Siirry pääsisältöön

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Sisällä on lämmin: puhdas flanellinen yöpaita odottaa ihoani. Kampaan taskupeilin kautta hiukseni ja kierrän papiljotit. Käärin Aroma-sätkän ja avaan vielä oven pakkaselle. Istun portailla raukeana. Poltan sätkääni hiljalleen ja annan myrkkyjen rohista keuhkoissani. Revontulet tanssivat taivaalla. Ne vaihtavat paikkaansa ja leimuavat taas. Pakkanen kovettaa hiukseni. Kampaan ne sisällä varovasti auki ja juon kupin kahvia.

Arviot laahaavat tällä hetkellä pahasti lukutahtini jäljessä. Tälläkin hetkellä on kolme kirjaa luettuna ja arvioimatta ja saman verran vielä kesken. Mutta en ota tästä stressiä, kirjoittelen tänne höpinöitäni kunhan ehdin... :)

Yksi tämän vuoden lukutavoitteistani oli yrittää lukea enemmän novelleja. Hanna Haurun uusimman novellikokoelman olisin kyllä varmaan lukenut muutenkin. Hauru taitaa olla niitä harvoja suomalaisia nykykirjailijoita, joiden tuotannon olen lukenut kokonaan. En osaa sanoa mikä Haurussa viehättää, mutta jokin runollinen raadollisuus tai suorastaan haurumainen tunnelma hänen teoksistaan jää mieleen.

Novellikokoelmista Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002), Raaka punainen marja (2004) ja Muuttoliike (2006) en ehkä innostunut ihan yhtä paljon. Ehkä tämä johtuu yleisestä kyvyttömyydestäni lukea ja käsitellä novelleja järkevästi. Sen sijaan pienoisromaanit Tyhjien sielujen saari (2005) ja Utopia eli erään kylän tarina (2008) olivat suorastaan järisyttävän hyviä. Tyhjien sielujen saari kertoo muusta maailmasta eristettyjen spitaalisten asuttamasta karusta saaresta. Utopia taas kuvailee unohdetun maalaiskylän viimeisen jäljellejääneen perheen kurjuutta. Kaikkia Haurun tekstejä leimaa kielen aistillisuus, groteskit ja inhorealistiset mielikuvat sekä vinoutunut, ironinen huumori.

Liian pienet sandaalit ehkä poikkeaa tästä aiemmasta tuotannosta siten, että sillä on hyvin selkeä teema ja rakenne, eivätkä sen kuvaukset ole aivan yhtä dystooppisia tai synkkiä. Novelleja oli myös helpompi lähestyä ja käsitellä, koska ne olivat arkisempia ja ylimääräisen kielellisen kikkailun on korvannut tunteiden ja arkisten kokemusten kuvailu.

Novellikokoelma antaa äänen naisille, jotka kamppailevat median ja ympäröivän maailman asettamien ulkonäköpaineiden kanssa. Jokaisessa novellissa kertojana on nainen, joka ei jollain tavalla istu muottiin ja joutuu häpeämään omaa itseään. On naisia, jotka laihduttavat zumbaamalla ja naisia, jotka ihannoivat lihavuutta. On naisia pitkillä hiuksilla ja naisia, joilta syöpä on vienyt viimeisetkin karvat. On naisia ilman rintoja ja naisia, jotka saavat kärsiä rinnoistaan jo ala-asteella. On naisia, joilla on ulkona huivi aina päässä, naisia, joilla on liian isot jalat, naisia, jotka eivät haluaisi pitää vaatteita ollenkaan. On hikoilevia naisia, synnyttäviä lestadiolaisnaisia, äitiään hoivaavia naisia, saunanraikkaita naisia - ja myös kuolevia naisia.

Naiseuden mysteeristä ja ulkonäköpaineista on kirjoitettu varmaan liiaksi asti, mutta Haurun kokoelma on silti ihan lukemisen arvoinen erikoisuus. Yksittäiset kuvat naisena olemisesta on maalattu hämmästyttävän niukkasanaisesti ja suorasukaisesti. Haurun kielessä on jotain koskettavaa, raadollista, vaikeasti määriteltävää.

Haurun teoksia ei ole hirveästi käsitelty muissa kirjablogeissa. Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja mielipiteitä näistä, jos olette lukeneet...

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit. Like. 2010.

Linkit:
Like: Liian pienet sandaalit
Like: Hanna Hauru
Parnasson kritiikit: "Naisruumiin vapautustarina"
HS kirjat: "Groteskeja selviytymistarinoita"

Kommentit

  1. Kuulostipa kiinnostavalta! Ja tuo alun tekstinäyte oli kyllä aika vakuuttava. Hanna Hauru on tuntematon suuruus minulle, mutta ei kyllä kauaa tuntematon...

    VastaaPoista
  2. Hauska sattuma, nappasin tämän viime kirjastoreissulla mukaan. :)
    Oli mukava lukea kirjasta positiivinen arvio.

    VastaaPoista
  3. Hei! Minun pitää ehkä laittaa blogisi boikottiin: ei tule mitään, jos joudun aina kirjakauppaan käytyäni täällä! Odottelen juuri postista tuota Supisen kirjaa, josta viimeksi kirjoitit (hankin nettiantikvariaatista) ja nyt pitää lähteä etsimään Haurun tuotantoa. Tunnustan sivistymättömyyteni samaan syssyyn. En ole ennen Haurusta kuullutkaan :( Asia korjataan! Kiitos taas arviosta!

    VastaaPoista
  4. Minäkin ilmoittaudun niihin, jotka eivät ole tästä kuulleetkaan. Mutta kiinnostuin, ehdottomasti. Minulla on tosin vähän samat tunnelmat kuin Kirsillä ;)

    VastaaPoista
  5. Mä muistan kyllä kuulleeni tästä, mutten ole lukenut. Suosittelusi oli kyllä vakuuttava, kiinnostusasteeni nytkähti oitis ylöspäin. :)

    VastaaPoista
  6. Hanna M. - alun tekstistä käy kyllä hyvin ilmi Haurun tyyli. Lyhyitä, nasevia lauseita, joissa on kuitenkin jotain kaunista. :)

    Hanna - toivottavasti pidät! Odotan mielenkiinnolla mahdollista tulevaa arviotasi kirjasta.

    Kirsi H. - boikottiuhkauksesi piristi kummasti mieltäni, kiitos! :D Supinen ja Hauru osoittautuvat varmasti molemmat tilaamisen arvoisiksi.

    anni.m & Salla - kannattaa kokeilla! Ja suosittelen myös noita Haurun aiempia pienoisromaaneja.

    VastaaPoista
  7. Sinut on palkittu Gorgeus Blogger -palkinnolla! Löydät kysymykset ja bannerin blogistani. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude