Siirry pääsisältöön

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä

Kansi: Elina Warsta
Yö on pitkä kuin silkkitie: pehmeää samettia, kahisevaa taftia, karheaa pellavaa, nahkaa, turkistaljoja. Vaeltavat nomadit aavikolla, kamelikaravaanit Gobin autiomaassa, Syyriasta Kiinaan ja takaisin. Lokkien kirkuna satamassa, terva, koksi, merimiesten huudot, kirpeä hiki, köyden säikeet painautumassa kouraan, sylki salmiakkia, kuohuva suolainen meri ympärillä.

Kerrankin joudun antamaan oikein negatiivista palautetta kirjasta... Käärmeenpesä oli yhtä kaukaa haettujen kielikuvien ilotulitusta, ontuvien vertausten listausta ja uuvuttavaa tajunnanvirtaa. Yllä oleva sitaatti antaa aika hyvän kuvan romaanin tyylistä: Yö on pitkä kuin silkkitie - ok, kaunis ja omituinen vertaus. Mutta kirjailija ei malta jättää kuvailua tähän vaan lähtee seuraamaan poukkoilevia assosiaatioitaan ja lukija yrittää vain pysyä mukana matkassa. Saamme kuulla jonkinlaisen kankaiden ja tekstiilien mainoskatalogin: pehmeää samettia, kahisevaa taftia, karheaa pellavaa, nahkaa, turkistaljoja. Sitten kuvaan hyppää nomadeja aavikolla, epäilemättä Gobin autiomaassa, ja sitten pompataankin jo Syyriasta Kiinaan. Yhtäkkiä silkkitie siirtyy satamaan, jossa kuvaillaan äänten, hajujen ja näkymien kirjoa. Jotenkin tämä kaikki tuntuu jo vähän kaukaa haetulta yhden yön kuvauksen takia.

Äh, en tiedä, miksi romaanin tyyli tökki niin paljon. Jos olisin lukenut tämän erilaisessa mielentilassa, olisin saattanut pitääkin tästä rönsyilystä. Nyt olisin kaivannut jotain tiiviimpää ja yksinkertaisempaa (Proustin rinnalle, heh...).

Silti tuntuu siltä, että Hanna-Riikka Kuisma on yrittänyt kanavoida tähän esikoisromaaniinsa turhan paljon vinksahtanutta taiteellista luomisvimmaansa. Romaanin 166 sivua on yksinkertaisesti puserrettu liian täyteen tabuja, seksuaalisuutta, huumeidenkäyttöä, eritteitä, psykologisia ongelmia, väkivaltaa, kuolemaa, epätoivoa ja lohduttomuutta... Aivan kuin kirjailija olisi päättänyt, että rumien, shokeeraavien ja inhorealististen mielikuvien määrä on suoraan verrannollinen siihen, miten hyvä tai vaikuttava kirja on. Että tästä ei ainakaan tulisi niitä kirjoja, jotka ovat vain ihan ok. No, ainakin KSML:n arvostelija on kokenut fyysistä pahoinvointia kirjaa lukiessaan...

Luin tämän, koska Kuisman toinen romaani, Sydänvarjo, oli minusta nerokas. Myös Sydänvarjon henkilöt olivat melko äärimmäisiä karikatyyrejä, mutta tunnelma ei ollut niin klaustrofobinen ja hektinen kuin tässä ja tyyli oli hiotumpi ja jotenkin hillitympi. Samoja teemoja siinäkin käsiteltiin: pakkomielteistä rakkautta, itsetuntoa ja itseinhoa, homoseksuaalisuutta... Sydänvarjoon verrattuna Käärmeenpesä vaikutti kuitenkin angstisen teinin vuodattamalta väkivaltatilitykseltä.

Juonesta lyhyesti: Juliuksen ja Veeran parisuhde rakoilee, kun jälkimmäisen vainoharhaisuus, alkoholismi, huumeidenkäyttö, masennus, itsetuhoisuus ja väkivalta puolisoaan kohtaan (kyllä, kaikki nämä ominaisuudet on ympätty samaan henkilöön) koettelevat suhdetta - lievästi sanottuna. Julius tuntee olevansa jostain kumman syystä vastuussa Veerasta ja ottaa lyönnit ja loukkaukset vastaan mukisematta. Kuvioihin ilmestyy Miro, Juliuksen eksentrinen lapsuudenystävä, joka elää omissa maailmoissaan. Samaan aikaa pariskunnan naapurissa äitinsä menettänyt keski-ikäinen Tapani haaveilee Veeran "pelastamisesta" julmalta maailmalta...

Ihan kivaksi lukukokemukseksi en tosiaankaan voi tätä kutsua. Vaikka jotenkin inhosin romaanin tunnelmaa, henkilöiden tilanteen vääjäämätön kehitys huonosta pahempaan kiehtoi silti. Luin juuri Kiiltomadon arvostelun ja tajusin monia asioita, joita en lukiessa huomannut ehkä juuri sen vuoksi, että takerruin kirjoitustyylin ärsyttäviin yksityiskohtiin.

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä. WSOY. 2007. 166 sivua.

WSOY: Käärmeenpesä
KSML: Käärmeenpesä
Kiiltomato/Maria Säkö: "Roolien kuristusotteessa"

Kommentit

  1. Herättääkö tämä lisää mielipiteitä: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ihmisess%C3%A4+kyyristelee+pieni+otus/HS20071031SI1KU034tv

    VastaaPoista
  2. Voi apua! Jos tuo lainaamasi kohta tosiaan edustaa kirjan yleistä tyyliä, niin onpa kyllä melkoista tajunnanvirtaa. Taidan kuitenkin mieluummin lukea ihan sitä Proustia.

    Luin nyt myös tuon Sydänvarjon arviosi, ja se kyllä kuulostaa aika mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
  3. Muistin ainoastaan kannen perusteella lukeneeni tämän ja arvioineenikin. Kävin arkistoani läpi, ja olihan siellä aika lailla samoja tuntemuksia tallessa. Olen pitänyt kyllä Kuisman kielestä, mutta henkilöt, "juoni" ja ihmiskuva ovat kaikki suorastaan etoneet. Edes kirjoittaja ei ollut jäänyt mieleen, sillä en ollut tajunnut, että Sydänvarjo on samalta tekijältä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi