Siirry pääsisältöön

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickinsonin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle.

Näin alkaa argentiinalaissyntyisen Carlos María Domínquezin lyhyt romaani, muutamassa tunnissa hotkaistava herkullinen välipala lukutoukille ja kirjahulluille. Bluma Lennon on nimittäin vain yksi monista tragikoomisen varoittavista esimerkeistä siitä, mihin kirjojen loputon haaliminen ja liian intensiivinen lukeminen voi johtaa. Iäkäs professori halvaantuu, kun hänen päälleen putoaa viisi osaa Encyclopaedia Britannicaa hänen omasta kirjahyllystään, ja eräs toinen murtaa jalkansa horjahtaessaan alas tikapuilta kurotellessaan kirjaa hyllynsä perukoilta.

Kirjan päähenkilö, Carlos Brauer, nimitetään Bluma Lennonin sijaiseksi Cambridgen yliopiston espanjan kielen ja kulttuurin laitokselle. Eräänä aamuna hän saa edesmenneelle kollegalleen osoitetun paketin Uruguaysta. Paketista paljastuu Joseph Conradin Varjolinja, muttei lähettäjän tietoja tai minkäänlaista viestiä. Oudointa on kenties se, että kirjaa peittää pölyinen kerros sementinmuruja, kuin joku olisi yrittänyt muurata kirjan jonnekin. Päähenkilö päättää selvittää, kuka teoksen on lähettänyt ja mistä sementti on peräisin. Apunaan hänellä on vain kirjan salaperäinen omistuskirjoitus.

Seuraa rönsyilevä kirjallinen seikkailu, jossa pohditaan ja analysoidaan kaikkea mahdollista pakkomielteisen kirjojen haalimisen lumosta ja suuren kotikirjaston omistamisen onnesta erilaisiin keinoihin järjestää kirjahylly ja siihen, saako kirjojen marginaaleihin tehdä merkintöjä. Aiheita, jotka saavat ainakin tällaisen kirjahamsterin nyökyttelemään ja hymyilemään tietäväisesti. :) Tämä on niin totta:

Kirjasta eroon pääseminen on usein vaikeampaa kuin sen hankkiminen. Välttämättömyys ja unohdus sitovat kirjat omistajaansa kuin ne olisivat muistoja hetkistä, joihin ei enää ole paluuta. Mutta niin kauan kun kirjat ovat tallella, ihminen uskoo muistavansa nuo hetket. [...] Itse asiassa kirjaston koolla on merkitystä. Kirjasto on kuin suuret, avonaisina komeilevat aivot, ja niteiden hankkimista selitetään tökeröillä tekosyillä valheellisen vaatimattomasti.

Domínguez kertoo myös sen, mistä parantumattoman lukutoukan ja kirja-addiktin tunnistaa: lievästi pergamentoituneesta ihosta tietenkin. :)


Ehkä hämmentävin kirjoihin liittyvä ilmiö, johon Paperitalossa ironisesti paneudutaan, ovat käytävät. Tiesittekö, että käytävät ovat kiistelty aihe bibliofiilien keskuudessa? Ne kertovat kuulemma joko kirjailijan lahjakkuudesta tai painoksen laadukkuudesta. Monet lukijat osaavat ilmeisesti pelkkien käytävien perusteella sanoa, onko jokin kirja hyvä ja lukemisen arvoinen. Siis mitä ovat käytävät?

Hän pyysi minua avaamaan [kirjan] mistä tahansa kohdasta ja etsimään sanaväleistä pystysuoria tai viistoja käytävälinjoja. Ja kuinka ollakaan, äkkäsin pitkiä käytäviä, jotka kulkivat riviltä riville kappaleiden poikki, katkesivat välillä ja jatkuivat sitten viistoon oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle tai pystysuoraan.
- Kirjailija, jolla ei ole lauserytmiä, ei pysty luomaan käytäviä. Jos hän yhdessä ja samassa virkkeessä runtelee kieltä käyttämällä kahta tai kolmea yli nelitavuista sanaa, käytävä rikkoutuu ja samalla myös rytmi. Myös liian haalea teksti ja liian pieni tai leveä fontti tuhoaa käytävät, joissa  silmä kuin varkain lepää.

Ensin ajattelin, että mitähän hittoa, mutta sitten yhtäkkiä tajusin, että joskus on itsekin tullut silmäiltyä riviltä toiselle mutkittelevia "käytäviä" tekstin lomassa! :D

Ottaen huomioon sen, että kirja kertoo typografian merkityksestä lukukokemukselle, on jotenkin ironista, että Paperitalo itse on vähän liiankin pieni ja hassusti sommiteltu opus: ainakin minun silmilleni fontti ja marginaalit ovat liian isot ja sivut liian kapeat. Yhdelle riville mahtuu enimmäkseen vain 3 - 5 sanaa, ja minua ainakin ärsyttää lukea kirjaa kuin listaa.

Lievästä fonttiärtymyksestä huolimatta Paperitalo oli kuitenkin mainio, monitasoinen, viihdyttävä ja synkkää huumoria viljelevä pikku tarina siitä, miten kirjahulluus voi lähteä käsistä. Suosittelen!

Moni kirjabloggaaja on (yllätys, yllätys) lukenut kirjan, ja se on herättänyt melko kaksijakoisia mielipiteitä: esim. Taika, Satu ja Penjami pitivät, mutta Villis / Villasukka kirjahyllyssä ja Suketus eivät lämmenneet kirjalle.

Carlos María Domínguez: Paperitalo. Basam Books. 2006. 134 sivua.
Espanjankielinen alkuteos: La casa de papel
Suomentaja: Einari Aaltonen

Kiiltomato: "Kirjatalo tuulessa"
Wikipedia: Carlos María Domínguez [en]

Kommentit

  1. Hih, sain tämän kirjan Villikseltä, ja odotukseni ovat korkealla. :) Kirja kuulosti hyvältä jo takakannessa ja juttusi vahvistaa mielikuvaa. Synkkä huumori ja kirjahulluus jotenkin puhuttelevat minua...

    VastaaPoista
  2. Jep, musta huumori ja kirjahulluus sopivat yhteen täydellisesti. :D

    VastaaPoista
  3. Sinulle olisi tunnustus blogissani.

    http://klassikkojenlumoissa.blogspot.fi/2015/10/liebster-award-tunnustus.html

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude