Siirry pääsisältöön

Sabine Kuegler: Paluu viidakkoon

Kaipaan suuresti sisäistä ja ulkoista rauhaa. Voisin lähteä koska tahansa takaisin Länsi-Papuaan asumaan, mutta jos palaisin sinne, en saisi rauhaa tietäessäni, että ne ihmiset, joita kutsun omaksi kansakseni, elävät kuin vangit omassa maassaan. Enkä edes saisi puhua siitä. Länsi-Papuassa asuvilla ulkomaalaisilla on vain kaksi säällistä vaihtoehtoa: He voivat puhua siitä, mitä tietävät, ja joutua välittömästi karkotetuksi maasta. Niin on tapahtunut kaikille, jotka ovat puhuneet. Tai he voivat vaieta ja auttaa ihmisiä kaikessa hiljaisuudessa.

Saksalaisen Sabine Kueglerin Paluu viidakkoon on suoraa jatkoa hänen omaelämäkerralliselle Viidakkolapsi-romaanilleen. Jälkimmäinen kertoo Sabinen lapsuudesta ja hänen perheensä elämästä Länsi-Papuan viidakossa elävän fayu-heimon parissa. Tässä romaanissa Sabine palaa aikuistuneena ja jokseenkin länsimaalaistuneena lapsuutensa viidakkoon, jossa hänen ikääntyvä isänsä yhä asuu. Länsi-Papuassa ja Länsi-Uudella-Guinealla oleskellessaan Sabine ottaa myös osaa papualaisten itsenäisyysliikkeeseen.

Kirjassa valotetaan hieman maan poliittista historiaa: Länsi-Uusi-Guinea oli Alankomaiden siirtomaa, ennen kuin se liitettiin Indonesiaan vuonna 1962. Osana YK:n valvomaa siirtymisprosessia järjestettiin vuonna 1969 nk. Act of Free Choice -vaalit, joissa Indonesian armeija "demokraattisesti" nimitti 1025 miestä (!) edustamaan kaikkia Länsi-Uuden-Guinean äänioikeutettuja. Vähintäänkin epäilyttävässä äänestyksessä 100 % äänioikeutetuista äänesti sen puolesta, että Länsi-Uusi-Guinea pysyisi osana Indonesiaa. Kun huhut Indonesian viranomaisten vaalien yhteydessä suorittamista uhkailuista, kidutuksista, joukkomurhista ja kidnappauksista levisivät Länsi-Uudessa-Guineassa, Act of Free Choice -vaaleja alettiinkin kutsua Act of No Choice -vaaleiksi.

YK ja kansainvälinen yhteisö pesi kätensä tapauksesta. Vielä nykyäänkin, mikäli Kueglerin kirjaan on uskomista, Indonesian armeija ja viranomaiset järjestelmällisesti sortavat ja kiduttavat Länsi-Uuden-Guinean ihmisiä. Papuan lipun nostamisesta salkoon on luvassa kuolemantuomio, sananvapaus on nollassa ja toimittajien työskentely maassa on erittäin vaikeaa.

Kuegler yrittää osaltaan tuoda Länsi-Papuan tarinaa suuren yleisön tietoisuuteen. Tämän laajemman poliittisen tarinan rinnalla kulkee Sabinen oma tarina vierailusta fayu-kansan luo. Nostalgia ja lapsuusmuistojen hehkuttaminen sekä heimon elämäntapojen ihannointi/kauhistelu käy vähitellen ärsyttäväksi. Teoksesta olisi saanut vakuuttavan poliittisen manifestin myös ilman itsekeskeistä, tunteisiin vetoavaa draamaa.

Sabine Kuegler: Paluu viidakkoon. Helmi Kustannus. 2007.
Saksankielinen alkuteos: Ruf des Dschungels
Suomentaja: Ilona Nykyri

Tammi: Sabine Kuegler
Wikipedia: Sabine Kuegler

Kommentit

  1. Aivan huikea ja mieltä avaava kirja. Suosittelen! Tästä jää jotain käteen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi