Onko mahdollista, että hän on valinnut tämän kaiken?
Kun aloin lukea Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisromaania, ensimmäinen ajatukseni oli: Onko tämä taas tätä? Kotimaista arki- tai inhorealismia, unohdettu mökkipahanen jossain syrjäisellä maaseudulla, jossa ihmisten elämä on yhtä karua, ilotonta kamppailua.
Karkulahden talon vanha emäntä, vuoteenomaksi päätynyt Elisabet, vaatii kamaristaan puuroa poikansa tuoreelta vaimolta, venäläissyntyiseltä Veralta. Nuori miniä alistuu kohtaloonsa hiljaisen kärsivänä ja huljuttelee milloin tiskejä, milloin perunankuoria, milloin muistoja keittiön altaassa. Nurkissa pyörii Veran tytär, Anna. Talon isäntä, Jaska, lompsii tupaan metsästyskoiransa kanssa vaatien kahvia ja nisua ja häviää sitten kylille. Mykkä Velipuoli hyräilee vanhalle tammalle tallissa. Tunnelma on pysähtynyt, sanomattomista ajatuksista raskas.
Juoni pirstaloituu ja leviää aluksi palasiksi, joita on vaikea seurata. Irralliset muistot, kuvitelmat ja unet sekoittuvat nykyhetkeen. Vähitellen paloista alkaa kuitenkin muodostua kokonaisuus kuin värikkäistä matonkuteista persoonallinen räsymatto, jonka salaperäiset kuviot alkavat väkisin kiehtoa.
Laitila Kälvemarkin kieli on rujon runollista, aisteihin vetoavaa, hiottua ja ilmaisuvoimaista. Minulle tuli kielestä mieleen Heidi Jaatisen esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon (joka tosin sijoittuu murteen perusteella Savoon eikä Pohjanmaalle) ja myös Hanna Haurun varhaisemmat teokset. Kun naiset kylpevät saunassa, Elisabet muistelee, miltä tuntui upottaa nenä tyttären tukkaan:
Siinä on omanlaisensa tuoksu, tytön tukassa, ihanampi kuin tämä maailma. Makea niin kuin kourassa lämmennyt mansikkaheinä. Samalla kirpeä ja raikas. Niin kuin hallayön pitelemä puolukkamätäs. Niin kuin heinähelteen jälkeen pohjoiseen kääntyvä tuuli.
Vähitellen henkilöhahmoista paljastuu uusia puolia ja väistämättä myös niitä menneisyyden arvoituksia. Vera on Jaskan vaimo ja Annan äiti tahtomattaankin, tyyni mutta epämääräisen surullinen. Elisabet yrittää epätoivoisesti pitää talon langat käsissään, vaikka ruumis ei enää tottele ja vangitsee hänet vuoteeseen. Jaska jää sivuhenkilöksi; hän on jäyhä, mutta jämäkkä, toiminnan mies.
Tapahtumat on kerrottu lähes täysin Elisabetin ja Veran näkökulmista. Anopin ja miniän suhde on perinteisesti vaikea, mutta ryssävihaisen, suorapuheisen ja pojastaan ja talostaan mustasukkaisen anopin suhde venäläiseen nuorikkoon, joka puhuu suomea murtaen eikä tunne talon tapoja, on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Silti naisia yhdistää jokin: sanaton suru; salaisuus, jota ei voi lausua ääneen; teko, josta kumpikin tuntee pohjatonta syyllisyyttä äitinä.
Ensivaikutelmastani huolimatta Karkulahden ahdistuneen painostavassa ilmapiirissä oli jotain lumoavaa. Kaikesta surusta ja luopumisesta huolimatta kirjasta jäi oudon lohdullinen olo.
Useampi bloggaaja on lukenut kirjan, ja harva on löytänyt siitä mitään negatiivista sanottavaa: mm. Mari A., Anneli, Katja/Lumiomena, Lukuneuvoja ja Jaana pitivät kirjasta.
Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti. WSOY. 2015. 327 sivua.
Kirja.fi: Karkulahti
HS kirjat: "Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisromaani tunkeutuu sukuvihan ytimeen"
Kirjavinkit: Karkulahti
Kommentit
Lähetä kommentti