William Shakespeare: Troilos ja Cressida

Mitä narrinpeliä, vilpistelyä ja juonittelua! Ja mistä riita? Aisankannattajasta ja huorasta! Siinäpä oiva syy jakautua kuppikuntiin ja tapella verissä päin, kunnes henki lähtee. Kapi peittäköön sen, josta kiistaa käydään, ja sota ja irstaus tehkööt lopuista selvän!

Viime vuonna alkanutta Shakespeare-haastetta pitää selvästikin jatkaa vähintään vuodella (tai kolmella...), koska 28 näytelmästä luin vuoden aikana vain seitsemän! Kaksi näytelmää per kuukausi osoittautui lopulta aika optimistiseksi tavoitteeksi, varsinkin kun syksyllä ilmestyi niin paljon kiinnostavia kotimaisia uutuuksia, jotka veivät mukanaan. Mutta - haaste jatkukoon! (Vaikka WSOY onkin uudistanut sivunsa ja siirtänyt kirjaesittelynsä kirja.fi-sivustolle, ja Shakespeare-sarja on siinä tohinassa ilmeisesti unohtunut ja kadonnut jonnekin bittiavaruuteen... Pöh.)

Syytän itse asiassa Troilos ja Cressida -näytelmää haasteaikataulun pahasta pettämisestä. Näytelmä oli niin puiseva, ankea ja suorastaan tylsä, että jumiuduin sen pariin aivan liian pitkäksi aikaa. Mutta tätä näytelmää saa haukkua ihan luvan kanssa, koska en ole ainoa, jonka mielestä se kuuluu Shakespearen vähemmän taidokkaisiin tuotoksiin.

Ralf Långbacka toteaa esipuheessaan, että näytelmää pidettiin yleisesti huonona, jotkut jopa kyseenalaistivat sen, että se olisi Shakespearen kirjoittama. Eihän sentään Shakespearen kynästä voisi tulla huonoa tekstiä, eihän? ;)

Troilos ja Cressida on luokiteltu yhdeksi Shakespearen kolmesta ns. "ongelmanäytelmästä", erityisesti siksi, että sen esittäminen näyttämöllä on koettu niin vaikeaksi. Tutkijat ja tulkitsijat ovat lisäksi erimielisiä siitä, kuuluuko näytelmä Shakespearen komedioihin, tragedioihin vai kenties historiallisiin näytelmiin. Siinä kun on piirteitä näistä kaikista.

Näytelmän ensiesitys oli todennäköisesti joskus ennen vuotta 1603. Siitä esitettiin muokattua versiota vielä 1600-luvun lopulla, mutta sitten kului parisataa vuotta ennen kuin kukaan uskalsi tarttua siihen uudestaan. Toisen maailmansodan jälkeen näytelmä koki kolmannen tulemisensa, kun sen kyyninen asenne sotaan ja katkera tunnelma koettiin ajankohtaiseksi.

Ongelmanäytelmä ja poseeraava kissa

Troilos ja Cressida kertoo siis kreikkalaisten ja troijalaisten välisestä Troijan sodasta. Mahtava Akhilleus on kreikkalainen sankari, jolla on suuret luulot itsestään. Mukana on liuta isoja nimiä Agamemnonista Odysseukseen. Sotivien osapuolten väliin jää tietenkin näytelmän rakastunut pari, Troijan kuninkaan poika Troilos ja kreikkalaisten puolelle loikannut Cressida. Romeon ja Julian tavoin pariskunta saa kärsiä toisilleen vihoittelevista suvuista, mutta Troilos ei ole ainoa mies, joka Cressidaa kiinnostaa.

Sekavassa, turhauttavassa näytelmässä seurataan enimmäkseen vain sotilaiden ja päälliköiden keskinäistä sanailua, jossa toki esiintyy riemastuttavan kirjava joukko haukkumasanoja (sinä homehtunut hapantaikina, myrkkysieni, rupikonnan läjä, piikkisika, hötöpää herra, tunnoton tollo, kapinen piski, sätkyukko). Homofobiaakin armeijassa esiintyy, sikäli, kun sitä voi siksi kutsua tuon ajan kulttuurissa. Kreikkalaisella Thersiteellä on sanansa sanottavanaan Patroklosista, joka on Akhilleuksen rakastaja:

No, miespuolinen huora. Ja joka niin takaperoiseksi paljastuu, saakoon moninkertaisesti ristikseen etelän visvataudit, vatsanväänteet, kohjut, katarrit, munuaiskivet, pään pehmiämiset ja halvaukset, silmäpaskot, pihisevät keuhkot, maksankivistykset, rakkovaivat, noidannuolet, savipuolet, luunkolotukset ja lähtemättömät rupitaudit!

Lopuksi Thersites lausuu kuuluisat sanat, jotka kiteyttävät oikeastaan koko näytelmän teeman: Irstailu ja sotiminen, siinä kaksi asiaa, jotka eivät mene muodista.

William Shakespeare: Troilos ja Cressida. WSOY. 2009. 221 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Troilus and Cressida
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen

Wikipedia: Troilus ja Cressida
Kirja.fi: William Shakespeare