Siirry pääsisältöön

Tuuve Aro: Himokone

Tunne alkoi Jaanan kurkunpäästä ja levisi hiljalleen alaspäin, kaulaan, rintaan, sydänalaan. Hän mietti tunnettaan. Se ei ollut kuuma, vaikka baari oli hikinen. Ei liioin kylmä. Tunne oli pikemminkin kuin raskas rapiseva kääre, johon Jaanaa kiedottiin.

Voin aivan rehellisesti sanoa, että Tuuve Aro on yksi suosikkikirjailijoistani kotimaisten novellikokoelmien saralla. Myös Aron esikoisromaani Karmiina oli huikea, ja viimeisin novellikokoelma Merkki sai minutkin (paatuneen novellifoobikon) haikailemaan uusien, absurdien ja erikoisten tarinoiden perään. Nyt odotus palkittiin uudella kokoelmalla.

Novellikokoelman nimi saattaa tuoda mieleen lähinnä jotain erotiikkaan liittyvää, mutta todellisuudessa se viittaa brittiläisen elokuva-alan tohtori Samuel L. Brimstonen keksimään nimitykseen filmiprojektorille. Himokone, eli välähdyksiä pimeässä, kuten kokoelman alaotsikko kuuluu, onkin eräänlainen intertekstuaalinen tutkielma elokuvista, niiden katsomisesta ja tulkinnasta.

Jokainen kokoelman novelli on nimetty jonkin klassikkoelokuvan mukaan ja jollain tavalla pohjautuu siihen tai sisältää ainakin samankaltaisia elementtejä. Aro käsittelee alkuperäisten elokuvien teemoja aika vapaasti ja tarjoaa lukijoille välähdyksiä elokuviin usein yllättävistä näkökulmista. Kokoelmasta saisi varmasti enemmän irti, jos olisi nähnyt kaikki sen pohjana olleet elokuvat, mutta tarinat toimivat kyllä itsessäänkin oikein hyvin. :)

Moni lukija saattaa saada inhonväristyksiä jo heti ensimmäisestä novellista, "Alien", josta ei seksuaalisväritteistä väkivaltaa puutu. Kokoelma kuitenkin jatkuu vähän leppoisammissa merkeissä, vaikka suurin osa novelleista onkin jollain tavalla häiriintyneitä, pimeitä tai vähintään mustalla huumorilla höystettyjä.

Esimerkiksi "Full Metal Jacket" -novellissa ollaan samannimisen klassikkoleffan Vietnamin sota -ympäristön sijaan supisuomalaisella partioleirillä, josta ei simputusta ja nöyryytystä puutu. "Huviretki hirttopaikalle" -novellissa viiden riparilla toisiinsa tutustuneen nuoren tytön huoleton kesäpäivä saa synkän käänteen. "Fight Clubissa" nuori nainen turhautuu, kun esikoisrunokokoelma ei saakaan sitä mediajulkisuutta, jota hän on toivonut. Suosikkini on ehdottomasti "Invasion of the Body Snatchers", jossa sinkkunainen Tiina huomaa kauhukseen päätyneensä vierailulle mammakerhoon, jossa äidit eivät osaa puhua mistään muusta kuin itsestään ja vauvoistaan lässyttävässä me-muodossa.

Pureva, naseva ja kutkuttavan yllätyksellinen kokoelma, suosittelen lämpimästi! :)

Himokoneen välähdyksiä pimeässä ovat katselleet myös Suketus ja Mari A.

Tuuve Aro: Himokone - välähdyksiä pimeässä. WSOY. 2012. 141 sivua.

WSOY: Himokone
WSOY: Tuuve Aro
Parnasson kritiikit/Maija Vesanen: "Olemme sitä mitä katsomme"
HS kirjat: "Tappajahai pukeutuu mekkoon"

Kommentit

  1. Luin keväällä tämän ja Rohaksen novellit peräkkäin ja kyllä Aron hienous oli siinä vertailussa silmiinpistävä.

    Törmäsin Aron novelleihin ekaa kertaa äikän kirjoissa ja ihmettelin kovasti niitä. Tai siis, että miksi juuri Aron novellit on siellä kirjoissa, mutta enää en ihmettele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aron novellit ovat kieltämättä paljon vaikuttavampia ja mieleenpainuvampia kuin Rohaksen. Jännä kuulla, että niitä löytyy äikän kirjoista!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude