sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Hullujen karkaamisesta ei ole huolta, koska he eivät ymmärrä tämän paikan lopullista tarkoitusta. Me, joilla päässä kulkevat kirkkaat ajatukset, tiedämme, että olemme tulleet tänne kuolemaamme odottamaan. Meitä ei kukaan siedä tavallisessa maailmassa silmissään, joten meidät pidetään piilossa lähimmäistemme häpeältä.

Tyhjien sielujen saari on Hanna Haurun esikoisromaani. Se on tyyliltään ja tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin Haurun varhaisemmat lyhytproosakokoelmat: inhimillisyydessään raadollinen, jopa inhorealistinen.

Romaani kertoo spitaalia sairastavasta naisesta, joka erotetaan vastasyntyneestä lapsestaan ja karkotetaan hullujen ja sairaiden saarelle. Saarella on lisäksi Pappi ja Sisaria, jotka hoitavat karkotettuja heidän viimeisinä kuukausinaan ennen väistämätöntä kuolemaa.

Kirjan Jumala on julma; luonto on kaunis ja voimallinen; ihmiset ovat elämänsä viime hetkilläkin omien alkukantaisten, seksuaalisten viettiensä orjia. Ihmisruumis on mätänevä, kauhistuttava, väliaikainen. Romaanin tarinasta paistaa läpi loputon lohduttomuus, kuoleman väistämättömyys ja ihmisen itsetuhoisuus, joka paljastuu juuri ennen loppua, kun ei ole enää mitään menetettävää.

Huolimatta kirjan rankasta aiheesta ja synkästä tunnelmasta, sen lukemisesta nauttii Haurun rikkaan ja kuvaavan kielen ansiosta. Kirjailija leikittelee väreillä, aisteilla ja tuntemuksilla. Monista yksittäisistä lauseista tulee mieleen akvarellimaalaus, esimerkiksi taivas on väriltään kuin mustikasta turskahtava mehu.

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari. Like. 2005. 160 sivua.

Kiiltomato/Ville Ropponen: "Ei vain synkkä sielunmessu"
Like: Tyhjien sielujen saari
Wikipedia: Hanna Hauru

Katso myös nämä:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti