Siirry pääsisältöön

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

Viidakossa minä annoin päivien kulua, otin tilanteet sellaisina kuin ne tulivat enkä hermostunut, jos suunnitelmat muuttuivat - niin kuin todella usein kävikin. Sillä kaikki suunnitelmat, joita me teimme, olivat yhtä joustavia kuin ajan kulu. Opimme vuosien mittaan olemaan suunnittelematta tekemisiämme viikkoa pidemmälle etukäteen, sillä koskaan ei tiennyt, mitä vielä sattuisi. Joskus oli moottorivene rikki, toisella kertaa lentokone, sitten taas sattui tulva tai lentäjä makasi malarian kourissa vuoteessaan. Me opimme ottamaan asiat rauhallisesti emmekä hätääntyneet, jos jokin asia ei sujunut. Opimme muuttamaan suunnitelmia sujuvasti.

Internet-lähteet ja pokkarin takakansi hehkuttavat saksalaisen Sabine Kueglerin omaelämäkerran suosiota ja myyntilukuja. Näiden kriteerien perusteella kirja voitaisiin luokitella suosituksi viihdekirjallisuudeksi, vaikka kyseessä onkin omaelämäkerrallinen tietokirja.

Kirjailija vietti lapsuutensa "vasta löydetyn" alkuasukasheimon parissa Länsi-Papuassa. Palattuaan Eurooppaan opiskelemaan Kuegler koki valtavan kulttuurishokin ja joutui taistelemaan vakavan masennuksen ja epäonnistuneiden ihmissuhteiden kanssa ennen sopeutumistaan länsimaiseen yhteiskuntaan.

Kirjasta kuultaa häiritsevästi läpi kolonialistinen asenne muita kansoja kohtaan. Huolimatta siitä, että Kuegler on aivan oikeasti asunut vuosikausia viidakossa "alkukantaisen" heimon parissa, hänen kuvauksensa heimosta ja sen ihmisistä jää hyvin pintapuoliseksi ja pinnalliseksi. Hän käyttää yllättävän paljon stereotypioita ja tuntuu usein tarkastelevan heimon kulttuuria sen ylä- ja ulkopuolelta tekemällä siitä yleistyksiä kuin jonkinlainen itseoppinut antropologi. Romaanin kerronta on myös vähemmän laadukkaalle populaarikirjallisuudelle tyypillistä: nopeatahtista, mutta melko yksinkertaista ja kömpelöäkin kieltä.

Tarinassa itsessään olisi ollut aineksia varmasti vaikka mihin, mutta Kueglerin kertomus jää sensaationhakuiseksi kuvaukseksi eksoottisesta kasvuympäristöstä. Ehkä tämä oli sen tarkoituskin. Toisaalta täytyy olla uskomattoman vaikeaa, ellei mahdotonta, yrittää tiivistää ja selittää jälkeenpäin lapsuuden jännittäviä tunnelmia ja tarinoita - varsinkaan länsimaisen kulttuurin näkökulmasta ja eurooppalaiselle lukijakunnalle. Kuegler turvautuu siis yleistyksiin, liioitteluun ja pintapuoliseen kerrontaan.

Lapsuuden muistelmat aikuisena kirjoitettuna ovat aina jossain määrin valheellisia, mutta jos tämä ei haittaa, niin toki kirjasta voi nauttia sen viihdearvon takia. Ennalta-arvattavasti Kuegler myös pohtii kodin merkitystä ja idealisoi lapsuutensa Länsi-Papuassa. Kaiken kaikkiaan kirjailijasta saa hyvin ristiriitaisen kuvan: toisaalta hän kritisoi länsimaista yhteiskuntaa ja ihannoi lapsuutensa kasvuympäristöä, mutta toisaalta hän myös samastuu eurooppalaiseen identiteettiin eikä koe kuuluvansa alkuasukasheimoon.

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi. Helmi Kustannus. 2008. 308 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Dschungelkind
Suomentaja: Ilona Nykyri

Wikipedia: Sabine Kuegler 

Katso myös nämä:

Kommentit

  1. Minusta tämä kirja oli mielenkiintoinen, joskin tarinassa on paljon aukkoja ja luvut pitävät sisällään vain tuokiokuvia. Ymmärtääkseni tämä on jonkinlainen terapiakirja, ihminen, joka on koko ikänsä elänyt viidakossa tulee äkkiä uuteen ympäristöön, erilaiseen kulttuuriin ja kaikki, minkä hän on oppinut onkin erilailla, siinä auttamatta on eksyksissä. Mitä itse mietin, oli se, eikö Sabinen vanhemmat millään tavoin kertoneet lapsille kuinka erilaista Saksassa on kuin viidakossa, tuntuu siltä, että Sabine sai kasvaa aika vapaasti viidakkoheimonsa parissa.

    VastaaPoista
  2. Olen itse lukenut kaikki kirja sarjassa olevat kirjat ja ne olivat itse asiassa aika mielen kiintoisia

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s