Pertti Lassila: Armain aika

Ulkoasu: Camilla Pentti

Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman ja elämänsä kanssa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla. Vuodet kuluvat, lapsesta tulee aikaihminen, ja kaikki pienenee, maailma ympärillä ja ajatukset päässä, kunnes maailma tuntuu ahtaalta ja pää tyhjältä, ja ihmisen on paha olla.

Finlandia-palkinto myönnettiin eilen Laura Lindstedtin Oneironille. Säästelen tuota herkkupalaa joululomalle, mutta ehdin sentään lukea yhden muista Finlandia-ehdokkaista, nimittäin Pertti Lassilan Armain aika -romaanin.

Heti ensimmäisillä sivuilla käy selväksi, että Lassila on taitava kuvailemaan miljöötä ja viipyilee verkkaisessa ympäristö- ja luontokuvauksessa mielellään. Kesäisistä perinnemaisemista tuli välillä Anni Kytömäen Kultarinta mieleen, mutta Lassila on aavistuksen arkisempi luontokuvauksessaan. Hän luettelee kukkapenkin kukat ja kuvailee rantakallion nuotiopaikkaa. Ilmassa leijailevat kukkien tuoksut, kaikkialla liikehtivät hyönteiset, taivaalla kirkuvat tervapääskyt.

Kun aloin lukea romaania, kolmevuotias tytär kömpi viereen ja kysyi: "Äiti, mitä siinä lukee?" Aloinpa sitten lukea kirjaa ääneen ensimmäiseltä sivulta lähtien. :) Lapsi jaksoi kuunnella pari sivua ihmeen keskittyneenä. Hiljaisen lumoutuneisuuden keskeytti vain yksi hämmentynyt kysymys. Kun luin, että "kiurun liverrys sirosi ilmaan ja kiiri sinen korkeudessa", vierestä kuului: "Mitä se tarkoittaa?" - "Että lintu laulaa", vastasi laiska äiti. :)

Armain aika kertoo kolmen sukupolven yhteisestä kesästä huvilassa meren rannalla. Kimmo viettää lapsuuden huoletonta, idyllistä kesää. Hänellä on piilopaikka vanhassa ruuhessa, siipirikkolokki, jolle pitää onkia kaloja, poskessa pihkaa, suupielessä ahomansikan punaa ja hiuksissa männynneulasia.

Kimmon äiti, Eila, ja täti, Kerttu, istuvat ja puhuvat menneistä. Sodan synkät muistot lankeavat varjona aurinkoisen huvilan ylle. Sota on vienyt Eilan molemmat aviomiehet eivätkä Kertun elämän palaset ole järjestyneet aivan odotetusti. Eilan isä ja Kimmon isoisä, Kaarlo, muistelee uraansa pankkialalla, 1920-luvun nousukiitoa, avioliittoa, joka meni peruuttamattomasti rikki ja Anni-vaimoa, joka sairastui syöpään. Menneet vaiheet rinnastuvat nykyhetkeen, loputtoman helteiseen Suomen suveen.

Lapsilla on kadehdittava kyky elää, nauttia ja ottaa kaikki ilo irti nykyhetkestä murehtimatta menneitä tai tulevia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa muistella mennyttä aikaa ja suunnitella tulevaa. Kimmon kesässä tapahtuu vähän, mutta silti se on täynnä kokemuksia, tuoksuja, ääniä ja muita aistihavaintoja. Ehkä eräs tapahtuma kuitenkin muistuttaa elämän rajallisuudesta eikä sen kohdannut lapsi ole enää niin viaton ja huoleton kuin aiemmin. Ja kun lapsi kysyy mitä kuolema on, isoisä ei osaakaan vastata. Kuoleman sattumanvaraisuus ja sitä seuraava paikka tai tyhjyys - uskomuksista riippuen - on liian käsittämätön selitettäväksi. Suvi, armas aika, tulee vielä monta kertaa, isoisä lohduttaa.

En yhtään ihmettele, että Armain aika nousi kuuden Finlandia-finalistin joukkoon. Pieneen kirjaan mahtuu suuria teemoja ja tunteita. Lauseet ovat kirkkaita ja ehjiä, kieli lähes musikaalista ja lukiessa päätyy jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Kesäkirjahan tämä on; se pitäisi lukea heinäkuun helteiden aikaan mökillä, mutta kyllä se piristää myös synkkää marraskuuta.

Pertti Lassila: Armain aika. Teos. 2015. 148 sivua.

Teos: Armain aika
Kirja.fi: Armain aika