them at first. Like the fact that there are two moons in the sky...

While Aomame struggles to cope with the new world that she finds herself in, an up-and-coming writer Tengo receives a strange offer: a beautiful, socially incompetent teenage girl has written about her experiences in a closed religious cult and it is up to Tengo to ghost-write the girl's writings into a novel that is bound to win all the literary awards. Undertaking this job brings Tengo in touch with a cult that is as secretive as it is powerful.

The novel is packed full of intriguing and mysterious characters. There's the wealthy, old lady who manages a shelter for abused women; a private investigator who is so ugly that nobody suspects that he knows more than it appears; a television fee collector who relentlessly pesters those who have not paid their fee; a pair of bodyguards who do not hesitate to do their duty... There are very dark elements among the colourful cast of characters, as Aomame describes:

A man who finds joy in raping prepubescent girls, a powerfully built gay bodyguard, people who choose death over transfusion, a woman who kills herself with sleeping pills while six months pregnant, a woman who kills problematic men with a needle thrust to the back of the neck, men who hate women, women who hate men: how could it possibly profit the genes to have such people existing in this world?

Despite these brutal and violent characters and themes, the novel is ultimately a love story - as most great novels are... :) I can understand why this has been called Murakami's "magnum opus", his greatest work to date. The novel is packed full of all the goodness that makes Murakami an amazing author: believable, interesting characters; a plot full of surprises and twists that unravels slowly; tension that builds up and keeps you riveted and eager to see what comes next; events that border on the surreal, the magical; and language that you can only admire. I think I've said this before, but reading a book by Murakami is like visiting a familiar place: you can sit back and relax and know that you will be in safe hands, always entertained, never disappointed. 

At one point in the novel, Aomame reads the novel ghost-written by Tengo, and describes the language of the novel in a way that I think also applies perfectly to Murakami's own writing:

While the writing was deceptively simple, a closer look revealed that it was in fact calculated and arranged with great care. No part of it was overwritten, but at the same time it had everything it needed. Figurative expressions were kept to a minimum, but the descriptions were still vivid and richly colored. Above all, the style had a wonderfully musical quality. Even without reading it aloud, the reader could recognize its deep sonority.

Somehow I don't think that 1Q84 will be translated into Finnish any time soon, although it certainly would deserve it... Perhaps the recent translation of Norwegian Wood is a sign that Finnish publishers are (finally!) also discovering some of Murakami's earlier novels - and there are quite a few of those still left to translate. :)

Haruki Murakami: 1Q84. Knopf. 2011. 925 pages.
Originally published in Japanese as 1Q84
Translated by Jay Rubin & Philip Gabriel 

Knopf: 1Q84
Wikipedia: 1Q84

Kommentit

  1. (Kommentoin postaukseesi suomeksi jos sopii. :)

    Olenkin kovasti odotellut postaustasi 1Q84:stä, ja luin tämän suurella mielenkiinnolla. Kirja vaikuttaa todella kiehtovalta ja kauniilta, ja se että se on pohjimmiltaan rakkaustarina, on minulle aina plussaa! :) Odottelen edelleen kirjaa varausjonossa, mutta nyt aloin uudelleen harkita kirjan ostamista omaan hyllyyni. Kuukauden laina-aika tuskin riittänee tämän järkäleen rauhalliseen lukemiseen? :)

    Minäkin uskon, että kirjan suomenkielistä käännöstä saa odotella useita vuosia. Murakamilta riittää tosiaan varhaisempaa käännettävää vaikka kuinka moneksi vuodeksi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sopii toki! :)

      Rakkaustarina on kyllä kirjan ytimessä ja kulkee sen läpi punaisena lankana, mutta mukaan mahtuu kokonainen vyyhti muutakin. Kuukausikin saattaa riittää oikein hyvin lukemiseen, koska tarina kyllä vie mukanaan, jos ei yhtään hidastele. :)

      Poista
  2. Upea arvio Zephyr, tuot todella kirjan maailman lähelle. Tämä oli kyllä aivan huikea lukukokemus, hämmentävä ja kaunis. Oli hämmentävää, että vaikka tässä oli paljon sci-fimäisiä elementtejä ei tämä todellakaan ollut sci-fi-romaani.

    Toivottavasti tämä tulisi joskus suomeksi mutta onneksi tämä ei myöskään mielestäni ollut mitenkään huiman vaikeaa englantia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      On jotenkin hankalaa kuvailla kirjaa muille ilman että se kuulostaa sci-fille. ;) Rinnakkaistodellisuus, kuut ym. ehkä hämäävät jos niistä mainitsee, vaikka sci-fiä tämä ei minusta edelleenkään ollut. Huikea romaani joka tapauksessa!

      Toivotaan että joku suomalainen kustantamo ja kääntäjä uskaltautuu joskus tulevaisuudessa ryhtyä suomennosprojektiin tämän kirjan osalta. :)

      Poista
  3. Linnea sanoikin jo melkein kaiken mitä halusin. :D Minustakin tässä oli sci-fimäisiä elementtejä, enkä loppujen lopuksi osannut tyypittää kirjaa oikein mihinkään kategoriaan. 1Q84 on ihan omanlaisensa teos. Mutta rakkaustarina se ehdottomasti on!

    Minusta tämä ei ollut vaikea luettava englanniksikaan, ainoastaan kirjan koko saattaa lannistaa. Teksti on kaunista ja sujuvaa ja hirmuisen koukuttavaa. Itseasiassa sen verran koukuttavaa että luin 1Q84:n paljon nopeammin kuin etukäteen arvasinkaan. Jännä teos, täynnä erikoisia elementtejä ja silti jollain tavalla kuitenkin arjessa kiinni.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude