Siirry pääsisältöön

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve on porvoolainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvateos Armo on kaunistelematon, synkkä ja yksityiskohtainen kuvaus ahdistuksen ja mielenterveysongelmien kanssa jo pikkulapsesta asti painiskelleesta naisesta.

Jo teoksen kansi hätkähdyttää ja kansien välistä löytyy sellainen tarina, että heikompia alkaa varmasti hirvittää. Valve kuvaa ahdistusta, masennusta, harhoja ja elämänhallinnan menettämistä armottoman rehellisesti, ruumiillisesti ja visuaalisesti. Välillä teoksen Emmi näkee muut ihmiset pelkkänä mustana, valuvana mönjänä. Kosketus polttaa ihoon reikiä. Pahimpina kausina tuntuu kuin eritteet valuisivat kehosta ulos ja itsekin sulaisi sänkyyn. Mielensisäinen sotku on tuotu konkreettisesti kirjan sivuille: sivuilla on aivan kuin mustetahroja ja värit leviävät hallitsemattomasti ääriviivojen ulkopuolelle.

Emmi yrittää pitää elämänsä kasassa laatimalla itselleen pakkomielteisesti tehtävälistoja viikon, päivän ja jopa tunnin tarkkuudella. Hän dokumentoi itseään ja elämäänsä pikkutarkasti ja yrittää analysoida kaikkea. Millään ei mässäillä turhaan, asiat vain kerrotaan sellaisina kuin ne on koettu. Välillä ruuduissa on kuvattuna vain Emmin makuuhuoneen arkisia esineitä, työpöytä, näkymä ikkunasta. Nekin luovat minusta ahdistuneen lamaantunutta tunnelmaa: tässä ollaan, tällaista tuijotellen, mikään ei liiku eikä mitään tapahdu. Aika on pysähtynyt ja elämä on tässä.



Teoksen päähenkilö itse on älykäs ja taiteellisesti lahjakas. Vaikka luovuus ja hulluus ovat stereotyyppisesti kulkeneet käsi kädessä, niin Emmi itse toteaa, ettei hulluudesta ole ollut hänen taiteelleen mitään etua: hänestä ei tullut taiteilijaa sen takia vaan siitä huolimatta.

Toisinaan Emmi kuulee ääniä ja yrittää rationalisoida niitä itselleen: Nehän olivat ÄÄNIÄ PÄÄN SISÄLLÄ! Kuka hullu sellaisia ottaa todesta? 


Jotkut harhoista ovat niin lamaannuttavan painajaismaisia, että kauhistutti edes lukea niistä - saati kuvitella, että jollekin tämä on ollut totta, tuntunut täysin todelta.


Kaiken tämän pimeyden ja kauhun keskeltä kuuluu pieni sana: apua.


Ja apua Emmi todellakin hakee ihailtavan aktiivisesti: hän käy terapiassa, saa erinäisiä lääkkeitä ja piipahtaa mielisairaalassakin. Ehkä hätkähdyttävintä minulle kirjassa oli se, kuinka vähän apua terveydenhuoltojärjestelmästä tuntui olevan. Kirjassa kerrotaan myös Emmin keskusteluista lääkäreiden kanssa, jotka määräävät vain lisää lääkkeitä, vaikka ne eivät auta. Suosittelisin teosta kaikille mielenterveyspotilaiden kanssa työskenteleville. Itsekin annoin oman kappaleeni kirjasta jo eteenpäin lääkäri-exälleni luettavaksi.
  
Armosta tulee myös mieleen Viivi Rintasen pari vuotta sitten ilmestynyt sarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö, joka kertoi omakohtaisen rehellisesti syömishäiriöstä. Siinäkin oli samanlainen suttuinen piirrostyyli.

Armo on kertomus mielen järkkymisestä, joka ei osoittele sormella, ei pyytele anteeksi eikä kalastele säälipisteitä. Veikkaan, että moni samoista ongelmista kärsivä pystyy samastumaan teokseen ja jopa saamaan siitä hiukan voimaa. Kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta Armo on nimittäin ihmeen toiveikas. Se ei pääty yllättävään uudelleensyntymiseen, ahaa-elämykseen tai ihmeparantumiseen. Karu todellisuus on paljon mutkikkaampi, mutta kyllä, toivoa on.

Emmi Valve: Armo. Asema Kustannus. 2017. 301 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Asema Kustannus: Armo
HS.fi: "Lukijat saavat tietää mielenterveyden järkkymisestä kertovassa omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa enemmän kuin terapeutti taannoin"
City.fi: "Emmi Valveen Armo on karu ja rehellinen kuvaus mielen sairauksista"

Kommentit

  1. Kuulostaa rankalta kirjalta ja kuvatkin ovat todella vahvoja, ajatuksia herättäviä. Lukulistalle menee ehdottomasti.

    VastaaPoista
  2. Juuri uudelleensyntymiseen ja ihmeparantumiseenhan se päättyy!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna Karenina -kimppaluku

Nyt kun syksy on virallisesti polkaistu käyntiin syyskuun muodossa ja viimeisetkin kesälomat on varmaan pidetty, on aika tarttua uusiin haasteisiin myös lukemisen osalta. Tässä kuussa alkoi Kadonnutta aikaa etsimässä -haaste ja Satu pisti pystyyn Ruusun nimi -read-a-longin , mutta jos joku vielä kaipailee lukuhaastetta loppuvuodelle, niin nyt olisi oiva tilaisuus saada vertaistukea Anna Kareninan lukemiseen! Romaanin lukemalla voi samalla osallistua vaikka 10 klassikkoa -haasteeseen tai 500+ minihaasteeseen hiukan jälkijunassa. :) Itse laitan kimppaluvun pystyyn lähinnä haasteeksi itselleni, jotta saisin tämän tiiliskiven luettua vuoden loppuun mennessä. Mutta olisi ilahduttavaa, jos tähän uskaltautuisi mukaan muitakin, jotta kimppaluku olisi nimensä veroinen! :) Anna Karenina on alun perin julkaistu jatkokertomuksena, joten sen lukeminen osissa pidemmän ajan kuluessa on itse asiassa Tolstoin alkuperäiselle julkaisulle "uskollisempi" tapa lähestyä teosta. Romaani ja...

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt...

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Kansi: Tuija Kuusela Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Viime vuoden Finlandia Junior -palkinnon voittaja on aiheuttanut ristiriitaisia tunnelmia sekä lukijoissa että kriitikoissa. Toisaalta kirjan rohkeaa aihevalintaa ja runollista muodolla leikittelyä on kiitelty ja ihmetelty, toisaalta taas jotkut ovat vierastaneet juuri näitä samoja asioita: rakkautta ja rakastelua kahden 14-vuotiaan tytön välillä sekä kieltä ja tyyliä, jotka yhtä lailla rikkovat perinteisiä normeja. Minä kuulun niihin lukijoihin, jotka eivät oikein saaneet kirjasta otetta. Hengästyttävä kerrontatyyli lähinnä ärsytti ja väsytti; henkilöhahmojen "teiniys" samoin. Ehkä tämä on todella nimenomaan nuorten kirja, koska en ihan ollut samalla aallonpituudella tarinan kan...