Vieraan lapsi on brittiläiseen yläluokkaiseen elämään pureutuva kronikka. Kirjan takakannessa silmään pistää heti ensimmäisenä The Guardianista otettu lainaus, "Elegantti, viettelevä ja erittäin nautinnollinen," mikä saa romaanin kuulostamaan lähinnä gourmet-aterialta. :D Kansien välistä paljastuu tosiaan melkoinen pala purtavaksi; Hollinghurst ei päästä lukijaansa helpolla. Välillä kuvaillaan yhtä yksittäistä illanviettoa sivukaupalla ja seuraavassa hetkessä hypätäänkin parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin. Viiteen osaan jaetussa romaanissa tarina kulkee läpi vuosikymmenien vuodesta 1913 aina vuoteen 2008 asti, ja värikäs henkilökaarti vanhenee ja vaihtuu joka osassa. Ainakin minulle tuotti välillä vaikeuksia pysyä mukana ajallisissa harppauksissa ja yrittää päästä kärryille siitä, mitä edellisissä osissa tutuksi tulleille henkilöille oli tapahtunut ja miten kussakin osassa ilmaantuvat uudet henkilöt liittyivät vanhoihin.
Romaanin ensimmäisen osa sijoittuu Two Acresin hienoon englantilaiskartanoon, jossa teini-ikäinen Daphne ja hänen äitinsä odottavat malttamattomina Oxfordissa opiskelevan Georgen ja tämän opiskelutoverin Cecil Valancen vierailua. Vierailun aikana hurmaavan aristokraattinen runoilijanalku Cecil saa koko talon pauloihinsa; eikä vähiten Georgen pikkusiskoa Daphnea. Cecilin vierailusta muodostuu eräänlainen käännekohta tai keskiö, josta sisarusten ja muun perheen elämäntarinat lähtevät haarautumaan kukin omaan suuntaansa. Sodassa kaatuneen Cecilin runoista tulee kuuluisia, erityisesti yhdestä, Two Acresin vierailun aikana kirjoitetusta rakkausrunosta. Vuosikymmeniä vierailun jälkeen eräs innokas elämänkerturi alkaa selvittää Cecilin runon todellista kohdetta...
Tässä arvostelussa ylimpänä oleva lainaus Vieraan lapsesta kuvaa tavallaan myös omaa lukukokemustani. Jotenkin romaanista oli vaikea saada otetta tai muodostaa yhtenäistä kokonaiskuvaa. Yllättäen tämä tunne ei juurikaan vähentänyt lukunautintoa, päinvastoin. Lukiessa oli koko ajan jotenkin nostalginen, haikea olo. Ne henkilöt, joiden luulin kirjan alussa olevan sen päähenkilöitä, olivat loppupuolelle tultaessa joko hävinneet tarinasta täysin tai muuttuneet etäisiksi, epämääräisiksi menneisyyden muistoiksi. Romaanin alkuasetelma antoi pian tilaa uusille juonikuvioille, elämäntarinat muuttuivat ja vääristyivät, unohtuivat ja katosivat pois.
Romaanissa onkin kyse muistoista ja menneisyydestä sekä siitä, miten muistojen takana oleviin todellisiin tapahtumiin on hankalaa, ellei mahdotonta päästä käsiksi jälkeenpäin. Kuten eräs romaanin vanhemmista henkilöhahmoista toteaa, muistot olivat vain muistojen muistoja. Kirjan loppupuolella pohdiskellaankin sitä, voiko edesmenneiden henkilöiden elämäntarinoita enää tavoittaa, voiko salaisuuksia penkoa ja totuuksia paljastaa vuosien jälkeen.
Mutta mikä tästä romaanista teki sitten niin hyvän? No tietenkin Hollinghurstin uskomattoman taidokas kirjoitustyyli, jota oli pakko välillä ihan pysähtyä ihmettelemään ja ihastelemaan! Voin kuvitella, että tyyli jakaa lukijoita: toiset varmasti arvostavat ja nauttivat kirjailijan pienimpiinkin yksityiskohtiin paneutuvasta, pedanttisen pikkutarkasta tavasta kuvailla esimerkiksi päivällisiä. Jokainen katse, ilme, lausahdus ja ele kuvaillaan tarkkaan. Toisia taas varmasti ärsyttää ja pitkästyttää lukea jokaisesta silmänpilkahduksesta, käden liikahduksesta, tahattomasta säpsähdyksestä ja kielellisestä lipsahduksesta.
Hollinghurstin henkilöhahmo saattaa esimerkiksi vaikuttaa yhtaikaa vain lievästi harmistuneelta, hämmentyneeltä kyllä mutta samalla suorastaan helpottuneelta ja alistuneelta. Tai äiti saattaa ojentaa tyttärelleen lasillisen inkivääribrandya toinen kulmakarva koholla mutta hilliten hymynsä kuin kurillaan. Tai samalla hänen veljensä ilmeili ikään kuin olisi aikonut valittaa tai vitsailla, tai sanoa ylipäätään edes jotakin, mutta mitään ei kuulunut. Tai drinkin saadessaan vieras katsahti siihen tyytyväisenä hymyillen mutta odottamatta liikoja kuin olisi antanut ymmärtää, että hän tiesi kyllä mitä siitä seuraisi. Välillä romaanin tyylissä on suorastaan proustilaista pakkomielteisyyttä pieniin yksityiskohtiin: esimerkiksi juhlissa eräs vieraista kiinnittää huomiota edessään istuvan naisen leningin kauluksen ulkopuolelle jääneeseen merkkilappuseen ja alkaa tutkiskella sitä! :)
Yleensä olen yksityiskohtaisen kuvailun kanssa vähän kärsimätön, esimerkiksi Proust ei oikein ollut minun juttuni. Vieraan lapsen tyyli kuitenkin lumosi, ihmetytti ja kiehtoi. Tuntui siltä, että olisin jaksanut lukea päivällisvieraiden eleistä ja ilmeistä, äänenpainoista ja mahdollisista taka-ajatuksista loputtomiin! Vaikka romaanin varsinainen juoni (jos sellaista oli) jäi minulle hämäräksi ja loppuratkaisu aiheutti enemmän hämmennystä kuin ahaa-elämyksiä, niin rakastin tätä kirjaa!
Vieraan lapsi on aiheuttanut vaihtelevissa määrin hämmennystä ja ihastusta myös Kirjavassa kammarissa sekä Leena Lumin, Amman ja Liisan blogeissa.
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Otava. 2012. 540 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Stranger's Child
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava: Vieraan lapsi
Kirjavinkit: Vieraan lapsi
HS-haastattelu: "Vaiettu maailma"
Ah. ♥ Tämä kirja on vain parantunut mielessä lukemisen jälkeen. Loppu jäi minullekin hämäräksi, mutta kai sen sitten pitikin jäädä...
VastaaPoistaHymyilen täällä noille valitsemillesi esimerkeille Hollinghurstin yksityiskohtaisuudesta. :) Minua se ärsytti hiukan kirjan alussa, mutta minulla oli muutenkin alun kanssa vähän vaikeaa. Sitten kun pääsin sisälle kirjaan ja sen henkilöihin, yksityiskohtaisuuskin alkoi enemmän viehättää kuin ärsyttää.
VastaaPoistaHieno kirja ja hienosti kirjoitit siitä.
Olen lukemassa tätä juuri nyt ja nyökyttelen sinun kirjoituksellesi. Minäkin olen kärsimätön yksityiskohtien kanssa - tai ristiriitainen, koska toisinaan jaarittelu pitkästyttää, toisinaan taas kiehtoo ja vie mukanaan. Tämä kirja on vienyt. :)
VastaaPoista