Siirry pääsisältöön

Jera Hänninen: Harakkapoika

Useimmille koulun oppilaista minua ei ole. Ei vielä, mikä on ihanaa. Saa aloittaa melkein puhtaalta pöydältä. Tutustuu uusiin ihmisiin, saa ystäviä, joille pitää kutsuja. Melkein heti lukukauden alussa pidän suuret kutsut. Puutarhakutsut. Päätin sen juuri. Kutsuissani voin tutustua uusiin ihmisiin. Ottaa rennosti, tarjoilla booliakin, kuohuviinistä tehtyä kirpeän raikasta boolia, jossa lilluu kiivihedelmän viipaleita ja pakastettuja viinirypäleitä jääpalojen sijaan, oikeastaan kaikenlaisia pakastettuja hedelmänpaloja tavanomaisten jääpalojen sijaan. Luoja, kuinka nerokas keksintö. Jääpalat, ne ovat täysin poissa muodista. Pakastettuja hedelmiä niiden olla pitää.

Harakkapoika kertoo Karri Ronkaisen tarinan. Karrin isä on varsinainen suomalainen self-made man, monitoimimies ja kunnianhimoinen itäsuomalainen ravintoloitsija. Äiti taas on vähintään yhtä kunnianhimoinen ja yrittää tasapainotella rahanhimonsa ja vanhoillisen uskonnollisuutensa välillä. Karri haluaa koko lapsuutensa ajan olla joku muu, vaikkapa seikkailukirjojen tai television draamasarjojen henkilö: rikas, kuuluisa, kaikkien ihailema. Vanhempiensa rikastuttua ravintolayrityksellä hän yrittää ostaa itselleen kavereita koulussa karkilla ja rahalla, perättömillä lupauksilla luokkaristeilyistä ja juhlista. Hän uudistaa itseään yhä uudelleen, rakentaa identiteettinsä olemattomalle pohjalle ja peilaa itseään aina toisten katseisiin.

Perheen konkurssi uutisoidaan laajasti lehdissä ja Ronkaisen perheen menestystarina on lopussa. Isä juo ja pelaa viimeisetkin rahat, ja äiti alkaa saarnata kahta kauheammin kadotuksesta ja helvetintulesta. Karri kärsii rajattomasta häpeäntunteesta. Hän päättää ottaa pesäeron perheeseensä ja löytää punk-musiikista anarkismin ja esteettisyyden ihannoinnin.

Romaanin toinen osa on otsikoitu sanalla "Vanhuus". Siinä kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä Karri kertoo elämänsä toisesta vaiheesta: muutosta Helsinkiin, jossa hän tapaa Mariuksen, joka uskoo hedonismiin ennemmin kuin moraaleihin. Yhdessä he alkavat viettää Anne Ricen vampyyrikirjoista tuttua elämää: kaksikko siemailee myrkynvihreää Chartreusea, ostelee kalliita merkkituotteita ja unelmoi huumeilla ja glitterillä koristellusta New Orleansista. Karri valehtelee Mariukselle kaikesta - omasta identiteetistään, menneisyydestään, rahatilanteestaan - vain siksi, että voisi elää unelmaansa hieman pitempään. Ikuinen totuuden pakoilu ei kuitenkaan ole mahdollista, ei ainakaan ilman identiteetin täydellistä muuttamista...

Romaanin takakannen mukaan se "perustuu Jera Hännisen omakohtaisiin kokemuksiin". On tietenkin mahdotonta tietää, miten tarkasti romaanin yksityiskohdat noudattelevat kirjailijan elämäntarinaa ja kuinka paljon siitä on keksittyä tai liioiteltua. Omaelämäkerrallisuudellaan itseään myyvät kirjat ovat kuitenkin jollain tavalla aina hieman epäilyttäviä. Onko tarina vaikuttavampi tai parempi jos se on enemmän kuin fiktiota? Enpä tiedä...

Jera Hänninen: Harakkapoika. Bazar Kustannus. 2006.

City.fi: Harakkapoika
Wikipedia: Jera Hänninen


Katso myös tämä:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s