Milloinkaan eivät kirjan takakansi ja sen ensimmäiset luvut ole johdattaneet tätä lukijaraukkaa niin harhaan kuin Markus Nummen Kadonneen Pariisin tapauksessa. Takakannen teksti saa romaanin idean kuulostamaan vähintäänkin kiehtovalta: Suomalainen yläasteen opettaja katsahtaa ikkunasta kesken oppitunnin ja näkee Pariisin lentävän taivaalla. Tapahtuneen selittäminen oppilaille ja kollegoille tuntuu toivottomalta.
Kuulostaa mielenkiintoiselta, eikö vain? Pari ensimmäistä lukua romaanista tosiaan liittyy tähän takakannessa esiteltyyn juoneen. Kun kansainväliselle medialle selviää, että Pariisin kaupunki on todellakin kadonnut kuin tuhka tuuleen ja tutkijatkin toteavat, että maapallo on mystisesti keventynyt juuri Pariisin kaupungin arvioidun painon verran, aletaan oikeasti ihmetellä ja spekuloida. Miten kokonainen suurkaupunki voi noin vain kadota? Minne Pariisi on lentänyt ja ennen kaikkea - miksi? Retkikuntia varustetaan etsimään kadonnutta pääkaupunkia. Toisaalla Helsingin yliopiston kirjastonhoitaja Elina ja vahtimestari Johannes tutustuvat toisiinsa pystyttäessään Ranskan historiaa käsittelevää näyttelyä. Kadonnut Pariisi muodostuu heille aivan erityisen tärkeäksi...
So far, so good. Mutta, mutta... Hämmästykseni oli suuri, kun tajusin, että loppuosa romaanista keskittyy kuvailemaan erään suomalaisen kuvausryhmän pyrkimyksiä filmata dokumenttielokuva Pariisista. Filmiryhmän sekoilu ja pitkäveteiset, poukkoilevat pohdinnat eivät jaksaneet kiinnostaa tippaakaan. Pariisin kiehtova mysteeri jää taka-alalle, kun romaanissa keskitytään porukan sisäisiin ristiriitoihin ja ihmissuhdedraamaan. Jossain välissä toki myös kehitellään huimia salaliittoteorioita Pariisiin liittyen ja pohditaan eksistentiaalisia ja ontologisia kysymyksiä: entä jos Pariisia ei ole koskaan ollut olemassakaan niin kuin me sen tunnemme? Entä jos Pariisi on vain hajautetuista mielikuvista ja illuusioista koostuva abstrakti käsite?
Eipä uskoisi, että tämän symbolisen ja oudon esikoisen jälkeen sama kirjailija on raapustanut sellaisia huippuromaaneja kuin Kiinalainen puutarha ja Karkkipäivä. Kadonnut Pariisi ei missään nimessä kuulu tai yllä samaan kastiin. Tosin huonosta lukukokemuksesta voidaan myös syyttää omaa tyhmyyttäni: kustantajan "älyllisesti haastavaksi" kuvailema kirja oli tällä kertaa minulle aivan liian haastava ja kirjan omituinen symboliikka meni täysin ohi. Jänniä yhtymäkohtia Raamattuun (mikä selittää myös hämmentävän kansikuvan) ja muuhun kirjallisuuteen on analysoitu niinkin yllättävässä lähteessä kuin Tampereen yliopiston Koskenkorvapalkintoraadin lausunnossa vuodelta 1994. Raati on onnistunut myös kiteyttämään epäilyttävänkuuloisella palkinnolla palkitsemansa romaanin idean hyvin koukeroisin sanakääntein: [Kadonnut Pariisi] yhdistää eurooppalaisen fantasmagorian poliittiseen historiankirjoitukseen ja käsittelee arkistoitua menneisyyttä runoilijan tarkkuudella. Juurikin näin... ;) Lisäksi romaani voitti ilmestymisvuonnaan J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon, eli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon edeltäjän.
Romaani on aiheuttanut hämmennystä myös Jennin blogissa.
Markus Nummi: Kadonnut Pariisi. Otava. 1994. 207 sivua.
Otava: Markus Nummi
HS kirjat: "Unohtamisen kasvatusoppia"
Kadonneesta Pariisista en osaa sanoa mitään, mutta oli pakko tulla hihkumaan ilosta, kun huomasin, mistä kirjasta kirjoitat seuraavaksi!! :) Meinasin ostaa Barnesin kirjan joulukuussa Dublinista, mutta jätin sen kuitenkin hyllyyn. Asia on kaivellut tähän asti, ja nyt onkin mahtavaa päästä lukemaan yhden luottobloggaajani arvio kirjasta. :)
VastaaPoistaLuottobloggaaja on hyvin otettu nimityksestään! :) Barnesin arvio on luvassa vielä tänään. Se oli aivan upea kirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen!
PoistaKiitos Zephyr! Minä olen hipelöinyt tätä kirjaa jo ties monta kertaa mutta nyt tiedän, että minun ei tarvitse lukea tätä.
VastaaPoistaIdea kadonneesta Pariisista kuulostaa kyllä upealta mutta jos ei niin ei. Höh.
Niinpä, idean tasolla kirja kuulostaa jännittävältä, mutta käytännössä se oli jotain aivan muuta kuin mitä odotin.
Poista