keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä

Kansi: Elina Warsta
Yö on pitkä kuin silkkitie: pehmeää samettia, kahisevaa taftia, karheaa pellavaa, nahkaa, turkistaljoja. Vaeltavat nomadit aavikolla, kamelikaravaanit Gobin autiomaassa, Syyriasta Kiinaan ja takaisin. Lokkien kirkuna satamassa, terva, koksi, merimiesten huudot, kirpeä hiki, köyden säikeet painautumassa kouraan, sylki salmiakkia, kuohuva suolainen meri ympärillä.

Kerrankin joudun antamaan oikein negatiivista palautetta kirjasta... Käärmeenpesä oli yhtä kaukaa haettujen kielikuvien ilotulitusta, ontuvien vertausten listausta ja uuvuttavaa tajunnanvirtaa. Yllä oleva sitaatti antaa aika hyvän kuvan romaanin tyylistä: Yö on pitkä kuin silkkitie - ok, kaunis ja omituinen vertaus. Mutta kirjailija ei malta jättää kuvailua tähän vaan lähtee seuraamaan poukkoilevia assosiaatioitaan ja lukija yrittää vain pysyä mukana matkassa. Saamme kuulla jonkinlaisen kankaiden ja tekstiilien mainoskatalogin: pehmeää samettia, kahisevaa taftia, karheaa pellavaa, nahkaa, turkistaljoja. Sitten kuvaan hyppää nomadeja aavikolla, epäilemättä Gobin autiomaassa, ja sitten pompataankin jo Syyriasta Kiinaan. Yhtäkkiä silkkitie siirtyy satamaan, jossa kuvaillaan äänten, hajujen ja näkymien kirjoa. Jotenkin tämä kaikki tuntuu jo vähän kaukaa haetulta yhden yön kuvauksen takia.

Äh, en tiedä, miksi romaanin tyyli tökki niin paljon. Jos olisin lukenut tämän erilaisessa mielentilassa, olisin saattanut pitääkin tästä rönsyilystä. Nyt olisin kaivannut jotain tiiviimpää ja yksinkertaisempaa (Proustin rinnalle, heh...).

Silti tuntuu siltä, että Hanna-Riikka Kuisma on yrittänyt kanavoida tähän esikoisromaaniinsa turhan paljon vinksahtanutta taiteellista luomisvimmaansa. Romaanin 166 sivua on yksinkertaisesti puserrettu liian täyteen tabuja, seksuaalisuutta, huumeidenkäyttöä, eritteitä, psykologisia ongelmia, väkivaltaa, kuolemaa, epätoivoa ja lohduttomuutta... Aivan kuin kirjailija olisi päättänyt, että rumien, shokeeraavien ja inhorealististen mielikuvien määrä on suoraan verrannollinen siihen, miten hyvä tai vaikuttava kirja on. Että tästä ei ainakaan tulisi niitä kirjoja, jotka ovat vain ihan ok. No, ainakin KSML:n arvostelija on kokenut fyysistä pahoinvointia kirjaa lukiessaan...

Luin tämän, koska Kuisman toinen romaani, Sydänvarjo, oli minusta nerokas. Myös Sydänvarjon henkilöt olivat melko äärimmäisiä karikatyyrejä, mutta tunnelma ei ollut niin klaustrofobinen ja hektinen kuin tässä ja tyyli oli hiotumpi ja jotenkin hillitympi. Samoja teemoja siinäkin käsiteltiin: pakkomielteistä rakkautta, itsetuntoa ja itseinhoa, homoseksuaalisuutta... Sydänvarjoon verrattuna Käärmeenpesä vaikutti kuitenkin angstisen teinin vuodattamalta väkivaltatilitykseltä.

Juonesta lyhyesti: Juliuksen ja Veeran parisuhde rakoilee, kun jälkimmäisen vainoharhaisuus, alkoholismi, huumeidenkäyttö, masennus, itsetuhoisuus ja väkivalta puolisoaan kohtaan (kyllä, kaikki nämä ominaisuudet on ympätty samaan henkilöön) koettelevat suhdetta - lievästi sanottuna. Julius tuntee olevansa jostain kumman syystä vastuussa Veerasta ja ottaa lyönnit ja loukkaukset vastaan mukisematta. Kuvioihin ilmestyy Miro, Juliuksen eksentrinen lapsuudenystävä, joka elää omissa maailmoissaan. Samaan aikaa pariskunnan naapurissa äitinsä menettänyt keski-ikäinen Tapani haaveilee Veeran "pelastamisesta" julmalta maailmalta...

Ihan kivaksi lukukokemukseksi en tosiaankaan voi tätä kutsua. Vaikka jotenkin inhosin romaanin tunnelmaa, henkilöiden tilanteen vääjäämätön kehitys huonosta pahempaan kiehtoi silti. Luin juuri Kiiltomadon arvostelun ja tajusin monia asioita, joita en lukiessa huomannut ehkä juuri sen vuoksi, että takerruin kirjoitustyylin ärsyttäviin yksityiskohtiin.

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä. WSOY. 2007. 166 sivua.

WSOY: Käärmeenpesä
KSML: Käärmeenpesä
Kiiltomato/Maria Säkö: "Roolien kuristusotteessa"

3 kommenttia:

  1. Herättääkö tämä lisää mielipiteitä: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ihmisess%C3%A4+kyyristelee+pieni+otus/HS20071031SI1KU034tv

    VastaaPoista
  2. Voi apua! Jos tuo lainaamasi kohta tosiaan edustaa kirjan yleistä tyyliä, niin onpa kyllä melkoista tajunnanvirtaa. Taidan kuitenkin mieluummin lukea ihan sitä Proustia.

    Luin nyt myös tuon Sydänvarjon arviosi, ja se kyllä kuulostaa aika mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
  3. Muistin ainoastaan kannen perusteella lukeneeni tämän ja arvioineenikin. Kävin arkistoani läpi, ja olihan siellä aika lailla samoja tuntemuksia tallessa. Olen pitänyt kyllä Kuisman kielestä, mutta henkilöt, "juoni" ja ihmiskuva ovat kaikki suorastaan etoneet. Edes kirjoittaja ei ollut jäänyt mieleen, sillä en ollut tajunnut, että Sydänvarjo on samalta tekijältä.

    VastaaPoista