Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen: Baby Jane

Manalan tungoksessa muistelin Lostarin alakerran ahtautta. Portaita, joita pitkin on menty pää edellä ees ja taas. Morganin aina ystävällistä hymyä. Naurettavan pientä tanssilattiaa ja Darudea. Yläkerran kristallikruunun alla Lostarin muutamaa aikaansa seuraavaa heteroa. Alakerran hämärää. Hämäränurkkausten tiiviimpää hämärää. Kaapista juuri tulleiden vastaleivottuja ilmeitä ja kaapissa olevien arempia.

Tulipa sitten tämäkin luettua, Sofi Oksasen toinen romaani vuodelta 2005. En viitsinyt ostaa tätä omaksi, mutta kirjastossa se oli (yllättäen...) jatkuvasti lainassa - aina viime viikkoon asti, jolloin lopulta nappasin sen hyllystä!

Baby Janen julkaisuvuosi sijoittuu Oksasen esikoisromaanin Stalinin lehmien ja palkintoja kahmineen kohuromaani Puhdistuksen välille. Aihepiiri on kuitenkin täysin eri: tästä romaanista on turha etsiä Viron historiaa tai neuvostovallan aikoja. Baby Jane sijoittuu 1990-luvun Helsinkiin, itseään etsivien nuorten aikuisten pariin.

Päähenkilö ja minäkertoja elää parisuhteessa toisen naisen, Pikin kanssa. Piki taas on hoteinta hottia kaupungin lesbopiireissä, kaiken kokenut shanemainen naismagneetti. Pikillä samoin kuin kertojallakin on kuitenkin omat ongelmansa. Molempien elämää hallitsee vakava masennus, ja Pikillä on vielä kaiken kukkuraksi paniikkihäiriö, joka kahlitsee hänet vähitellen asuntonsa vangiksi. Ex-tyttöystävät vievät Pikin roskia, tuovat kaupasta kaljaa ja hakevat apteekista uusia pillereitä. Rahaakin pitäisi jostain saada - ja seksi myy...

Hurjankuuloisista teemoista huolimatta mielestäni romaanin parasta antia on - vähän tylsästi - sen kaupunkikuvaus ja erityisesti Helsingin kuvaus seksuaalivähemmistöjen näkökulmasta. SETA oli jo olemassa (sen lehdessä ilmeisesti julkaistiin vielä tuolloin ilmoituksia, joissa etsittiin kulissiavioliittoja!) ja Lost & Found eli Lostari oli Helsingin ensimmäinen "heteroystävällinen homobaari". Muun yhteiskunnan syrjintään ei romaanissa juuri oteta kantaa, vaan ennemminkin kritisoidaan 90-luvun pilleribuumia ja terveydenhoitojärjestelmän kyvyttömyyttä hoitaa mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä.

Riipaiseva, angstinen ja raju kirja, joka ei kummemmin kaunistele parisuhdeväkivaltaa, ihmeellisiä fetissejä, alkoholiongelmia tai masennusta.

Sofi Oksanen: Baby Jane. WSOY. 2005.

SofiOksanen.fi
WSOY: Sofi Oksanen
WSOY: Baby Jane
HS kirjat: "Rakkaus ei paranna"
Wikipedia: Sofi Oksanen

Kommentit

  1. Luin tämän joskus kevättalvella ja pidin kovasti, jos nyt pitämisestä voi puhua näin angstisen ja surullisen kirjan kohdalla. Eniten ahdisti tiukka jako homoseksuaalien ja heterojen välillä: jos menit heterobaariin ja vietit aikaasi paljon heterojen kanssa, olit jengipetturi. Toivottavasti asiat eivät ole näin mustavalkoisia oikeassa elämässä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi