Siirry pääsisältöön

Päivä 11 - Kirja jota vihasin

Vihata, inhota... melko vahvoja sanoja. On monia kirjoja, joista en ole pitänyt, ja nykyään osaan onneksi jäättää niitä myös kesken. Tuntuu vähän epäreilulta teilata kirjaa, jota en ole edes lukenut loppuun asti, joten valitaan kirja, jonka olen lukenut loppuun ja jota inhosin silti:

James Fenimore Cooperin Viimeinen mohikaani.

Luin romaanin englanniksi muutama vuosi sitten ja se on jäänyt mieleen ehkä vastenmielisimpänä lukukokemuksena pitkään aikaan. Tälle on tietenkin perustellut ja täysin puolueelliset syynsä. ;)

Ensinnäkin romaani on uskomattoman tylsä. Puolet ajasta kuvaillaan koukeroisin sanakääntein villiä erämaata (joka ei ole kovin villi) ja selvitetään seikkaperäisesti kymmenien täysin epäolennaisten sivuhenkilöiden tädin koiran kaiman vaiheita viiden sukupolven päähän (vain lievästi kärjistettynä...). Toinen puoli ajasta yritettään saada lukija vakuuttuneeksi siitä, että Pohjois-Amerikan intiaanitkin ovat ihan oikeasti ihmisiä, vaikka kirjassa heidän puheensa koostuukin lähinnä 'ugh'-sanoista... Ok, myönnetään - kirja julkaistiin 1800-luvun alkupuolella ja heijastelee varmasti sen ajan maailmankuvaa, mutta ei näin tylsää kirjaa viitsi edes rasistisena kuriositeettina lukea.

Välillä soditaan, kidnapataan avuttomia naisia, järjestetään monimutkaisia naistenpelastusoperaatioita.  Naisten hiusten värillä on kirjassa kummallinen symbolinen merkitys, jonka avulla naisten arvojärjestys rakentuu. Lopussa blondille naiselle käy hyvin, mutta tummatukkainen nainen kuolee. The end.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi