Siirry pääsisältöön

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Hullujen karkaamisesta ei ole huolta, koska he eivät ymmärrä tämän paikan lopullista tarkoitusta. Me, joilla päässä kulkevat kirkkaat ajatukset, tiedämme, että olemme tulleet tänne kuolemaamme odottamaan. Meitä ei kukaan siedä tavallisessa maailmassa silmissään, joten meidät pidetään piilossa lähimmäistemme häpeältä.

Tyhjien sielujen saari on Hanna Haurun esikoisromaani. Se on tyyliltään ja tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin Haurun varhaisemmat lyhytproosakokoelmat: inhimillisyydessään raadollinen, jopa inhorealistinen.

Romaani kertoo spitaalia sairastavasta naisesta, joka erotetaan vastasyntyneestä lapsestaan ja karkotetaan hullujen ja sairaiden saarelle. Saarella on lisäksi Pappi ja Sisaria, jotka hoitavat karkotettuja heidän viimeisinä kuukausinaan ennen väistämätöntä kuolemaa.

Kirjan Jumala on julma; luonto on kaunis ja voimallinen; ihmiset ovat elämänsä viime hetkilläkin omien alkukantaisten, seksuaalisten viettiensä orjia. Ihmisruumis on mätänevä, kauhistuttava, väliaikainen. Romaanin tarinasta paistaa läpi loputon lohduttomuus, kuoleman väistämättömyys ja ihmisen itsetuhoisuus, joka paljastuu juuri ennen loppua, kun ei ole enää mitään menetettävää.

Huolimatta kirjan rankasta aiheesta ja synkästä tunnelmasta, sen lukemisesta nauttii Haurun rikkaan ja kuvaavan kielen ansiosta. Kirjailija leikittelee väreillä, aisteilla ja tuntemuksilla. Monista yksittäisistä lauseista tulee mieleen akvarellimaalaus, esimerkiksi taivas on väriltään kuin mustikasta turskahtava mehu.

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari. Like. 2005. 160 sivua.

Kiiltomato/Ville Ropponen: "Ei vain synkkä sielunmessu"
Like: Tyhjien sielujen saari
Wikipedia: Hanna Hauru

Katso myös nämä:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi