Siirry pääsisältöön

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä

Ehkä hän valitsi väärän vuorokaudenajan. Eihän aamuisin pysty ajattelemaan mitään. Lukuun ottamatta juuri sellaisia aamuja jolloin voi maata tuijottamassa kattoon. Silloin täytyy kyllä ajatella myös Pieniä Asioita.
Pieniä kuin sinitarrapallo. Sormenjälki. Kettukarkki. Ehkä kuitenkin vähän isompia? Intia-kaupasta ostetun kalan muotoisen suitsuketelineen kokoisia?
Täytyy ajatella mutkakynttilöitä. Äidin vanhaa korurasiaa. Vaniljasaippuaa. Riisipaperilamppua. Kierreportaita. Tavaravaunuja. Kaupunkeja iltaisin, kalliolta nähtynä. Mutta ihmisiäkö siis ei saa ajatella? Miksi ei?

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, Inka Nousiaisen romaaneja lukiessa tuntuu kuin keskustelisin jonkun kanssa, jonka olen tuntenut vuosikausia. Lukiessa pääsen samalle aaltopituudelle kirjailijan tajunnanvirran kanssa. Jollain tasolla kaikki tunteet ja assosiaatiot ovat tuttuja ja ymmärrettäviä. Useammassa Nousiaisen romaanissa on jotain omalta tuntuvaa, melkein pelottavan tunnistettavia sattumia ja yksittäisiä yhtymäkohtia omaan elämään.

Nousiainen kertoo tarinaa aistimusten, assosiaatioiden ja muistojen kautta. Kaksi kevättä -romaanin Saran kertomus on lähes tajunnanvirtaa ja ajatukset hyppelevät milloin rumien kukkatarrojen raaputtamisesta keittiön kaapeleista äänne- ja muoto-opin taivutussuffikseihin, milloin sitruunapippurista tomaattiviipaleiden päällä valvontakameran punaisena valvovaan silmään.

Saran paikallaanpolkevan elämän mullistaa naapuriin muuttava Unna, jonka ainoa intohimo elämässä on tanssi. Saran ja Unnan suhteen lomaan kietoutuu katkelmia vanhan lasinpuhaltajan, Aaron, kirjoittamasta kirjeestä ihmiselle, jonka hän kadotti kauan sitten. Aaron suhde on yhtä mahdoton kuin Saran ja Unnankin, mutta eri syistä. Romaanin teemana on jännä ajatus siitä, kuinka "Se Oikea" voi olla sellainenkin ihminen, jota ei voi, eikä kuulukaan, koskaan saada.

Inka Nousiainen tuntuu myös pitävän intialaisen Arundhati Royn Joutavuuksien jumala -romaanista, joka on edelleenkin yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Hänen uusin romaaninsa, Arvaa ketä ajattelen (2007), tuntuu jopa perustuvan löyhästi Royn romaanin teemoihin ja Nousiainen itse tiedostaa tämän vaikutuksen siteeraamalla Joutavuuksien jumalaa romaaninsa alkusivuilla. Myös Kaksi kevättä -romaanissa olen huomaavinani Royn teoksen kummittelevan yksittäisten sanojen ja lauseiden taustalla (Pieniä Asioita; Ja he solahtivat yhteen kuin puuttuvat palat. Mihin toinen loppu, siitä toinen alkoi.).

Nousiaisen romaanit ovat henkilökohtaisia fantasioita; herkkiä, lyhyitä katkelmia elämästä. Niitä on helppo lukea ja niistä on yleensä helppo myös pitää. Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista nuorista nykykirjailijoista Suomessa.

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä. Otava. 2001. 142 sivua.

InkaNousiainen.com
Kiiltomato: "Samalla kynnyksellä"

Katso myös nämä:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s