Siirry pääsisältöön

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Onko mahdollista, että hän on tässä talossa, sänkyynsä mätänevän vanhan naisen määräiltävänä, pesemässä huulihalkioisen velipuolen sylkykuppeja surkeassa, pienessä altaassa, johon vesi on lämmitettävä liedellä?
Onko mahdollista, että hän on valinnut tämän kaiken?

Kun aloin lukea Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisromaania, ensimmäinen ajatukseni oli: Onko tämä taas tätä? Kotimaista arki- tai inhorealismia, unohdettu mökkipahanen jossain syrjäisellä maaseudulla, jossa ihmisten elämä on yhtä karua, ilotonta kamppailua.

Karkulahden talon vanha emäntä, vuoteenomaksi päätynyt Elisabet, vaatii kamaristaan puuroa poikansa tuoreelta vaimolta, venäläissyntyiseltä Veralta. Nuori miniä alistuu kohtaloonsa hiljaisen kärsivänä ja huljuttelee milloin tiskejä, milloin perunankuoria, milloin muistoja keittiön altaassa. Nurkissa pyörii Veran tytär, Anna. Talon isäntä, Jaska, lompsii tupaan metsästyskoiransa kanssa vaatien kahvia ja nisua ja häviää sitten kylille. Mykkä Velipuoli hyräilee vanhalle tammalle tallissa. Tunnelma on pysähtynyt, sanomattomista ajatuksista raskas.


Juoni pirstaloituu ja leviää aluksi palasiksi, joita on vaikea seurata. Irralliset muistot, kuvitelmat ja unet sekoittuvat nykyhetkeen. Vähitellen paloista alkaa kuitenkin muodostua kokonaisuus kuin värikkäistä matonkuteista persoonallinen räsymatto, jonka salaperäiset kuviot alkavat väkisin kiehtoa.

Laitila Kälvemarkin kieli on rujon runollista, aisteihin vetoavaa, hiottua ja ilmaisuvoimaista. Minulle tuli kielestä mieleen Heidi Jaatisen esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon (joka tosin sijoittuu murteen perusteella Savoon eikä Pohjanmaalle) ja myös Hanna Haurun varhaisemmat teokset. Kun naiset kylpevät saunassa, Elisabet muistelee, miltä tuntui upottaa nenä tyttären tukkaan:

Siinä on omanlaisensa tuoksu, tytön tukassa, ihanampi kuin tämä maailma. Makea niin kuin kourassa lämmennyt mansikkaheinä. Samalla kirpeä ja raikas. Niin kuin hallayön pitelemä puolukkamätäs. Niin kuin heinähelteen jälkeen pohjoiseen kääntyvä tuuli.

Vähitellen henkilöhahmoista paljastuu uusia puolia ja väistämättä myös niitä menneisyyden arvoituksia. Vera on Jaskan vaimo ja Annan äiti tahtomattaankin, tyyni mutta epämääräisen surullinen. Elisabet yrittää epätoivoisesti pitää talon langat käsissään, vaikka ruumis ei enää tottele ja vangitsee hänet vuoteeseen. Jaska jää sivuhenkilöksi; hän on jäyhä, mutta jämäkkä, toiminnan mies.


Tapahtumat on kerrottu lähes täysin Elisabetin ja Veran näkökulmista. Anopin ja miniän suhde on perinteisesti vaikea, mutta ryssävihaisen, suorapuheisen ja pojastaan ja talostaan mustasukkaisen anopin suhde venäläiseen nuorikkoon, joka puhuu suomea murtaen eikä tunne talon tapoja, on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Silti naisia yhdistää jokin: sanaton suru; salaisuus, jota ei voi lausua ääneen; teko, josta kumpikin tuntee pohjatonta syyllisyyttä äitinä.

Ensivaikutelmastani huolimatta Karkulahden ahdistuneen painostavassa ilmapiirissä oli jotain lumoavaa. Kaikesta surusta ja luopumisesta huolimatta kirjasta jäi oudon lohdullinen olo.

Useampi bloggaaja on lukenut kirjan, ja harva on löytänyt siitä mitään negatiivista sanottavaa: mm. Mari A., Anneli, Katja/Lumiomena, Lukuneuvoja ja Jaana pitivät kirjasta.

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti. WSOY. 2015. 327 sivua.

Kirja.fi: Karkulahti
HS kirjat: "Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisromaani tunkeutuu sukuvihan ytimeen"
Kirjavinkit: Karkulahti

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi