Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Paluumatkalla humalaiset huutavat laivan huutokaupassa maapähkinäpusseja kymmenkertaiseen hintaan ja ottavat kouralla lohta seisovassa pöydässä, kun haarukalla ei oikein osu. Joku tukkii huudoista päätellen vessan siitä kerroksesta, jossa hyttimme on, ja kerrosemännät käyvät kolmesti hytissämme koputtamatta, mitään sanomatta, tarkastamassa vessan, samoin kuin muissakin kerroksen hyteissä, keskustellen keskenään viroksi ja olettaen, ettemme ymmärrä mitään. Satamassa on nuori seurue, joka on tuonut täyden lastin kaljaa, ja nyt he ihmettelevät, miten saisi sen kuljetettua kotiin. 60 litraako siinä on? Jonkun kaljalaatikko hajoaa ja purkit vierivät ympäri terminaalia. Mies konttaa Saku-purkkien perässä. Minua itkettää.

Sofi Oksasen esikoisromaani Stalinin lehmät (2003) käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin äskettäin ilmestynyt, palkittu Puhdistus (2008). Tarkastelun aiheena on jälleen Viron lähihistoria - Neuvostoajan kyydityksistä piileskeleviin metsäveljiin ja pula-ajan korvikekahviin ovat selvästi muhineet kirjailijan päässä jo useita vuosia. Näiltä osin Stalinin lehmät on kuin varhaisempi versio Puhdistuksesta, mutta vielä hieman sekava ja hiomaton. Liian monta yksityiskohtaa, liian monta kohtaloa yritetään selittää mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi. Romaani ei myöskään yllä syvyydessä tai moniulotteisuudessa samalla tasolle kuin Puhdistus.

Stalinin lehmät käyttää lähes samaa jaksottunutta, ajassa ja paikassa hyppelevää kerrontatyyliä kuin Puhdistuskin. Neuvosto-Viron 1970-luvulle pääosin sijoittuvat osiot vuorottelevat nykyajan Suomeen sijoittuvien jaksojen kanssa. Varhaisempi kertomus keskittyy Viron oloihin lähinnä Katariina-nimisen naisen ja hänen perheensä kautta. Katariina oppii varhain häpeämään virolaista identiteettiään mennessään naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Suomessa heille syntyy tytär, Anna, jolle äiti opettaa jo varhain vaikenemisen taidon. Keneenkään ei voi luottaa, koska neuvostomielisiä vakoojia ja virolaisnaisten huorittelijoita on kaikkialla. Viron ja Suomen kulttuurit eivät onnistu kohtaamaan toisiaan ongelmitta kummassakaan maassa. Virolaisia naisia halveksutaan Suomessa ja suomalaisille turisteille nauretaan Tallinnassa.

Annan kasvutarinaa seurataan ensimmäisessä persoonassa hänen näkökulmastaan. Hänen elämäänsä dominoi varhaisesta iästä lähtien bulimia, josta kukaan - ei edes oma perhe - saa tietää. Anna itse tuntuu elävän syömishäiriönsä kanssa jonkinlaisessa henkilökohtaisessa symbioosissa. Hän kontrolloi ja sortaa syömisellä omaa kehoaan ja painoaan. Syömishäiriöisen ihmisen ajatuksista, tunteista ja motiiveista kertovat jaksot ovatkin romaanin ehkä parhainta antia. Ostoslistojen tekeminen, ruokien jakaminen ns. turva- ja vaararuokiin (mitä saa syödä kohtuudella vs. mikä johtaa väistämättä ahmimis- ja oksentamissessioon), kalorimäärien ulkoaopettelu ja kalkkitablettien napsiminen on kuvattu realistisen oloisesti, sen kummemmin asiaa kaunistelematta.

Sen sijaan moni kirjan henkilöistä jää hyvin yksiulotteiseksi. Annan kautta tutustumme hänen kumppaneihinsa, sukupuolettomiin lempinimien takana piileskeleviin henkilöihin, Hukkaan, Vileniin ja Pikkupeikkoon. He jäävät kuitenkin lukijalle etäisiksi eikä heistä oikein jaksa kiinnostuakaan. Tämä taas toisaalta ehkä peilaa Annan omaa maailmaa: hän ei päästä muita liian lähelle itseään, koska hänellä on ja voi olla vain yksi rakastaja, bulimia, josta tulee hänen Herransa, jota hän palvoo ja tottelee.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät. Bazar. 2003. 478 sivua.

SofiOksanen.com
HS Kirjat: "Nälkä, joka ei syömällä lähde"
Kiiltomato: "Syömishäiriöiden ja neuvostoajan vallankäyttöä"
Bazar: Stalinin lehmät
Kirja.fi: Sofi Oksanen

Katso myös nämä:

Kommentit

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Hyviä havaintoja, hyvä kirjoitus.

    Itse luin Stalinin lehmät ennen puhdistusta, ja se auttoi rakenteen ymmärryksessä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude