Siirry pääsisältöön

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Uli katsoi häntä silmät pyöreinä, odottaen, toivoen, että tälläkin kertomuksella olisi tarkoitus niin kuin hän halusi kaikella olevan. Uli halusi aina nähdä kohtalon, Uli odotti, että jokainen pienikin sattumus muodostaisi osan suurta, kaikkialla hengittävää tarinaa, jonka sylissä hän voisi levätä turvallisesti, koska se oli ennalta määrätty ja muuttumaton.

Siiri Enorantaa on kehuttu blogeissa vuolaasti ja kaikki hänen aiemmat teoksensa ovat olleet ehdolla jonkin kirjallisuuspalkinnon - milloin Finlandia Juniorin, milloin Kuvastajan - saajaksi. Surunhauras, lasinterävä kiinnitti huomioni jo komean kannen takia (joka on Laura Lyytikäisen käsialaa). Lisäksi Maria Turschaninoffin Maresin lukeminen viime vuonna palautti uskoni kotimaiseen, nuorille suunnattuun fantasiaan - nimenomaan sellaiseen, jossa on päähenkilönä vahva nainen tai tyttö. Joten Surunhauras, lasinterävä oli pakko lukea.

Romaani nousi viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaiden joukkoon, se voitti Topelius-palkinnon ja noin viikko sitten kirjabloggaajat valitsivat sen vuoden 2015 parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi eli se sai Blogistanian Kuopus -palkinnon.

Kaiken tämän jälkeen melkein nolottaa myöntää, etten pitänyt kirjasta. Vaikka olisin kovasti halunnut.

Enorannan romaani sijoittuu kahteen erilaiseen paikkaan ja kulttuuriin. Sidrineian niemimaata hallitsee prinsessa Sadeia Sarastuksen lasinkirkkaassa palatsissaan. Matriarkaalisessa yhteiskunnassa prinsessa ja tämän lasittaret, eli lasinpuhaltajat, ovat korkeimmassa asemassa. Valtameren takana, petollisten karikoiden eristämänä kohoavat Surukauriin saaret, Ahmima ja Virtaava. Surukauriin kansa uskoo, että surukauris ilmestyy jokaiselle lapselle tämän 6-vuotispäivänä ja ilmoittaa, kuinka paljon surua henkilö joutuu elämänsä aikana kokemaan. Nuori Uli saa suuremman surutaakan kuin kukaan muu ennen häntä.

Heti ensimmäisiltä sivuilta eräs asia alkoi tökkiä: Enorannan ylipitkät lauseet, joissa useamman pilkun olisi hyvin voinut korvata pisteellä. Loputtomat sivulauseet tekivät lukemisesta välillä raskasta. Monen kirjoittajan kohdalla pitkät lauseet eivät häiritse minua, mutta Enorannan kohdalla tyyli jostain syystä ärsytti. Toisaalta siihen alkoi vähitellen tottua.

Sidrineia ja Surukauriin saaret eroavat toisistaan monin tavoin. Sadeian valtakunnassa valmistetaan laadukkainta, kirkkainta lasia, vaikka valtakunta itse (sen hallitsijasta puhumattakaan) on kaikkea muuta kuin kirkkaanpuhdas ja läpinäkyvä. Kaikki pelkäävät Sadeiaa ja kilpailevat hänen huomiostaan. Palatsissa juonitellaan, ja yhteiskunta on jakautunut ja epätasa-arvoinen. Miehet ovat toisen luokan kansalaisia, joita ei päätöksenteossa huomioida.

Surukauriin saaret sen sijaan edustavat eräänlaista utopiaa. Siellä ei ollut käytössä valuuttaa tai sääntöjä tai yhteiskuntaluokkia. Ihmiset eivät suunnitelleet päiviään vaan he leipoivat leipää kun olivat nälkäisiä ja kylpivät kun sattuivat lähelle jokea tai lampea. Ajankululla ja muulla maailmalla ei juurikaan ole merkitystä tässä idyllisessä kuplassa. Miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia keskenään, kaikilla on oma tehtävänsä. Kulttuuri perustuu luonnonläheisyyteen ja omavaraisuuteen.

Kun nämä kaksi maailmaa kohtaavat, syntyy väistämättä ristiriitoja. Mutta kenties löytyy myös jotain uutta, yhteistä ja yllättävää.

Enoranta on luonut taidokkaan moniulotteisen fantasiamaailman, mutta minun mielestäni hän tekee sen tarinan kustannuksella. Osa juonenkäänteistä oli selitetty ja pohjustettu puutteellisesti. (Spoilereita: Mikä ihme saa Mereian, yhden lasittarista, rakastumaan oikopäätä Linaniaan ja hoivaamaan äidillisesti ventovierasta poikaa? Mistä Beanna arvaa saaren menneisyyden? Mikä on julman ja manipuloivan Tirilaian merkitys? Luulin, että hänen pimeillä taidoillaan olisi jokin ratkaisevampi merkitys, mutta hän vain hiipuu vähitellen tarinasta pois.)

Ottaen huomioon miten yksityiskohtaisesti lasittarien elämää kuvaillaan, kaikki heistä, myös Mereia ja Beanna, jäivät minusta harmillisen etäisiksi ja yksiulotteisiksi.

Aloitin kirjan lukemisen vauhdikkaasti, mutta huomasin, että tahti hiipui vääjäämättä loppua kohden. Välillä jännittävät hetket ja yllättävät juonenkäänteet saivat taas ahmimaan sivuja sydän pamppaillen, mutta suvantokohtia ja juonen kannalta epäolennaista täytettä oli minusta liikaa. Luin kirjaa pitkään ja rehellisesti sanottuna loppua kohden aloin jo kärsimättömänä laskea sivuja loppuun. Kamalaa, mutta totta.

Moni lukija on kuitenkin suorastaan lumoutunut tästä ja palkinnotkin puhuvat sen puolesta, että tämä kannattaa lukea - yhden bloggaajan riitaäänestä huolimatta. :)

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä. WSOY. 2015. 473 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

SiiriEnoranta.com
Kirja.fi: Surunhauras, lasinterävä

Kommentit

  1. Odotin teokselta suuria, sillä ihastuin Enorannan kerrontaan edellisessä teoksessaan, Nokkosvallankumous. Pettymys tuntuu vieläkin uskomattomalta, kun miettii kuinka palkittu teos on kyseessä. Ehkä fantasiat eivät enää ole minua varten, eivät korkea-fantasiat ainakaan.

    Tässä oli kiinnostava idea, mutta sortui kliseisiin, asioiden selittämättä jättämiseen ja itseäni ärsyttivät erityisesti kirjailijan hahmoille, paikoille ja asioille antamat erisnimet. Poikkeuksena surukauris, joka on jotenkin todella kaunis ja hyvin kielellä rullaava nimi.

    Teoksesta olisi voinut karsia materiaalia sivuhaaroista pois, keskittyä paremmin selittämään kekeisiä hahmoja (taustat, motiivit) ja muutenkin pitämään juonta paremmin kasassa. Sääli sinällään. odotan kuitenkin mielenkiinnolla mitä Enoranta seuraavaksi kirjoittaa.

    VastaaPoista
  2. Ostin tuon kirjan itselleni ennen joulua, mutta en ole ehtinyt lukea. Jokin sinua kiinnostaa. Hieno nimi ja kansi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s