Siirry pääsisältöön

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Onko mahdollista, että hän on tässä talossa, sänkyynsä mätänevän vanhan naisen määräiltävänä, pesemässä huulihalkioisen velipuolen sylkykuppeja surkeassa, pienessä altaassa, johon vesi on lämmitettävä liedellä?
Onko mahdollista, että hän on valinnut tämän kaiken?

Kun aloin lukea Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisromaania, ensimmäinen ajatukseni oli: Onko tämä taas tätä? Kotimaista arki- tai inhorealismia, unohdettu mökkipahanen jossain syrjäisellä maaseudulla, jossa ihmisten elämä on yhtä karua, ilotonta kamppailua.

Karkulahden talon vanha emäntä, vuoteenomaksi päätynyt Elisabet, vaatii kamaristaan puuroa poikansa tuoreelta vaimolta, venäläissyntyiseltä Veralta. Nuori miniä alistuu kohtaloonsa hiljaisen kärsivänä ja huljuttelee milloin tiskejä, milloin perunankuoria, milloin muistoja keittiön altaassa. Nurkissa pyörii Veran tytär, Anna. Talon isäntä, Jaska, lompsii tupaan metsästyskoiransa kanssa vaatien kahvia ja nisua ja häviää sitten kylille. Mykkä Velipuoli hyräilee vanhalle tammalle tallissa. Tunnelma on pysähtynyt, sanomattomista ajatuksista raskas.


Juoni pirstaloituu ja leviää aluksi palasiksi, joita on vaikea seurata. Irralliset muistot, kuvitelmat ja unet sekoittuvat nykyhetkeen. Vähitellen paloista alkaa kuitenkin muodostua kokonaisuus kuin värikkäistä matonkuteista persoonallinen räsymatto, jonka salaperäiset kuviot alkavat väkisin kiehtoa.

Laitila Kälvemarkin kieli on rujon runollista, aisteihin vetoavaa, hiottua ja ilmaisuvoimaista. Minulle tuli kielestä mieleen Heidi Jaatisen esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon (joka tosin sijoittuu murteen perusteella Savoon eikä Pohjanmaalle) ja myös Hanna Haurun varhaisemmat teokset. Kun naiset kylpevät saunassa, Elisabet muistelee, miltä tuntui upottaa nenä tyttären tukkaan:

Siinä on omanlaisensa tuoksu, tytön tukassa, ihanampi kuin tämä maailma. Makea niin kuin kourassa lämmennyt mansikkaheinä. Samalla kirpeä ja raikas. Niin kuin hallayön pitelemä puolukkamätäs. Niin kuin heinähelteen jälkeen pohjoiseen kääntyvä tuuli.

Vähitellen henkilöhahmoista paljastuu uusia puolia ja väistämättä myös niitä menneisyyden arvoituksia. Vera on Jaskan vaimo ja Annan äiti tahtomattaankin, tyyni mutta epämääräisen surullinen. Elisabet yrittää epätoivoisesti pitää talon langat käsissään, vaikka ruumis ei enää tottele ja vangitsee hänet vuoteeseen. Jaska jää sivuhenkilöksi; hän on jäyhä, mutta jämäkkä, toiminnan mies.


Tapahtumat on kerrottu lähes täysin Elisabetin ja Veran näkökulmista. Anopin ja miniän suhde on perinteisesti vaikea, mutta ryssävihaisen, suorapuheisen ja pojastaan ja talostaan mustasukkaisen anopin suhde venäläiseen nuorikkoon, joka puhuu suomea murtaen eikä tunne talon tapoja, on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Silti naisia yhdistää jokin: sanaton suru; salaisuus, jota ei voi lausua ääneen; teko, josta kumpikin tuntee pohjatonta syyllisyyttä äitinä.

Ensivaikutelmastani huolimatta Karkulahden ahdistuneen painostavassa ilmapiirissä oli jotain lumoavaa. Kaikesta surusta ja luopumisesta huolimatta kirjasta jäi oudon lohdullinen olo.

Useampi bloggaaja on lukenut kirjan, ja harva on löytänyt siitä mitään negatiivista sanottavaa: mm. Mari A., Anneli, Katja/Lumiomena, Lukuneuvoja ja Jaana pitivät kirjasta.

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti. WSOY. 2015. 327 sivua.

Kirja.fi: Karkulahti
HS kirjat: "Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisromaani tunkeutuu sukuvihan ytimeen"
Kirjavinkit: Karkulahti

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude