 |
| Kansi: Timo Mänttäri |
En tiedä, miksi kaikenlaiset lääketiedettä tai terveyttä koskevat tietokirjat ovat yhtäkkiä alkaneet kiinnostaa minua. En työskentele terveydenhuoltoalalla enkä edes ole luonnontieteilijä vaan pesunkestävä humanisti. Ehkä puolisoni lääketieteen opinnot toimivat jonkinlaisena inspiraation lähteenä. Kun en tajua latinankielisistä anatomian termeistä mitään, niin luenpa sitten jotain vähän kansantajuisempaa. :)
Lääkäri Iris Pasternackin tietokirjan alaotsikko on Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita? Teos pureutuu siis ylidiagnostiikkaan, eli tarpeettomiin tai suorastaan haitallisiin testeihin ja seulontoihin, jotka johtavat pahimmillaan turhiin ja leimaaviin diagnooseihin, mistä taas seuraa turhaa hoitoa, josta voi aiheutua sekä terveydellistä haittaa että rahanmenoa.
Lähestulkoon kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti länsimaissa, ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Silti erilaisia diagnooseja tehdään yhä enemmän. Mistä tämä paradoksi johtuu?
Medikalisaation myötä normaalin ja epänormaalin rajaa siirretään jatkuvasti alaspäin, niin että yhä useampi vanhus saa kuulla kärsivänsä kohonneesta kolesterolista, yhä useampi aikuinen saa kuulla olevansa masentunut ja yhä useampi vilkas lapsi saa ADHD-diagnoosin. Pasternack käy läpi useita yleisiä sairauksia osteoporoosista eturauhassyöpään ja korkeasta verensokerista poskiontelontulehduksiin ja pohtii niiden diagnosointia sekä kuvantamis-, testaus- ja hoitomenetelmien hyötyjä ja haittoja.
Syövät tuntuvat yleistyvän pelottavaa tahtia, mutta tapahtuuko näin todella vai liittyykö kasvu pikemminkin yhä kattavampiin seulontoihin ja varhaisiin testeihin sekä yhä tehokkaampiin laitteisiin ja menetelmiin? Nykyään voidaan löytää pieniäkin syöpään viittaavia solumuutoksia, jotka eivät välttämättä olisi koskaan kehittyneet syöväksi tai levinneet tai aiheuttaneet mitään oireita. Silti niitä etsitään - myös terveiltä ja oireettomilta ihmisiltä - ja ne hoidetaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Eikö tämä nyt vain käy järkeen?
Pasternack kehottaa pistämään asiat perspektiiviin. Hurjimpia väitteitä hän esittää mammografiasta, eli rintasyöpäseulonnasta, johon Suomessakin lähetetään kutsu kaikille 50 - 69-vuotiaille naisille joka toinen vuosi. Tutkimukset viittaavat siihen, että seulonnan hyödyt ovat itse asiassa samaa suuruusluokkaa kuin sen haitat. Suuri osa rintasyövistä pienenee tai häviää itsestään, joten niiden löytyminen seulonnassa aiheuttaa lähinnä tarpeetonta huolta ja pelkoa potilaalle sekä turhia, kalliita ja jopa haitallisia syöpähoitoja. On myös rintasyöpiä, jotka leviävät vääjäämättä siitä huolimatta, että ne havaitaan seulonnassa jo varhain - näissäkin tapauksissa seulonnalla ei siis saavuteta mitään. Mutta tokihan seulonta voi joskus pelastaa jopa jonkun hengen, kun syöpä havaitaan varhaisessa vaiheessa, eikö vain? Eikö se nyt pelkästään sen vuoksi ole kannattavaa? Pasternackin mukaan kannattavuus on kuitenkin tätä luokkaa:
Jokaista mammografiaseulontaan kutsuttua kahtatuhatta naista kohti yksi rintasyöpäkuolema saadaan ehkäistyä kymmenen vuoden aikana, mutta samalla kymmenen muuta tervettä naista ylidiagnosoidaan rintasyöpäpotilaiksi. Tämän takia heille tehdään kuusi kasvaimen poistoa ja neljä rinnanpoistoa. Lisäksi kaksisataa naista kokee ahdistuneisuutta, koska he joutuvat lisätutkimuksiin epäilyttävän mammografialöydöksen vuoksi.
Pasternack korostaa kirjassaan, ettei hän halua kieltää ihmisiä käymästä testeissä ja seulonnoissa, vaikka niiden hyötysuhde voidaankin kyseenalaistaa. Hänen mielestään on kuitenkin julkisen terveydenhuollon ja lääkäreiden velvollisuus kertoa potilaille avoimesti esimerkiksi seulonnan hyödyistä ja haitoista sekä väärien positiivisten ja negatiivisten tulosten todennäköisyyksistä. Tällöin potilas saisi itse päättää, haluaako hän kärsiä mahdollisesti turhienkin hoitojen haittavaikutukset ja väärien positiivisten tulosten aiheuttaman huolen ja ahdistuksen, jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että testien avulla syöpä tai muu sairaus havaitaan aiemmin. Vai uskooko hän, että tieto lisää tuskaa, ottaa mieluummin riskin ja jää odottelemaan, että todellisia oireita ilmenee? Meitä on moneksi; valinta riippuu ihmisen luonteesta ja elämänarvoista. Valtaosa ei yksinkertaisesti uskalla olla menemättä gynekologiseen vuositarkastukseen (vaikka se on kuulemma täysin turha) ja suurin osa osallistuu mukisematta lääkärin määräämiin jatkotutkimuksiin kyseenalaistamatta niiden hyötyjä suhteessa riskeihin. Luottamuksemme julkiseen terveydenhuoltoon on suuri.
Pasternack kehottaa myös mediakriittisyyteen: tiedotusvälineet nostavat usein esille yksittäisten ihmisten koskettavia selviytymistarinoita, jotka luovat osittain väärän kuvan lääketieteen kaikkivoipaisuudesta. Totuus on se, että mitä enemmän ja mitä tarkemmin tutkitaan, sitä varmemmin jotain löytyy. Kaikilla ihmisillä on kehossaan poikkeavuuksia; kukaan ei ole siinä mielessä fysiologisesti täysin "normaali". Tietokonetomografiassa yhdellä ihmisellä löydetään keskimäärin 2,8 poikkeavaa löydöstä. Jos siis oikein tarkasti katsotaan, kukaan meistä ei ole "terve". Siitä seuraakin kysymys: kuka sitten on oikeutettu hoitoon, kun yhteiskunnan rahat ja voimavarat eivät kuitenkaan riitä kaikkien hoitamiseen? Pasternackin mielestä seulontoja ja varmuuden vuoksi tehtyjä testejä tärkeämpää olisikin keskittyä todellisiin oireisiin ja hoitaa niitä.
Terveiden ja oireettomien ihmisten aktiivinen hoito on yhteiskunnalle kallista ja vie lääkäreiden aikaa oikeasti sairailta ihmisiltä. Sairauksien ennaltaehkäisy on toki tärkeää, mutta Pasternack painottaa ei-lääketieteellistä ennaltaehkäisyä. Jatkuvien mittausten ja tutkimusten sijaan terveellisellä ruokavaliolla ja liikunnalla pääsisi jo pitkälle. Kuten Pasternack sanoo: Ihminen on riittävän terve, jos hän itse kokee olevansa terve.
Kiehtovan aiheen lisäksi kirja oli todella selkeästi ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Taulukot ja kuvat havainnollistivat tilastotietoja, ja yksittäiset potilastapaukset konkretisoivat niitä. Suosittelen kirjaa ihan kaikille, ei vain terveydenhuoltoalan ihmisille vaan nimenomaan kaikille, jotka ovat joskus olleet potilaan roolissa.
Iris Pasternack: Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita? Atena. 2015. 197 sivua.
Atena: Tautitehdas
Hankalapotilas.net: Tautitehdas
Vaikuttaapa mielenkiintoiselta kirjalta. Jäin miettimään tuota syöpä-asiaa... Jos ajatellaan, että itselläni todettaisiin rintasyöpä mammografiassa, ja kasvain leikattaisiin, olisin valtavan helpottunut, että tulin menneeksi kyseiseen testiin. En kyllä jäisi miettimään, olisinko minä kuulunut niiden naisten joukkoon, joilta kasvain olisi ehkä hävinnyt itsestään. Olisin kiitollinen, että maassamme tehdään näitä seuloja! Mutta, joo ymmärrän kyllä myös Pasternakan pointin, ja olen uskon, että ainakin lääkäriystäväni olisi monistakin kohdista samaa mieltä. Tämä on oiva lahjavinkki juuri hänelle!
VastaaPoistaHeh, kirja laitettu tilaukseen, kiitos tämän sinun arvostelusi!
PoistaHei, mahtavaa, että arvostelu innosti varaamaan kirjan! :)
PoistaOlen ihan samaa mieltä tuosta syöpäjutusta, enkä itsekään välttämättä tositilanteessa alkaisi miettiä analyyttisesti jotain hyöty-haittasuhteita vaan olisin kiitollinen kaikesta mahdollisesti hoidosta, josta voi olla apua. Mutta ajatuksia tämä kirja silti herätti, koska jonkun (aika monenkin) työtä on kuitenkin miettiä tuollaisia asioita potilaiden puolesta ja aika isoista eettisistä kysymyksistä niissä on kyse.
Niinpä, ja onhan se niin, että varmasti tänä päivänä tehdään paljon "turhiakin" kokeita, kun ihmiset käyvät paljon yksityisillä lääkäreillä ja ovat valmiit maksamaan niistä.
Poista